Riku Siivosen kolumni: Ihmiset rakastavat taas kommunismia, tavallaan

Yksilöiden aika oli historiallinen oikku, joka on nyt menossa ohi. Ehkä se voi olla hyväkin asia, mutta hämmentävältä se tuntuu, pohtii Riku Siivonen.

keskustelu
Riku Siivonen
Antti Haanpää / Yle

Sen minkä silmieni pyörittelyltäni olen ehtinyt, olen miettinyt miksi yhteiskunnallinen keskustelu sosiaalisessa mediassa niin helposti typistyy alakoulutasoiseksi inttämiseksi siitä, onko meidän isän kapitalismi parempi kuin teidän isän kommunismi. Tätä esimerkiksi suomenkieliset Twitter-käyttäjät ovat ratkoneet nyt kymmenisen vuotta. Ilmeisesti voittaja ei ole vielä selvinnyt.

Ehkäpä tuo keskustelu pitääkin nähdä heijastumana siitä, että yhteiskuntamme järjestäytymisen rakenteet koko maailmassa ovat muutoksessa.

Maailma ei toimi niillä termeillä, joihin yritämme sitä edelleen mahduttaa

Ehkä takertuminen teollistumisen ajan kaksijakoon kertoo siitä hämmennyksestä, joka meille kollektiivisesti syntyy, kun maailma ei enää toimikaan niillä oletuksilla, joilla ennen saavutettiin kohtuullisen toimivia ratkaisuja yhteisten asioiden järjestämiseksi. Maailma ei toimi niillä termeillä, joihin yritämme sitä edelleen mahduttaa. Enää esimerkiksi kuluttaminen ja markkina eivät ole autoritaarisen hallinnon vastakohta saati purkaja. Mutta mitä siis on tapahtumassa?

Uskon, että nyt ollaan siirtymässä pois yksilön ajasta.

Historian iso neula heilahtelee yllättävän monessa asiassa jakolinjojen päästä toiseen. Kun on eletty yhtä tapaa, jokin ihmisjoukkojen parviäly tai -älyttömyys haluaa ehdoin tahdoin mennä toiseen suuntaan. Uskon, että nyt ollaan siirtymässä pois yksilön ajasta. Pois kaiken kattavasta vapaudesta, kohti kollektivismia, jonkinlaista yhteisöä, vaikka sitten pakolla ja autoritaarisuudella luotua. En tietenkään tarkoita sosialismia. Tarkoitan paljon hähmäisemmin kehityskulkuja, joissa ihmiset ovat valmiita antamaan erilaisia vapauksia pois tai rajoittamaan niitä, koska he uskovat, että siitä seuraava yhteinen hyvä auttaa myös heitä. Toki ihmiset ovat erityisen valmiita siihen, että toisten vapautta rajoitetaan, mutta nyt on kyse muustakin.

Tämä hämmentää ymmärrettävästi. Liberaali demokratia, joka lähtee yksilön vapaudesta, on monelle niin itsestään selvästi ylivoimainen arvo, että sen kannattajille ei ole tullut mieleen, että normaalioloissa ja markkinoiden toimiessa ja kaikessa vapaudessa ihminen haluaisikin äänestää toisin, vapauksia vastaan. Niin kuitenkin on käynyt – ja käy yhä useammin, uskon minä.

Konkreettinen esimerkki tästä on tietysti nationalistinen ja konservatiivinen liikehdintä Euroopassa. Siinä ihmiset ovat täysin valmiita rajoittamaan naisten ja vähemmistöjen oikeuksia, mutta samaan aikaan myös jopa itse valmis asettautumaan autoritaarisen vallan alle, kuten Puola ja Unkari osoittavat. (Vaikka Itä-Euroopassa on kyse myös siitä, että vapaudesta eniten hyötyneet äänestäjät ovat lähteneet maasta (siirryt toiseen palveluun)…)

Ilmastonmuutos uhkana on niin suuri, että vapaus ei tunnu enää relevantilta.

Samaan aikaan ilmastonmuutoksen vastainen taistelu on nostanut esiin myös liberaaleissa, itseään usein erityisen yksilöllisinä pitävissä ja vapaudesta nauttivissa ihmisissä ajatuksia, joissa samalla tavalla halutaan, että me muodostamme ylhäältä käsin annetun yhteisön, joka päättää rajoittaa siihen kuuluvien yksilöiden vapauksia yhteisen edun nimissä. Ilmastonmuutos uhkana on niin suuri, että vapaus ei tunnu enää relevantilta.

Olen vakuuttunut, että varsinkin nuorison valmius rajuihin rajoituksiin ilmastonmuutoksen vuoksi liittyy paitsi heidän ikäänsä, myös siihen, että he ovat niitä, jotka ovat kokeneet yksilöllisen ja näennäisen tasa-arvoisen meritokraattisen yhteiskunnan psykologisen julmuuden. Koska kaikilla on samat mahdollisuudet, epäonnistuja voi syyttää vain itseään. Siksi saamme lukea raportteja yhä ahdistuneemmista nuorista, vaikka sinänsä meillä menee koko ajan materiaalisesti paremmin.

Ihmiselle on ihan sama, vaikka markkinat ovat tuottaneet heille mahdollisuuden siihen tai tähän, mutta jos tuntuu pahalta, niin tuntuu. Ehkä heistä tuntuu, että yksilöllisyyden nimeen vannonut yhteiskuntamme ei kanna mitään vastuuta omista teoistaan.

Niin kansalaiset itse kuin jopa valtio on yrittänyt erilaisilla hankkeilla synnyttää uutta vapaaehtoista yhteisöllisyyttä.

Liberaalin demokratian yksi kaunis ajatus oli, että se vapauttaa yksilön pakkoon ja velvollisuuteen perustavalta yhteisöllisyydeltä – siltä, että vain kylä tai suku olivat niitä, joista yksilö löysi yhteisön turvan. Sellaista, että ihan kaikki ei ole minun oma vikani, että tietäisin, että kuulun johonkin porukkaan ja uskoisin, että se porukka minua hädän hetkellä auttaa. Mikään näistä uskomuksista ei ehkä ole aina totta – ehkä apua ei koskaan tulisi – mutta tunne siitä riittää.

Mutta korvaavaa luottamusta, uusia yhteisöjä ei ehkä sitten syntynytkään tarpeeksi. Se on kyllä aistittu. Niin kansalaiset itse kuin jopa valtio on yrittänyt erilaisilla hankkeilla synnyttää uutta vapaaehtoista yhteisöllisyyttä. Silti ihmisistä näyttää tuntuvan epävarmalta ja yksinäiseltä. Ehkä ihmiset ovat kyllästyneet odottamaan yksilöiden vapaaehtoisesti synnyttämää yhteiskunnallista luottamusta ja turvaa, ja ovat valmiita kokeilemaan jotain muuta keinoa.

Riku Siivonen

Kirjoittaja on toimittaja ja käsikirjoittaja.

Aiheesta voi keskustella 13.6. klo 16.00 asti.