Saara Särmän kolumni: Kriisissä oleva ihminen ei aina ja koko ajan halua puhua kriisistään

Kukaan ei varmasti tietoisesti halua lisätä kriisissä olevan ihmisen kuormitusta, mutta sen tulee usein tahattomasti tehneeksi, kirjoittaa Saara Särmä.

Lohtu (Tunne)
Saara Särmä
Saara SärmäJani Aarnio, Yle

Ystäväni oli hiljattain keskellä kriisiä, mutta halusi siitä huolimatta osallistua juhliin. Kukapa ei juhliin haluaisi. Kriisin keskellä juhlat on usein oiva tapa saada muuta ajateltavaa ja keskittyä hetkeksi johonkin ihan muuhun. Mutta ystävänipä ei saanutkaan nauttia juhlista rauhassa, sillä lähes jokainen tuttava halusi keskustella hänen kanssaan kyseisestä tilanteesta.

On aivan ymmärrettävää, että ystävät ja tuttavat haluavat osoittaa tukensa, mutta usein “mites toi sun tilanne, aivan kauheaa” -tyyppiset keskustelunavaukset kuormittavat paljon enemmän kuin lohduttavat.

Voi olla, että kriisiä elävä ihminen ei halua aina ja kokoajan puhua kriisistään.

Kirjailija ja muusikko Astrid Swan kirjoittaa hienossa teoksessaan Viimeinen kirjani elämästään syöpäkroonikkona ja kuvaa tällaista tilannetta: “Silti tässä me olemme ja puhumme syövästä. Vaikka minusta olisi paljon hauskempaa puhua Vestiaire Collectiven tilausmaksusta ja siitä, miksi se on niin korkea.”

Kukaan ei varmasti halua tietoisesti lisätä kriisissä olevan ihmisen kuormitusta, mutta sen tulee usein tahattomasti tehneeksi. Ystävän avautuessa omasta kriisistään usein ensimmäinen impulssi on alkaa neuvoa tai hakea ratkaisua tilanteeseen.

Neuvomiselle on paikkansa ja aikansa, mutta se tulee usein vasta myöhemmin. Ensin tulee tuki ja lohduttaminen. Kuten toimittaja ja bloggaaja Janica Brander kirjoittaa (siirryt toiseen palveluun): “Suurin ongelma neuvomisessa on se, että se tehdään väärällä hetkellä. Toisen ihmisen tuskan kokeminen on monelle vaikeaa. Menemme paniikkiin. Alamme ehkä tuntea omia kipujamme, jotka haluamme tunkea Narniaan piiloon. Pelästymme, kun arkinen sosiaalinen peli murtuu.”

Kun ei tiedä mitä sanoa, voi sanoa “en nyt osaa sanoa tähän mitään, onpa paska tilanne”, olla läsnä ja kuunnella, tarjota ruokaa ja juomaa.

Jos jokainen keskustelukumppani kommenteillaan ja kysymyksillään muistuttaa kriisistä, kriisiä elävä menettää kontrollin siitä milloin ja kenen kanssa haluaa aiheesta puhua.

On vaarana, että ihminen kriisissä alkaa vältellä sosiaalisia tilanteita, koska ei halua puhua kriisiin liittyvistä aiheista. Jos jokainen keskustelukumppani kommenteillaan ja kysymyksillään muistuttaa kriisistä, kriisiä elävä menettää kontrollin siitä milloin ja kenen kanssa haluaa aiheesta puhua. Näin ollen kriisi tunkeutuu kaikkialle ja varastaa kaiken ajan.

Se, ettei mitenkään noteeraa toisen kriisiä vaikka tietää siitä, voi tuntua itsekkäältä. Swan kuitenkin ohjeistaa: “välittämisen voit ilmaista vaikka näkemällä minua, kertomalla kuulumisiasi, ihan tavallisilla asioilla.”

Hyvä apu kriisissä olevan kohtaamiseen löytyy psykologi Susan Silkin ystävänsä kanssa kehittämästä kehäteoriasta (siirryt toiseen palveluun). Sen mukaan ihmiset asettuvat sisäkkäin oleville kehille niin, että sisimmässä kehässä sijaitsee kriisissä oleva ihminen ja muut ihmiset asettuvat ulommille kehille. Mitä läheisempi joku on kriisissä olevan kanssa, sitä sisemmälle kehälle hän sijoittuu. Tilannetta voi havainnollistaa piirtämällä ympyröitä sisäkkäin ja kirjoittamalla ihmisten nimet sopiviin kohtiin.

Kehäteorian keskeinen väite on, että se auttaa havainnollistamaan kenelle on syytä antaa tukea ja kenen kanssa voi käsitellä omia tuntemuksiaan aiheen tiimoilta.

Ajatus on, että sisimmässä kehässä oleva ihminen saa valittaa ja kiukutella tilanteestaan niin paljon kun sielu sietää ja määritellä koska ja kenen kanssa haluaa asiasta puhua. Muiden tehtävänä on kuunnella, tukea ja lohduttaa. He voivat puolestaan käsitellä asiaa itsestään ulommalla kehällä olevien kanssa.

Tiivistetysti: valitukset ja omien tunteiden käsittely ulospäin, tukea sisään.

Sisemmällä kehällä olevan ei tarvitse auttaa ulommilla kehillä olevia heidän tunteidensa käsittelyssä. Kuten kulttuuritoimittaja Antti Majander kuvaa kohtaamistaan (siirryt toiseen palveluun) muistelmansa julkaisseen kirjailija Matti Mäkelän kanssa: “Hän havaitsee järkytyksen kasvoillani, vaikka olen etukäteen päättänyt, että en osoita millään lailla mitään. Sillä ei kuulu parantumattomasti sairastuneen tyynnytellä saati kannatella vielä tuttujaankin heidän hätkähdyksissään.”

Kehäteoria kehitettiin ohjeistamaan miten kohdata vakavasti sairastunut ihminen. Kuten ystäväni osuvasti huomautti, aina ei kuitenkaan ole niin että kriisin keskiössä on vain yksi ihminen. Esimerkiksi läheisen kuolema koskettaa monia ihmisiä yhtä voimakkaasti samaan aikaan. Jos jokaiselle piirretään oma sisäkkäisten kehien kaavionsa, nämä kaaviot limittyvät ja kehät leikkaavat toisiaan. Onhan elämä aina paljon monimutkaisempaa kuin yksikään teoria.

Saara Särmä

Kolumnisti on akateeminen sekatyöläinen, feministi ja taiteilija. Tamperelainen, jonka sisällä asuu vorssalainen. Hän haluaa uskoa yksisarvisiin ja parempaan maailmaan.

Aiheesta voi keskustella 24.07. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Leena Vilkan kolumni: Pähkel oli tuntihevonen, joka auttoi minut eteenpäin pysähdyksen tilasta, johon lapseni kuolema minut suisti

Jani Kaaron kolumni: Merkintöjä lasten syöpäosastolta

Saara Särmän kolumni: Olen havainnut, että kehuminen on hyvä keino hassujen ennakko-oletusten purkamiseen