Pekka Juntin kolumni: Liekkejä piipunrailossa – havaintoja lauteilta tarinan lopusta

Piippu kesti kauemmin kuin Make arvioi. Se kesti kauemmin kuin Make, kirjoittaa Pekka Juntti.

Työ & elämä
Pekka Juntti
Nina Susi

Make kyyristeli lauteilla ja katsoi kiukaan metallipiipun halkeamasta välkkyvää punaista liekkiä. ”Tuo pitää vaihtaa”, hän sanoi. ”Tuo ei kestä enää tätä kesää.”

Elettiin alkukesää 2016. Piippu oli palanut puhki vesisäiliön juuresta, mikä tarkoitti uuden säiliön hankintaa ja asennusta. Pieni työ ihmiskunnalle, suuri ponnistus maisterille.

Vitkuttelin. En osannut ryhtyä, en ruveta. Onneksi Make oli tullut kaukaa kaakosta kylästelemään vähän pidemmäksi aikaa niin saimme edes ulkohyysikkäprojektia jalalle. Vessallakin alkoi olla jo kiire, sillä Tornion suviseurat painoivat päälle ja olin luvannut vuokrata pihapirtin saunoineen ja hyysiköineen päivineen seuroihin saapuvalle suurperheelle.

Maanrakennusalan ammattilaisena Make keksi väsätä ulkovessalle luonnonkivistä, lasten hiekkakasan hiekasta ja suodatinkankaasta etevän ja hyvännäköisen perustuksen. Sen päälle hyysikkä sitten nikkaroitiin ja siinä se tököttää koivun alla suorana ja sievänä vieläkin.

Hän kertoi, että pitkin kesää kiusanneille kivuille ja vaivoille oli löytynyt syy. Syöpä.

Kului kesä, humahti toinenkin. Murtuneen piipun reiästä vilkkuva liekki tervehti saunojia. Syksyllä Make soitti. Hän kuulosti olevan jotenkin nuupollaan. ”Terve, mitäs sinne”, hän sanoi niin kuin hänellä oli tapana. Hän kertoi, että pitkin kesää kiusanneille kivuille ja vaivoille oli löytynyt syy. Syöpä.

Kirurgi aukaisi Maken. Ja ompeli sitten kiinni. Make soitti taas.

Sitä ei voi leikata. Eikä parantaa.

Make alkoi soittaa useammin. Minäkin soittelin. Puhuimme yleensä jostakin muusta. Puhuimme jahdeista, kaloista, hirvenkäristyksen vuolemisesta, säästä ja lumitilanteesta. Kaikkein innostuneimmin Make puhui autoista. Kuuntelin ne rallijutut, vaikkei minusta koskaan tullut automiestä. Kyselin tarkentavia, koska tiesin että hän pitää siitä, vaikken ikinä kunnolla käsittänyt mistä hän puhui.

Kolmannen kesänkin tuijotin löylyissä piipunliekkiä. Railo oli saanut kavereita vierelleen. ”Tuo pitää vaihtaa”, kuulin Maken äänen lauteilla ja olin täysin samaa mieltä.

Illat pimenivät, tuli uusi syksy. Päästelin kohti etelää kiimainen koira kyydissäni. Toivoin, että nakku saisi reissullansa vähän kollilta hyvää. Olin stressaantunut ja väsynyt. Projekti oli liian iso. Työtä oli liikaa. Ei kuukausiin mitään muuta kuin työtä. Nytkin olin lähtenyt yötä vasten ajamaan, kun en aiemmin ollut ehtinyt.

Menin työputkeen, jota sanotaan putkeksi siksi, että silloin ei näe muuta kuin sen työn siinä edessä.

Kuukausien kuluessa olin menettänyt ajantajuni, viikot vain lipuivat käsistä. Menin työputkeen, jota sanotaan putkeksi siksi, että silloin ei näe muuta kuin sen työn siinä edessä. Unohtelin asioita, aikamääreitä, muutuin kelvottomaksi isäksi ja aviomieheksi, mutta nyt muistin Maken. Kun hän oli viimeksi soittanut viikko tai pari sitten, hän oli ollut sairaalassa kipujen takia. Ruoka ei ollut maistunut päiviin. Hän oli kuulostanut tyyneltä, positiiviseltakin. Hän vain totesi asiain tosilaidan. Tämmöstä tämä on. Tylsää. Pääsisipä kotiin.

Nostin luurin ja soitin Makelle. Hänen avovaimonsa vastasi puhelimeen. Marraskuinen nelostie mustui niin, että piti hiljentää vauhtia.

En osannut itkeä, sillä tämä oli tiedossa eikä meillä mitään jäänyt sanomatta. Tunsin vain olevani tyhjä, rasitettu miehen kuori matkalla elämän uusiin sivuseikkoihin.

Tuli talvi, työprojekti jatkui. Kipitin pitkin putkeani, ohitin kanssaihmiset ja tärkeät asiat.

Työstä löytyi aina upea tekosyy olla soittamatta Maken vanhemmille, puolisolle, lapsille. Hautajaisista en arvannut edes kysyä, mutta hätäisesti jostakin päättelin työni lomassa, että kai ne olivat hiljaiset. Entä jos eivät olleetkaan ja jätin ne käymättä? Kuinka törkeää sellainen on? En ollut saattamassa naapurinpoikaa, yhtä ensimmäisistä kavereistani, jota elämä vei aivan eri suuntaan, mutta joka säilytti aina makemaisen perusvireen. Hän oli miljoonien ideoiden mies ja virnistelevänä vitsiniekka, jolla oli erikoisen kätevä nauru.

Tuijottelin taas liekin loimua kesäsaunassa.

Neljännen kesän korvalla työ oli tehty. Kirja oli valmis. Tuijottelin taas liekin loimua kesäsaunassa. Tunsin itseni loppuunkalutuksi ja siipeenammutuksi. Ehkä vaiva oli sen arvoista. Voiko mikään olla tämän arvoista? Palaan kysymykseen, jota mietin aina uudestaan. Onko tämä tavoitteiden perässä rimpuilu lopultakin pelkkää joukkojen psykoosia? Onko se pakoa todellisuudesta, vain yksi tapa sivuuttaa tärkeä?

Katselin taas liekin tanssia piipunrailossa. Piippu kesti kauemmin kuin Make arvioi. Se kesti kauemmin kuin Make.

Nakkelin löylyä ja päätin, että oli tullut aika. Vaihdan tuon vesisäiliön. Otan yhteyttä Maken läheisiin. Pysähdyn hänen haudalleen ja toivotan hyvää matkaa.

Nyt uusi piippusäiliö on paikallaan. Se on paksua plootua ja valmistaja lupaa sille elinikäisen takuun. Minulla ei ole käsitystä, mitä se tarkoittaa.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.

Lauantaina 27.7. vietetään saunapäivää. Kolumnista voi keskustella 27.7. klo 16.00 asti.