Paula Takion kolumni: Onko kukaan miettinyt miten oppivelvollisuusiän nosto käytännössä hoidetaan?

Oppivelvollisuusiän nosto vaikuttaa hienolta. Mutta opettajat eivät halua enää yhtään uudistusta, jota ei ole harkittu opetustyön käytännön kannalta, kirjoittaa Paula Takio.

oppivelvollisuus
Paula Takio
Kalle Mäkelä

Uusi hallitusohjelma kertoo näin: Korotetaan oppivelvollisuusikä 18 ikävuoteen. Sisälläni heräsi epäilys. Kauhistuttaa mahdollisuus, että tehdään jälleen kerran suuria päätöksiä, joiden käytäntöä ei ajatella loppuun saakka. Asia sysätään taas keskeneräisenä meidän opettajien harteille. ”Hoitakaa tämä. Kyllä te pärjäätte, koska pakkohan teidän on.”

Meistä opettajista on tuntunut (siirryt toiseen palveluun) viime vuosina siltä, että uudistuksista on tullut itseisarvo ja ennen kaikkea että uudistusten käytännön toteutus jää liian usein pohtimatta. Liian monet muutokset on ajettu täytäntöön saatesanoin: emme me oikein tiedä, miten tämä käytännössä menee ja pitää toteuttaa, mutta pärjätkää ja keksikää.

Tuntuu siltä, että ylemmillä tahoilla ei kerta kaikkiaan ymmärretä, ettei koulu ole mikään teollisuuslaitos. Sitä ei voi pysäyttää siksi aikaa, että koneiden ohjelmistot ja säädöt saadaan toimimaan halutulla tavalla. Opetuksen täytyy soljua eteenpäin koko ajan tasaisesti ja taata koko ajan opiskelijoille tasalaatuiset opiskelun edellytykset.

Meidän täytyy saada keskittyä siihen, että tarjoamme  jokaiselle nuorelle hyvää ja tasokasta koulutusta.

Opettajien ammattikunta on moninainen ja totta kai mielipiteet vaihtelevat. Yhdestä asiasta uskon meidän olevan yhtä mieltä: emme halua enää yhtään uudistusta, jota ei ole perin pohjin harkittu nimenomaan käytännön ratkaisujen kannalta. Me teemme arkista työtä, jossa meillä on vastuu jokaisesta nuoresta ja meidän täytyy saada keskittyä siihen, että tarjoamme jokaiselle nuorelle hyvää ja tasokasta koulutusta.

Pyysin tätä kolumnia varten ajatuksia muiltakin. Opettajat epäröivät ja pelkäävät, että esimerkiksi opiskelun maksuttomuuden takaaminen vie niukkoja resursseja pois muualta. Resursseja on jo leikattu ja niitä tarvitaan yhä kipeästi enemmän kuin viime aikoina on suotu.

Kun vaihdoin peruskoulusta ammatilliseen kouluun, huomasin hyväksi ja tärkeäksi sen, että pystyn sanomaan opiskelijalle, että valinta ja vastuu opiskelusta ovat hänen. Tunneille ei voi tulla häiriköimään, koska oikeus opetukseen lunastetaan sääntöjen noudattamisella. Miten tämä käytännössä muuttuu, jos koulumme muuttuu oppivelvollisuuskouluksi? Miten varmistetaan mahdollisuudet taata työrauha niille, jotka opiskella haluavat?

Mitkä ovat sanktiot, jos nuori ei tulekaan kouluun? Keneen ne sanktiot kohdistetaan?

Kuka oppivelvollisuuden noudattamista valvoo ja on siitä vastuussa? Mitkä ovat sanktiot, jos nuori ei tulekaan kouluun? Keneen ne sanktiot kohdistetaan? Riittävätkö resurssit kunnollisiin sosiaalisiin tukipalveluihin, joilla koulunkäynnin edellytyksistä pidettäisiin huolta niiden kohdalla, joille suurimpia ongelmia aiheuttavat koulun ulkopuoliset tekijät kuten esimerkiksi perheolosuhteet.

Muutamaan viime vuoteen emme ole saaneet vaatia opiskelijoita osallistumaan opetukseen eli käymään tunneilla. Onko jatkossa taas pakko osallistua lähiopetukseen ja mitkä ovat meidän opettajien käytännön keinot tätä osallistumisen pakkoa toteuttaa? Pitääkö opettajan hakea opiskelijat kaduilta tai kotoa suorittamaan velvollisuuttaan?

Jututin myös kahta entistä opiskelijaani, joihin olen pitänyt yhteyttä ja seurannut heidän elämänsä kulkua. He keskeyttivät muutamia vuosia sitten ammattikoulun, kumpikin toisen opiskeluvuoden keväällä eli juuri täysi-ikäisyyden korvalla.

Ei jokainen nuori 16-vuotiaana tiedä, mitä haluaa opiskella ja ammatikseen tehdä. 

Opiskelijani totesivat suhtautuvansa oppivelvollisuuden pidentämiseen varovaisen myönteisesti. Ehkä ”koulupakko” olisi saanut heidät harkitsemaan eropäätöstään enemmän eikä sitä olisi tullut tehdyksi niin kepeästi, mutta toisaalta he tunnistavat vapaaehtoisuuden motivoivan vaikutuksen. Oppivelvollisuus ei heidänkään mielestään poista sitä ongelmaa, ettei jokainen nuori 16-vuotiaana tiedä, mitä haluaa opiskella ja ammatikseen tehdä.

Nämä jututtamani nuoret aikuiset eivät syrjäytyneet, vaan muutaman etsikkovuoden jälkeen pääsivät kiinni työelämään. Elämä tuntui aluksi raskaalta ennen kuin sitten onneksi tuli hyviä tilaisuuksia vastaan.

Vaikka ilman muuta haluan että ammatilliseen koulutuksen panostetaan taas ja palautetaan sieltä pois otettuja resursseja, aivan ensisijaisesti täytyisi nyt korjata perusopetusta vaivaavat ongelmat. Näitä ovat liian suuret ryhmäkoot ja riittävän tuen puute. Me toiseen asteen opettajat emme pysty parissa vuodessa paikkaamaan yhdeksän vuoden aikana syntyneitä säröjä ja kuiluja perusosaamisessa. Ainakin ammatillisessa koulutuksessa meidän täytyy pystyä keskittymään ammattiosaajien kouluttamiseen. Perustusten täytyy olla kunnossa, että talo pysyy pystyssä.

Paula Takio

Paula Takio on kieltenopettaja Turun Ammatti-instituutissa. Opettajan töitä hän on tehnyt niin vankilassa kuin eduskunnassakin. Hän on myös freelance-kääntäjä ja on tutkinut keskiajan kirjoituksia ja viihtyy työssään nuorten parissa.

Kolumnista voi keskustella 07.08. klo 16.00 asti.