Elina Vähälän pahin painajainen kävi toteen, kun arvoviulu unohtui junaan – huippusoittajille kesä on tarinoita ja kamarimusiikkia

Matkasimme viulisti Elina Vähälän seurassa junalla Lahdesta Helsinkiin.

Elina Vähälä
Viulisti Elina Vähälä
Maailmaa kiertävä viulusolisti Elina Vähälä työskentelee pian myös Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopiston viulunsoiton professorina. Karoliina Simoinen / Yle

Ikkunan takana mäntymetsä vaihtuu peltotilkkujen muodostelmaksi. Horisontissa siintää punainen tupa, jonka laidalla lienee perunamaa. Sitten on taas metsän vuoro.

Parasta junamatkailussa ovat maisemat, ja niistä puhutaan nytkin.

– Synnyin maissipeltojen keskellä Iowassa, mutta kasvoin Päijät-Hämeessä. Harjua, järvimaisemaa, metsää. Olen Lahden tyttöjä, Elina Vähälä sanoo.

Vähälä, 43, on kysytyimpiä suomalaisia viulusolisteja maailmalla. Hänen soittonsa hurmaa yleisön ja inspiroi säveltäjiä. Vähälä on niitä solisteja, joille säveltäjät kirjoittavat musiikkia.

Elina Vähälä, Kuhmon kamarimusiikki, 2016
Kuhmon kamarimusiikki on Naantalin musiikkijuhlien tapaan festivaali, jossa Elina Vähälä nähdään käytännössä joka vuosi. Kuva vuodelta 2016.Stefan Bremer / Kuhmon kamarimusiikki

Vähälän elämä on musiikin lisäksi pitkälti juuri tätä, siis matkustamista. Tylsistymisen hän väistää tekemällä töitä.

– Duunia riittää loputtomiin. Junassa tai lentokoneessa voi pyörittää toimistoa tai opiskella biisejä esimerkiksi kuuntelemalla.

Parasta olisi, jos voisi myös rentoutua.

– Pistää kamat pois ja katsella maisemia.

Maailmanloppu vai uuden aikakauden alku?

Vähälän viulun on rakentanut Giovanni Battista Guadagnini vuonna 1780. Saman rakentajan viuluja huutokaupataan usein sadoillatuhansilla euroilla. Viime vuonna eräästä yksilöstä maksettiin lähes kaksi miljoonaa euroa.

Junassa Vähälä asettaa arvoviulun kotelossaan jalkoihinsa niin, että sen voi tuntea. Tapa juontaa juurensa joulukuuhun 2012.

Tarkka päivämäärä on 21.12.2012. Sen Vähälä muistaa, sillä monet uskoivat, että mayat olisivat muinoin ennustaneet maailmanlopun osuvan juuri kyseiselle päivälle.

Vähälä oli aloittanut matkan Saksasta kohti Suomea ja joulunviettoa. Edessä oli kaksi lyhyttä junamatkaa Karlsruhesta Mannheimiin ja sieltä Frankfurtiin, josta lento lähti kohti kotia.

Virkailija kehotti rauhoittumaan.

Elina Vähälä

Vähälä syventyi ensimmäisellä junaetapilla sähköposteihin ja perillä oltiin hujauksessa.

– Saavuimme asemalle ja ajattelin, että ai, ollaan täällä jo. Astuin junasta ja huomasin, että seuraavan junan lähtöön on parikymmentä minuuttia aikaa.

Vähälä lähti kuluttamaan aikaa asemalla. Ahtaassa puodissa joku ohitti Vähälän niin, että huilukotelo sipaisi viulistia.

Sitten iski paniikki.

– Tajusin, ettei selässäni ole sitä tuttua painoa, Vähälä päivittelee ja näyttää käsillään, kuinka hän hapuili turhaan viulukotelon olkaimia hartioiltaan.

– Tein varmaan jonkun pikamatkan maailmanennätyksen juostessani takaisin laitureille. Juna oli jo lähtenyt, sen olin nähnyt omin silmin. Menin lippuluukulle selostamaan tilanteen virkailijalle.

Elina Vähälä, Kuhmon kamarimusiikki, 2015.
Elina Vähälä miksauslaitteen kimpussa Kuhmon kamarimusiikkipäivillä 2015.Tatu Hiltunen / Kuhmon kamarimusiikki

Vähälä muisti oikean vaunun ravintolavaunusta laskien. Virkailija soitti junaan ja viulua alettiin etsiä. Alkoi ikuisuudelta tuntuva odotus.

– Se on hirveintä. Olin itkun ja naurun rajamailla. Virkailija kehotti rauhoittumaan, Vähälä nauraa.

Lopulta puhelin soi. Viulu oli löytynyt. Vähälä sai soittimensa takaisin Frankfurtin asemalta ja ehti vielä lennollekin. Tax-free:sta mukaan tarttui juhlashampanja.

– Olin yhteensä 45 minuuttia ilman viuluani. Se tunne oli aivan hirvittävä. Ensimmäinen ajatukseni oli, että nytkö se kävi minulle. Niin monille kollegoille se on tapahtunut.

Asiantuntijoiden mukaan kyseinen päivämäärä ei tarkoittanut mayoille maailmanloppua, vaan yhden aikakauden loppua ja toisen alkua. Vähälän kohdalla ennustus pitää paikkansa.

– Nykyään lasken tavarani reissuilla: yksi, kaksi, kolme. Viulukoteloa en enää koskaan pistä ylähyllylle.

Pieni piiri pyörii

Muusikot suhaavat kesäisin ympäri Suomea esiintymässä klassisen musiikin festivaaleilla, joita järjestetään hämmentävän paljon. Lauantaina päättyneitä Naantalin musiikkijuhlia pidetään klasarifestarikauden alkuna.

Naantalin musiikkijuhlat.
Ympäristö on osa klassisen musiikin kesäfestivaalien viehätysvoimaa. Eilen päättyneillä Naantalin musiikkijuhlilla esiintyi vakiotaiteilijoiden lisäksi muun muassa Apocalyptica.Naantalin Musiikkijuhlat

Vähälä on esiintynyt Naantalissa joka vuosi jo parin vuosikymmenen ajan. Hän on taiteellisen johtajan, sellisti Arto Noraksen luottomuusikkoja ja kuuluu kalustoon. Samaan tapaan Vähälä on vakioesiintyjiä muun muassa Kuhmon kamarimusiikkipäivillä.

Vastaavia vakioesiintyjiä ovat festivaalit täynnä. Kriittisesti tarkasteltuna festivaalit ovat siis pienten piirien temmellyskenttiä, joihin uusia muusikoita otetaan mukaan vähän ja harvoin.

– Perusrinki pyörii eri mausteilla, Vähälä myöntää.

Käytäntö on siinä mielessä ymmärrettävä, että tuttu konsepti tuntuu toimivan eri puolilla maata. On etu, kun yleisö tietää, mitä on luvassa. Festivaaleilla voi kätevästi seurata, mitä tutuille maailmaa kiertäville muusikoille kuuluu, ja mihin suuntaan he ovat taiteellisesti menossa.

Pääsääntöisesti klassisen musiikin festivaaleille riittääkin kiitettävästi yleisöä.

Muusikoita kesäfestivaalit vetävät puoleensa siksi, että takaraivossa on aina kaipaus kamarimusiikin pariin. Kysymys ei siis Vähälän mukaan ole siitä, että muusikot pelkäisivät jäävänsä paitsi keikkatarjouksista ja kontakteista. On eri asia soittaa orkesterin solistina tai osana sitä kuin tehdä musiikkia muutaman kollegan kanssa.

– Siinä on oma viehätyksensä. Miljööt ovat hienoja ja ihmiset ovat liikkeellä. Yleisöllehän tätä tehdään. Kieltämättä toisinaan haaveilen, että joskus tulisi se kerta, että olisi putiikki kiinni vaikkapa koko heinäkuun, kun suurin osa ihmisistä on lomalla.

Tomas Djupsjöbacka Kuhmon rantaraitilla vuonna 2016.
Muusikoille kesäfestivaalit ovat paljon muutakin kuin työtä. Tomas Djupsjöbacka Kuhmon rantaraitilla vuonna 2016.Stefan Bremer / Kuhmon Kamarimusiikki

Käytännössä festivaalit tarjoavat myös muusikoille unohtumattomia taidekokemuksia. Anekdootteja jää kerrottavaksi jälkipolville, sillä festivaaliaika on – jos ei nyt leirielämää – niin yhteisöllistä aikaa. Vähälän koskettavin muisto Naantalista on kuluneella viikolla Helsingissä esiintyneen huippupianistin Grigori Sokolovin konsertti ja Beethovenin Hammerklavier eli Sonaatti nro 29.

– Muistan kyynelehtineeni sen aikana tyyliin sokissa, että miten tämä voi olla näin upeaa.

Kerran Vähälä ja kumppanit odottivat esiintymisvuoroaan Naantalin kirkon pihalla. Aikaa oli noin kymmenen minuuttia, kun lätsähti. Lintu paskoi oksan kautta fagotisti Jussi Särkän valkoisen takin molemmille olkapäille.

– Siinä pohdittiin, että mikä olisi oikea taktiikka. Ehdotin, että kaapaistaan kuivalla pahimmat pois, ja sitten viimeistellään kostealla.

Jälki oli karmivaa, mutta se ei esiintymistä estänyt.

– Sinne vain lauteille, Vähälä muistelee.

Sibelius-viulukilpailusta epämieluisat muistot

Musiikki on Vähälän geeneissä.

– Isän puolelta Vähälän suvussa Ullavassa, Kaustisen naapuripitäjässä, on ollut seppiä, joista moni on ollut myös viulisti ja viulunrakentaja, Vähälä kertoo.

Sukutila on laitettu kuntoon ja se on kuin museo pajoineen, työkaluineen ja tarvikkeineen. Innostus viulunsoittamiseen heräsi kuitenkin arkisesti television ääressä Viuluviikarit-ohjelmaa katsellessa.

Vähälä aloitti viulunsoiton kolmevuotiaana Päijät-Hämeen konservatoriossa, myöhemmin oli vuorossa Kuhmon Viulukoulu. Sen myötä myös Vähälä nähtiin soittopuuhissa televisiossa jo lapsena.

Vuonna 1995 oli aika osallistua kansainväliseen Sibelius-viulukilpailuun. Pekka Kuusiston voittoon päätynyt kisa oli Vähälälle epämieluisa kokemus. Tie tyssäsi välieriin.

24.7.2017 Järvenpäässä.
Pekka Kuusisto on Sibelius-viulukilpailun ainut suomalaisvoittaja.Nella Nuora / Yle

– En ollut vielä valmis tuollaiseen kilpailuun. Soitostani puuttui jotain.

Helsingin Sanomien kriitikko Seppo Heikinheimo luonnehti Vähälän soittoa tuolloin suomalaiseksi hyvässä ja pahassa.

– Se oli tunnollista ja kunnollista, joskus hieman kitisevää eikä koskaan sensuellia tai pikkuisen keimailevaa edes silloin, kun olisi pitänyt, nimittäin Wieniawskin muunnelmissa, Heikinheimo kirjoitti (siirryt toiseen palveluun).

Vähälä muistaa kritiikin edelleen ulkoa.

– Siellä luki, että Vähälä puristi liikaa sillä seurauksella, että viulun ääni meni tukkoon. Se ei tosin estänyt salissa olleita suomalaisnuorukaisia karjumasta kurkkuaan pilalle, Vähälä toistaa.

Aivan oikein. Juuri niin Heikinheimo kirjoitti, ja lisäsi nuorille vinkiksi, ettei äänenmurroksessa niin pitäisi tehdä.

Pian nuoren viulistin taidot huomattiin Heikinheimon kriittisistä sanoista huolimatta ammattipiireissä. Vähälää kosiskeltiin parikymppisenä merkittäviin pesteihin merkittävissä orkestereissa.

– Silloin koin, ettei ollut sellaisen aika ollenkaan. Oli vielä paljon opiskeltavaa ja tehtävää. Nyt kun ajattelee, niin vau, mikä luottamus heillä oli siihen, että olisin oppinut siihen hommaan. Varmasti olisinkin oppinut, sillä tekemällä oppii, Vähälä pohtii.

Elina Vähälä ja Kirill Karabits
Vähälä ja kapellimestari Kirill Karabits konsertoivat Helsingin kaupunginorkesterin kanssa maaliskuussa 2017.Tiina-Maija Lehtonen / Yle

Äärimmäisen harvan muusikon tie vie solistiksi. Vähälä päätyi asemaansa jousi- ja kamariorkestereiden kautta. Se on luonteva jatkumo, sillä solistinen soitto on Vähälän mukaan aina kamarimusiikillista.

– Tarvittaessa nostat soittosi orkesterista ulos, tarvittaessa olet osa koneistoa. Se on presenssiä ja fraseerausta. Solistisessa soitossa kysymys on siitä, miten otat liidin itsellesi ja soitat niin, että kaikki ymmärtävät, mitä olet tekemässä.

Ajatuskin vallan väärinkäytöstä yököttää

Ollaan kymmenen minuutin päässä Tikkurilasta. Junamatka on kulunut hujauksessa ja lähenee loppuaan. Vähälä tosin jatkaa vielä matkaansa Helsingistä Naantaliin.

Toukokuun lopulla Vähälä nimitettiin Wienin musiikin ja esittävän taiteen yliopistoon viulunsoiton professoriksi. Opetuspiste löytyy siis jatkossa Suomen Viuluakatemian lisäksi Itävallasta, jonka tieltä Saksa ja Karlsruhen musiikkikorkeakoulu jää historiaan.

Opettaminen on Vähälälle kutsumus.

– Siitä, mitä olen aikoinaan opettajiltani saanut, on ikään kuin kertynyt velkaa, jota on jaettava seuraaville sukupolville.

Viulistilegenda Tuomas Haapanen Jean Sibelius -viulukilpailuissa.
Viulistilegenda Tuomas Haapanen Jean Sibelius -viulukilpailussa 2015.Sandra Saulo / Yle

Klassisen musiikin opetus nojaa mestari–kisälli-perinteeseen, joka on altis vallan väärinkäytölle. Vähälän tapauksessa velka on kuitenkin luonteeltaan pelkästään positiivista. Hänelle tärkeimpiä opettajia ovat olleet muun muassa Pertti Sutinen, Zinaida Gilels, Ilja Grubert ja Tuomas Haapanen.

– Suurin osa opettajistani on ollut miehiä, ja kaikki ovat tehneet työnsä vastuullisesti. On yököttävä ajatus, että tilanne voisi olla toisin.

– Toki teini-iässä saatoin jonkun mestarikurssin opettajasta olla sitä mieltä, että siinä on täysi idiootti, mutta se on aivan eri asia.

Omille oppilaileen Vähälä pyrkii tarjoamaan ratkaisuja. Soittamisessa kaikki lähtee perustekniikasta ja hyvästä soittoasennosta. Ohjelmisto kasvaa kokemuksen ja harjoitustuntien mukana, ja taitotason säännölliseen tarkasteluun Vähälällä on selkeä mielipide.

Tutkinnot peruskursseista ja kevättutkinnoista lähtien ovat soitonopetuksessa hänen mielestään pelkästään hyvä asia.

– Ne nostavat motivaatiota tietyn ohjelmistokokonaisuuden opettelemiseen.

Entä miten Vähälä itse pitää soittokuntoaan yllä? Käytännössä on kuulemma saanut huomata, että konsertit itsessään pitävät vetreänä.

– Lisäksi olen taas innostunut todella perustason harjoituksista, joita tehdään myös ilman jousta, Vähälä sanoo ja koputtelee vasemman käden sormillaan ilmaviulun otelautaa.

Viulisti Elina Vähälä
Vähälä ja hänen kolme kantamustaan Helsingin rautatieasemalla.Karoliina Simoinen / Yle

Kännykkä kateissa

Yksi, kaksi, kolme. Matkalaukku, käsilaukku ja viulukotelo. Ne ovat Vähälän mukana, kun on aika nousta junasta Helsingin rautatieasemalle.

Ovella viulisti säikähtää ja jämähtää paikoilleen kopeloiden taskujaan.

– Missä mun kännykkä on?

Vähälä päästää ihmiset ohitseen ja käy etsimässä penkkinsä päältä ja alta. Sitten on käsilaukun vuoro.

– Täällähän se, hän huokaisee.