Paula Tiessalo: Homomarsseja tarvitaan niin kauan kuin artot ja juhot pitävät minun seksuaalisuuttani vääränä

Seksuaalivähemmistöjen oikeuksien puolesta on marssittu 50 vuotta. Miksi Pride-kulkueita yhä tarvitaan, pohtii Paula Tiessalo blogissaan.

Pride-paraatit
Paula Tiessalo
Paula TiessaloLaura Railamaa / Yle

Jokin aika sitten kirjoitin jutun siitä, että seksuaalisen suuntautumisen muuttuminen aikuisiällä on normaalia. Eräällä Artolla meni tekstistä kuppi nurin ja hän lähetti minulle sähköpostia.

Etpä näytä ottavan opiksesi. Kukaan ei kaipaa luonnottoman seksin "valistustasi", mitä jos lopettaisit jo? Kiero ja väärä seksi ei muutu oikeaksi, vaikka kuinka vaahtoaisit.”

Myös jollain Juholla oli asiaa:

Kehotan tutustumaan sanakirjamääritelmään sanasta normaali. Ei ole normaalia olla homo tai lesbo.”

Tässä välissä hautaan kasvoni käsiini ja huokaisen. Sitten otan sellaisen suloisen ärsyttävän ja lempeän ymmärtäväisen asenteen kuin näyttelijä Antti Holmalla on mainiossa Auta Antti -podcastissaan. Hörppään ehkä kulauksen kofeiinitonta kahvia ennen kuin aloitan.

Hyvät artot ja juhot: kiitos sanoistanne, jotka halusitte minulle lähettää. Ne kertovat enemmän teistä itsestänne kuin kenestäkään muusta. Teillä on selvästi paha mieli jostain, johon toisten ihmisten seksuaalisuus ei kuitenkaan liity millään tavalla.

Tehdään yksi asia heti selväksi: homous, lesbous tai vaikka biseksuaalisuus on täysin normaalia. Seksuaalinen suuntautuminen (siirryt toiseen palveluun) on pitkälti synnynnäinen ominaisuus siinä missä esimerkiksi siniset silmätkin.

Se ei ole valittu ominaisuus eikä sitä voi tietoisesti myöskään muuttaa. Se ei siten ole millään tavoin luonnotonta tai kieroa.

Minä olen teistä hieman huolissani, artot ja juhot. Jos toisten ihmisten seksuaalisuudesta lukeminen herättää teissä noin vahvan tunnereaktion, kannattaisi pohtia, mistä se kumpuaa. Onko teillä hyvä olla itsenne kanssa? Tunnetteko tulevanne yksilöinä nähdyiksi ja kuulluiksi?

Kuvittele tilanne, jossa milloin tahansa, kuka tahansa voi tulla sanomaan sinulle, että jokin itsellesi tärkeä asia on sairasta, ällöttävää ja väärin.

Minua ei oikeastaan kiinnosta tippaakaan teidän mielipiteenne minun seksuaalisuudestani. Ikävä kyllä tässä asiassa yksityinen on myös yhteiskunnallista. Vaikka seksuaalisuus on mitä intiimein asia, sitä kontrolloidaan ja arvotetaan monin yhteiskunnan normein ja säädöksin.

Paheksuvat asenteet ja vihamieliset kommentit pakottavat sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön kuuluvat jatkuvasti puolustelemaan itseään. Kuvittele itse tilanne, jossa milloin tahansa, kuka tahansa voi tulla sanomaan sinulle, että jokin itsellesi tärkeä asia on sairasta, ällöttävää ja väärin. Kerta toisensa jälkeen joudut puolustamaan itseäsi ja valintojasi täysin tuntemattomille ihmisille. Tätä kutsutaan vähemmistöstressiksi.

Helsinki Pride -yhteisön blogissa (siirryt toiseen palveluun) muistutetaan, ettei seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluminen itsessään ole haavoittavaa vaan se, miten ympärillä elävät ihmiset ja yhteiskunta heidät huomioi tai jättää huomioimatta.

Jokainen ikävä sana ja suvaitsematon ele sattuu johonkin oikeaan ihmiseen, joka vain yrittää ymmärtää itseään ja tunteitaan.

Syrjintä ja vihapuhe ovat vakavia, mutta vielä pahempaa on, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvilla on muita väestöryhmiä suurempi riski joutua myös fyysisen väkivallan kohteeksi. Masennus ja itsemurhat ovat yleisempiä kuin enemmistöön kuuluvilla.

Siksi Pride-marsseja tarvitaan yhä. Hyväksyvien ihmisten joukossa on turvallista ja onnellista olla. Toisten ihmisten silmissä omana itsenään nähdyksi tuleminen voi olla hyvin eheyttävää ja vahvistavaa.

Pride-liike alkoi 50 vuotta sitten Yhdysvalloista, kun seksuaalivähemmistöihin kuuluvat nousivat kapinaan viranomaisten ahdistelua vastaan (Helsingin Sanomien juttu aiheesta (siirryt toiseen palveluun)). Maailma on muuttunut parempaan suuntaan, mutta työtä riittää yhä.

Todella rohkeat marssivat Pridessa esimerkiksi transihmisten, vammaisten tai seksityöntekijöiden oikeuksia ajavien joukossa.

Vaikka tasa-arvoinen avioliitto on vihdoin Suomessa totta ja translain ihmisoikeuksia polkevaan kohtaan lisääntymiskyvyttömyydestä on luvassa muutosta, on vähemmistöjen asemassa ja kohtelussa edelleen paljon parannettavaa (40 järjestön kannanotto asiaan (siirryt toiseen palveluun)).

Arto ja Juho: minua suututtaa, että jokainen suustanne päästämänne tölväys vahingoittaa niitä ihmisiä, joiden identiteetin etsintä on vielä nupullaan. Jokainen ikävä sana ja suvaitsematon ele sattuu johonkin oikeaan ihmiseen, joka vain yrittää ymmärtää itseään ja tunteitaan. Se on yksi ihmiselämän vaikeimmista ja tärkeimmistä tehtävistä.

Teillä on oikeus ajatella eri tavoin. Mutta teillä ei ole oikeutta tuomita niitä, jotka elävät elämäänsä toisin. Se, kenen tai keiden kanssa kukin on rakkaussuhteessa tai sängyssä, ei kuulu teille millään tavalla. Se ei myöskään ole teiltä pois.

Lauantaina 29. kesäkuuta kymmenettuhannet ihmiset marssivat jälleen Helsingin kaduilla tukemassa sateenkaarioikeuksia. Jokainen, joka osallistuu Prideen marssijana tai kadun varrella kannustajana, on kiitoksen arvoinen. Kiitos, että olet osa ratkaisua etkä ongelmaa.

Jos haluat tänä vuonna olla vielä askeleen rohkeampi, voit valita marssivasi sellaisten ihmisten seurassa, joihin kohdistuu kaikkein eniten stigmaa eli häpeäleimaa.

Todella rohkeat marssivat Pridessa esimerkiksi transihmisten, vammaisten tai seksityöntekijöiden oikeuksia ajavien joukossa. Sateenkaarilippu korkealla, maailmaa askel kerrallaan paremmaksi muuttaen.

Paula Tiessalo

Kirjoittaja on Yle uutisissa työskentelevä terveys- ja hyvinvointiaiheisiin erikoistunut toimittaja, jonka intohimona on yrittää ymmärtää itseään ja muita. Hän on panseksuaali ja muutenkin onnellinen ihminen.

Lue myös:

Pride-liikkeen sytyttäjä Ylelle: ”Ennen Stonewallin kapinointia homot elivät kuin salaseurassa”