Heikki Hiilamon kolumni: Ilman päättäväistä politiikkaa lapsiperheet jäävät yhä pahemmin eläkeläisten jalkoihin

Siinä missä huoltosuhteen korjaaminen vaatisi panostuksia lapsiin, ikääntyneiden suuri määrä siirtää poliittisen keskustelun painopistettä ja panostuksia vanhuksiin, kirjoittaa professori Heikki Hiilamo.

lapsiperheet
Heikki Hiilamo
Antti Haanpää / Yle

Sain mahdollisuuden kommentoida televisiossa tuoreeltaan uuden hallituksen ohjelmaa. Seuraavana aamuna sähköpostissa odotti kipakka viesti. Nainen kirjoitti: Kalskahti ikävästi korvaan, kun sanoitte, että eläkeläiset voittavat hallitusohjelmassa. Sitä ei voi sanoa eläkeläisten voitoksi, jos köyhimmille eläkeläisille ja laitoshoidossa oleville annetaan jotain, hän jatkoi. Köyhät eläkeläiset saavat jonottaa ruokaansa leipäjonoissa ja sairaat vanhukset kuolla hoitamattomina sänkyihinsä.

Kirjoittajan mukaan kommenttini loukkasi niitä, joilla ei ole juuri mitään ja ovat muiden armoilla. Hänen mielestään on itsestään selvää, että hyvinvointivaltio pitää huolta heikoimmista.

Yhteiskuntapolitiikka on tietysti niukkojen resurssien jakamista, jolloin eri ihmisryhmien tarpeet joutuvat väistämättä vastakkain.

Hallitusohjelmassa (siirryt toiseen palveluun) pienimpien eläkkeiden korottamiseen käytetään 183 miljoonaa euroa, pienituloisten lapsiperheiden tukiin 40 miljoonaa euroa. Yhteensä hallitus suunnittelee käyttävänsä sosiaaliturvan uudistamiseen 300 miljoonaa.

Kokonaisuutena luvut ovat pieniä, mutta näillä numeroilla eläkeläisille on menossa enemmän.

Yhteiskuntapolitiikka on tietysti niukkojen resurssien jakamista, jolloin eri ihmisryhmien tarpeet joutuvat väistämättä vastakkain. Poliitikkojen tehtävänä on suorittaa valintoja.

Vuonna 2010 Suomessa syntyi noin 63 000 lasta. Viime vuonna syntyi enää vähän yli 49 000 lasta. Tänä vuonna syntyvyyden lasku on jatkunut.

Reilun viidenneksen vähennys syntyneiden lasten määrässä tuo aikaa päälle monia ”säästöjä”. Neuvoloihin kuluu vähemmän rahaa, samoin lapsilisiin ja vanhempainetuuksiin. Miesten ja erityisesti naisten työllisyys pysyy korkeampana. Säästöjä tulee myös varhaiskasvatuksesta ja kotihoidon tuesta.

Vähän myöhemmän peruskouluihin kuluu vähemmän rahaa, sitten myös lukioihin, muihin toisen asteen oppilaitoksiin ja korkeakoulutukseen. Sama pätee opintotukiin. Kukaan ei ole vielä laskenut sitä, paljonko yhteiskunta säästää syntyvyyden alentumisesta, mutta uskon että puhutaan miljardeista.

Säästö muuttuu kuitenkin kustannukseksi muutaman kymmenen vuoden kuluttua, kun pienet ikäluokat alkavat siirtyä työmarkkinoille. Tässä tilanteessa nyt kovin tärkeä työllisyysaste ei ole enää riittävä mittari kuvaamaan hyvinvointivaltion taloudellista kestävyyttä. Kysymys on tällöin absoluuttisista numeroista eli siitä, kuinka moni ylipäätään on työvoimassa ei vain siitä kuinka suuri osa työikäisestä väestöstä on työssä.

Riippumatta syntyvyyden laskun syistä tai tulevasta syntyvyyden kehityksestä meille on jo ehtinyt kehittyä automatiikka, jossa lapsisidonnaisien menojen säästöt muuttuvat vanhussidonnaisiksi kustannuksiksi.

Jos syntyvyys olisi ollut viime vuonna samalla tasolla kuin 2010, hallituksen lupaukset eläkkeiden korotuksista ja vanhuspalveluiden parannuksista olisivat olleet vieläkin huterammalla pohjalla.

Kyseessä on ikääntyvien hyvinvointivaltioiden paradoksi: siinä missä huoltosuhteen korjaaminen vaatisi panostuksia lapsiin, ikääntyneiden suuri määrä siirtää poliittisen keskustelun painopistettä ja panostuksia vanhuksiin.

Ikääntyvien äänestäjien määrän kasvu ikään kuin painaa alleen äänettömiä vastasyntyneitä tai syntymättä jääviä suomalaisia. Kuka pitää huolta näistä heikommista?

Kehitys on tuttua Kaukoidän väkirikkaista maista kuten Japanista ja Etelä-Koreasta. Tilanne on siellä kuitenkin siinä mielessä erilainen, että Japanissa asuu noin 334 ihmistä neliökilometrillä, Etelä-Koreassa peräti 517. Meillä vastaava luku on 16. Meillä tilaa kyllä riittäisi – ja tarvetta on, sillä suomalainen hyvinvointivaltio on antanut paljon laajempia ja sitovampia lupauksia eläkkeistä ja vanhushoivasta kuin Japanin tai Etelä-Korean hyvinvointivaltio.

Lapsiystävällinen Suomi tarkoittaa myös sitä, että vanhemmat alkavat toivoa enemmän lapsia.

Toistaiseksi suomalaiset poliitikot ovat pääsääntöisesti tunteneet vastuuta nuorimmista ikäluokista torjumalla vaatimukset eläkerahaston purkamisesta nyt maksussa olevien eläkkeiden korottamiseksi – esimerkiksi indeksisääntöjä muuttamalla. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että tulevien eläkkeiden maksuun tarkoitettuja säästöjä käytettäisiin nykyisten eläkeläisten hyväksi.

Rinteen hallituksen ohjelmassa luvataan kuitenkin huolestuttavasti selvittää, miten työeläkkeitä voitaisiin nostaa työeläkejärjestelmän sisällä työeläkemaksuja nostamatta. Mitä suuremmaksi kasvaa eläkeläisten osuus väestöstä, sitä suurempia ovat tämänkaltaiset houkutukset eläkepopulismille.

Toisaalla ohjelmassa luvataan valmistella lapsistrategia. Sen laatimisessa tulisi ottaa vakavasti edellä kuvattu ikääntyvän hyvinvointivaltion paradoksi. Lapsiin ja lapsiperheisiin on panostettava lukumääräänsä enemmän. Lapsiystävällinen Suomi tarkoittaa myös sitä, että vanhemmat alkavat toivoa enemmän lapsia.

Heikki Hiilamo

Kirjoittaja toimii Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan professorina. Aikaisemmin hän on työskennellyt mm. toimittajana Yleisradiossa 1994–1997.

Aiheesta voi keskustella 03.07. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Pekka Mattilan kolumni: Erilaiset synnytystalkoot

Sanna Ukkola: Eräänä yönä pappa tarttui lapioon, hakkasi eteiseen rautanauloja ja käänsi pöydän ylösalaisin

Heikki Hiilamon kolumni: Naiset maksavat edelleen miehiä enemmän lapsesta aiheutuvista kustannuksista