Asta Lepän kolumni: Auktoriteetit on heitetty roskakoriin, mutta onko se hyvä asia?

Näkyvä kuri ja alistaminen on siivottu pois yhteiskunnasta, mutta onko muutos yksiselitteisesti ongelmaton, miettii tietokirjailija Asta Leppä.

ihmiset
Tietokirjailija Asta Leppä poseeraa kameralle.
Tietokirjailija Asta LeppäKalle Mäkelä

Olin lenkillä, ja keskellä tietä istui taaperoikäinen tyttö punaiset housut jalassa. Näin tytön jo kaukaa suoran päästä. Vieressä seisoi tytön mummo, joka maanitteli tyttöä nousemaan. Tyttö ei liikahtanutkaan. Mummo hymyili minulle ja sanoi: "Meillä luova tauko menossa, eikö olekin?"

Tyttö ei vastannut mitään.

Ajattelin omaa äitiäni. Kun olin pieni, sain tukkapöllyä ja luunappeja – tämä oli ennen vuotta 1984, jolloin lasten kuritus kiellettiin laissa. Nyt äitini sanoo, ettei minun pitäisi edes kääkättää lapsilleni. Peruskoulun ala-asteella 70-luvulla luokallamme oli 31 oppilasta, mutta opettajan tullessa hiljenimme ja nousimme välittömästi ylös.

Yliopistolehtorina toimiva kaverini sanoo, että nykyoppilaat vaativat jatkuvasti erivapauksia, lipevät sovituista aikatauluista ja keskeyttävät luentoja.

Yhtä sijaista tosin pommitimme kuminpalasilla niin, että hän ryntäsi tuohtuneena käytävään. Rehtori pani meidät tuijottamaan liitutauluun piirrettyä rastia seisten koko seuraavan tunnin.

Vielä 80-luvulla mieleeni ei olisi koskaan tullut inttää terveyskeskuslääkärille vastaan ja ehdottaa tilalle Googlesta löytämääni diagnoosia. Yliopistolehtorina toimiva kaverini sanoo, että nykyoppilaat vaativat jatkuvasti erivapauksia, lipevät sovituista aikatauluista ja keskeyttävät luentoja. Minunkin luennollani muuan oppilas vänkäsi vastaan niin ilkeästi, että sekosin sanoissani.

Ensimmäisessä kesätyöpaikassani koko toimisto vaikeni, kun toimitusjohtaja harppoi käytävän perälle omaan työhuoneeseensa. Kaikki tervehtivät johtajaa kuin Kim-Jong Unia ja hymyilivät amalgaamit välkkyen. Kahvihuoneessa pomo tietysti haukuttiin lyttyyn 6-0.

Auktoriteetit ovat murtuneet ja muuttuneet; joka puolelta tulee samaa viestiä. Painettuun sanaan ei hevin uskota, tieteellisestä totuudesta on tulossa ”yksi vaihtoehto muiden joukossa”, päättäjiä, johtajia, opettajia, edes armeijan kapiaisia ei totella enää noin vain.

Kaikkea ei pidä uskoa, eikä jokaista pässinpäätä totella.

Kirjan The Death of Expertise kirjoittanut Harvardin professori Tom Nichols on tutkinut Venäjää ja Neuvostoliittoa yli 30 vuotta, mutta silti hänelle voidaan tokaista: ”Ai sinä tutkit Venäjää? Minäpä kuulen kerron sinulle, millainen se Venäjä oikeasti on.” Sen jälkeen Nichols joutuu kuuntelemaan luentoa ihmiseltä, joka on vaihtanut kerran lentoa Moskovassa ja ostanut myymälästä maatuska-nuken.

Nicholsin mielestä skeptisyys auktoriteetteja kohtaan on periaatteessa hyvä juttu. Kaikkea ei pidä uskoa, eikä jokaista pässinpäätä totella. Mutta jossakin vaiheessa maalaisjärkinen epäilys luiskahtaa kohtuuttoman itseluottamuksen puolelle. Tämä on Nicholsin mukaan yksi aikamme tunnusmerkkejä – asiantuntijuuden vähättely ja omapäisyys.

Mistä moinen johtuu?

Asemaan, kuriin ja pakkoon perustuvat auktoriteetit ovat menettäneet liki kaiken valtansa. Mitään ei anneta enää ihmiselle ilmaiseksi vain, koska tämä on vuorineuvos tai VTT. Nyt auktoriteetti pitää ”ansaita”. Nykypomojen pitää "auttaa työntekijöitään (siirryt toiseen palveluun) saamaan itsestään enemmän irti, opettajien oppia oppilailta (siirryt toiseen palveluun) "yhtä paljon dialogisessa auktoriteettisuhteessaan" ja vanhempien elettävä ”lapsentahtisesti”. Jopa jotkut koiranomistajat ovat alkaneet noudattaa ”koiratahtisuutta” ja antavat Pussen nuuskia lyhtypylvästä niin kauan kuin Pusse haluaa.

Kuri halutaan kätkeä näkyvistä. Se on nyttemmin siirretty sisätiloihin.

Niin ikään urheiluvalmennuskoulutuksissa opetetaan, miten auktoriteetti ja motivaatio kietoutuvat yhteen: jos ulkopuolelta pakotetaan, sisäinen palo sammuu.

Nimenomaan tässä piilee jutun juuri: kuri halutaan kätkeä näkyvistä. Se on nyttemmin siirretty sisätiloihin.

Filosofi Slavoj Žižek kuvaa muutosta usein siteeratulla esimerkillä. Isä vaatii poikaansa kyläilemään isoäidin luona. Poika ei halua. Vielä kuriauktoriteetin aikana isä komensi: ”Joko tulet tai itket ja tulet.” Poika tuli, mutta kapinoi mielessään. Hän säilytti oman halunsa.

Nyt, tasaveroisuuden ja kumppanuuden aikana, isä lausuukin: ”Voi, ei sinun ole pakko tulla, rakas poikani, mutta mummo-parka tietysti pahoittaa mielensä.” Tottelemattoman mieleen virtaa nyt syyllisyyttä, jonka ainakin minä muistan omasta lapsuudestani paljon pahempana rangaistuksena kuin luunapin. Syyllisyyttä vastaan ei voi kapinoida.

Olisiko mahdollista, että juuri tästä syntyy nykyinen ilmapiiri, jossa kaikki haluavat päästä niskan päälle? Jossa kaikki uskottelevat itselleen, etteivät tarvitse ketään eivätkä mitään? Jossa jokainen kaipaa riippumattomuutta auktoriteeteista?

Sillä vain silloin kun olemme omia pomojamme, säilytämme oman sisimpämme koskemattomina.

Asta Leppä

Kirjoittaja on kahden lukiolaisen viisikymppinen yh-äiti ja tietokirjailija, jonka tuore kirja pureutuu vastakkainasettelujen aikaan.

Aiheesta voi keskustella 20.08. klo 16.00 asti.