Asta Lepän kolumni: Eikö millekään saa enää nauraa?

Onko huumori kuollut, jos ei saa enää hekottaa itseään heikommille? Voitaisiinko huumorissa mennä jo eteenpäin, pohtii tietokirjailija Asta Leppä.

huumori
Tietokirjailija Asta Leppä poseeraa kameralle.
Tietokirjailija Asta LeppäKalle Mäkelä

Toisinaan tuntuu, että iso osa ihmisistä on sairastunut gelotofobiaan eli sairaalloiseen pelkoon joutua naurunalaiseksi. Naurua pelätään – aina kun joku repeää jossakin hohotukseen, mieleen nousee, että nytkö siellä minulle nauretaan. Nykyinen itsestään epävarma kulutusihminen on erityisen haavoittuvaa sorttia.

Samaan aikaan valitetaan, ettei millekään saa enää nauraa. Tämä ”millekään” ei ole tietysti itselle, vaan jollekin muulle, mieluusti sellaiselle, joka on alistettu ja heikko – silloin saadaan tunne vallasta, joka on aina läsnä huumorissa.

Amerikkalaishistorioitsija Albert Rapp kirjoitti jo 1940-luvulla, miten ensimmäinen yhteinen nauru purskahti ilmoille luultavasti silloin, kun kivikauden heimo hakkasi muusiksi vihollisen kallon. Siitä pitäen on aina naurettu häviäjille – julkiset teloitukset, kidutukset ja eläinrääkkäykset olivat satoja vuosia kansan hilpeintä hupia. Sen vuoksi oli myös friikkisirkuksia, joihin myytyjä vammaisia tultiin katsomaan kaukaa ja ulvomaan naurusta, kun ihmisparat kompastelivat ja änkyttivät.

Nyt tällaisen naurun viimeisiä rippeitä yritetään kitkeä pois, ja sekös suututtaa varsinkin niitä, joille itselleen ei saisi nauraa tipan tippaa.

Pelon, sorron ja epätasa-arvon ilmapiirissä huumori yksinkertaisesti kuolee.

Juuri tästä asetelmasta syntyy vaikutelma huumorintajuttomuuden ajasta. Kuten kulttuurihistorioitsija Anu Korhonen sanoo, huumori vaatii ymmärryksensä pohjaksi aina tunteen hyväksytyksi tulemisesta ja turvallisen yhteisön.

Filosofi Slavoj Žižek on valitellut (siirryt toiseen palveluun), kuinka stereotypioita viljelevät vitsit ja naljailut eri etnisten kansanryhmien väliltä katosivat ennen Balkanin sotaa. Žižeknäyttää uskovan, että vitsien häviäminen olisi syy vihanpitoon, mutta kyllä se on pikemminkin seuraus. Pelon, sorron ja epätasa-arvon ilmapiirissä huumori yksinkertaisesti kuolee.

Ei ihme, että stand-up -komiikka on nauttinut viime vuosina niin suurta suosiota. Kuten Korhonenkin huomauttaa, siellä, lämpimässä pimeässä salissa, samanmielisten seassa, voi heittää jopa sellaista tsoukkia, joka ei päivänvaloa kestä. Tarvitaan turvallinen tila ja lupa nauraa – ollaan naurun asiakkaita huumoriammattilaisen hellässä huomassa.

Sillä nauraa ihminen toki haluaa.

Paradoksaalista kyllä, samaan aikaan myös vakavissaan olo on vaikeutunut. Jos on totisesti jotakin mieltä, saa taas pelätä, josko tuloksena onkin muiden iva ja röhönauru. Paasausta, julistusta ja melodraamaa pidetään lähtökohtaisesti naiivina, mutta onneksi on ironia.

Ironia on haukannut huumorista suuren siivun, sillä se on kätevä tapa syödä ja säästää kakku, olla tarvittaessa molempaa mieltä, tosissaan ja ei-tosissaan. Jos oma sanoma ei miellytäkään vastaanottajia, voi aina kääntää pilkan näiden omaan nilkkaan – ettekö te pölöt tajunneet, että tämä oli läppä!

Vaikka miten yrittäisi liioitella ja vetää lekkeriksi, joku kuitenkin ottaa jutut aina totena.

Korhosen mukaan juuri kaikkialla läsnäoleva ironia on tehnyt huumorin vastaanotosta yhä vaikeampaa. Kaikki menee iloisesti sekaisin. Tarvittaisiin entistä skarpimpaa mieltä ja sävyjä erottelevaa lukutaitoa, mutta ihmiset ovat siinä suhteessa pikemminkin tyhmentyneet. Netissä vaikuttaa lisäksi Poen laki (siirryt toiseen palveluun). Vaikka miten yrittäisi liioitella ja vetää lekkeriksi, joku kuitenkin ottaa jutut aina totena. Järjettömätkin parodiat voi kohta lukea uutisina jostakin.

Moiselle tyhmyydelle tietenkin nauretaan.

Valta kietoutuu huumoriin aivan samoin kuin seksiin. On jopa väitetty, että kun ihminen nauraa itselleen, vaikkapa omalle hajamielisyydelleen ja hömelyydelleen, hän nauraa silti ”toiselle” – kun eihän hän ”oikeasti” ole mielestään hömelö. Hän kestää naurun, koska vitsi ei määrittele hänen olemustaan, vaan puuttuu pelkkään pikkuseikkaan.

Toisin on ilkeissä ja pahantahtoisissa vitseissä. Niissä keskitytään nimenomaan siihen, mikä haavoittaa kohdettaan eniten: ylipainoon, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vaikkapa ihonväriin, joita on vaikea leikata irti itsestä ja joille ei voi yhtään mitään.

Näillekö pitäisi nyt saada yhä hohottaa?

Ei huumori siihen kuole, vaikkei vastedes hohotettaisikaan. Maailmassa kyllä riittää pilvin pimein muita naurettavuuksia. Tosin välillä ei tiedä, pitäisikö sittenkin itkeä.

Nauru vaatii aina yhteisiä arvoja. Mitä enemmän luottamusta ja hyvää tahtoa, sitä enemmän myös nauretaan.

Huumorin kukka aukeaa kauniiksi vain yhteismaassa.

Asta Leppä

Kirjoittaja on tietokirjailija, jonka elokuussa ilmestyvä kirja käsittelee vastakkainasettelujen aikaa.

Lähteenä on käytetty kirjoittajan tekemää filosofian tohtori Anu Korhosen haastattelua.

Kolumnista voi keskustella 23.07. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Jani Kaaron kolumni: Nöyryytyksen tunne on miltei pahinta mitä on

Sanna Ukkola: Mitään ei saa enää sanoa -hokema ärsyttää monia, mutta siinä piilee myös totuuden siemen

Sean Ricks: Sukupuolisensitiivinen prinsessa Ruusunen