Etelä-Afrikassa metsästäjä saa rahalla haluamansa saaliin – kirahvi kaatuu tuhansilla euroilla ja sarvikuono kymmenillätuhansilla

Etelä-Afrikassa metsästysturismi on kymmenien miljoonien eurojen bisnes. Joidenkin mielestä se pelastaa lajeja, toisten mielestä se on julmaa eläinrääkkäystä.

metsästys
Norjalainen metsästysturisti kaatoi keväällä 2019 eteläafrikkalaisen suurtilan tiluksilla antiloopin.  Varoitus: video voi järkyttää herkimpiä katsojia, kuvissa näkyy kuollut hyppyantilooppi.
Varoitus: video ja jutun kuvat voivat järkyttää herkimpiä katsojia. Kuvissa näkyy kuollut hyppyantilooppi.

MAKHANDA Arild Vatland hengittää nopeasti. Käsi tärisee hieman. Hän katsoo tähtäimen läpi ja sormi jäykistyy.

Pam.

Parinsadan metrin päässä hyppyantiloopit lähtevät aamuauringossa juoksuun.

Tämä on norjalaisen Vatlandin ensimmäinen kerta Afrikassa ja vasta kolmas kerta, kun hän ampuu eläimen.

Hiki valuu lippiksen alta.

– Se osui hieman liian taakse. Pyrkimyksenä on aina ampua keuhkoihin. Silloin eläin kuolee nopeammin eikä liha pilaannu, sanoo Vatlandin takana seisova eteläafrikkalainen metsästäjä Gerrie Heinen.

Koira on jo lähtenyt juoksuun seuraamaan verijälkiä.

– Vaikka osuisikin suoraan keuhkoihin, yleensä eläin juoksee parisataa metriä ennen kuin kuolee, Heinen kertoo.

Ilman hyvää koiraa hyppyantilooppi katoaisi metsästäjiltä. Kesähuutajiksikin kutsutut kaskaat ääntelevät vielä piikikkäissä pusikoissa, vaikka eteläisellä pallonpuoliskolla on jo syksy.

Kun maassa lojuu suoli, tiedämme, että olemme lähellä. Kirkkaanvihreän kasvuston pehmustamassa kivisessä maassa makaa kuollut hyppyantilooppi, reikä vatsaontelossaan. Mustat silmät tuijottavat tyhjää.

Heinen nostaa eläimen tottuneesti jaloista, ja antilooppi asetetaan kuvausasentoon. Koira nuolee ampumahaavasta valunutta verta. Näyttää siltä kuin antilooppi loikoilisi auringossa, pää hieman alhaalla.

– Hienot sarvet, hyvä metsästysmuisto, Heinen kehuu.

Ja sitten toimeen. Seuraava tapahtumasarja on koko metsästyksen pääpointti.

Vatland polvistuu kiväärinsä kanssa antiloopin taakse, ja Heinen räpsii kuvia. Veli Arne Vatland ja matkaseuralainen Andreas Homberg onnittelevat saaliista.

Sitten autoon ja takaisin majatalolle. Kylmälaukussa on virvoitusjuomia ja olutta. Vaikka olut yleensä maistuukin, ei pulloja sentään ennen lounasta avata, norjalaiset toteavat.

Metsästystilan pitäjä Gerrie Heinen ja tilan työntekijä Ndhomeso asettelevat surmattua hyppyantilooppia kuvausta varten
Metsästystilan pitäjä Gerrie Heinen (vas.) ja tilan työntekijä Ndhomeso asettelevat surmattua hyppyantilooppia kuvausta varten.Liselott Lindström / Yle
Metsästysyrittäjä Gerrie Heinen kuvaa Arild Vatlandia ja tämän ampumaa hyppyantilooppia.
Metsästysyrittäjä Gerrie Heinen (vas.) ottaa kännykällään trofeekuvan Arild Vatlandista. Vatland on juuri ampunut hyppyantiloopin.Liselott Lindström / Yle

Vaikka metsästäjät ovat maailmanlaajuisesti pienenevä joukko, Etelä-Afrikassa metsästysbisnes on kasvussa. Joka vuosi maahan tulee useita tuhansia (siirryt toiseen palveluun) metsästysmuistoja kerääviä niin kutsuttuja trofeemetsästäjiä. He ampuvat kymmeniätuhansia eläimiä.

Gerrie Heinenin perhe on asunut näillä mailla Itä-Kapin provinssissa jo viiden sukupolven ajan, mutta metsästysturismibisnekseen he lähtivät vasta muutama vuosi sitten. He pitävät suurilla tiluksillaan villieläimiä metsästysturisteja varten. Perhe kasvattaa yhä myös lampaita.

Heinenit ostavat villieläimiä aidatulle tilalleen, jotta turistit voivat tulla niitä ampumaan.

– Viisitoista vuotta sitten täällä Itä-Kapissa oli ehkä kymmenisen metsästysyrittäjää, nyt määrä on moninkertaistunut, Heinen sanoo.

Heinen sanoo metsästysturismia luonnonsuojeluksi.

If it pays, it stays, eli jos sillä [eläinlajilla] tienaa, se saa jäädä. Metsästäminen on ainoa tapa säilyttää villieläimiä täällä, Heinen sanoo.

Hän viittaa siihen, että maanomistajat haluavat tehdä tiluksillaan rahaa.

Jos meillä ei olisi metsästysyritystä, ampuisimme pois kaikki villieläimet ja pitäisimme vain karjaa ja lampaita.

Gerrie Heinen, metsästysyrittäjä

Heinenien kotiseudulla suurin osa maasta on yksityisomistuksessa, ja suurimman osan siitä omistavat joko valkoiset eteläafrikkalaiset tai ulkomaalaiset. Gerrie Heinenin noin 40 neliökilometrin tiluksilla elää monta eri eläinlajia.

Hyppyantilooppia, vesiantilooppia, mustahevosantilooppia, kirjoantilooppia, pahkasikaa, sakaalia, Heinen luettelee.

Tilaa ympäröivät aidat, jotta eläimet eivät pääse pois. Etelä-Afrikan lain mukaan eläimet ovat maanomistajan omaisuutta. Ja koska eläimet ovat bisnestä, niitä ei kannata päästää juoksemaan liian vapaasti.

– Jos meillä ei olisi metsästysyritystä, ampuisimme pois kaikki villieläimet ja pitäisimme vain karjaa ja lampaita, Heinen sanoo.

Miehet kantavat hyppyantilooppia
Ampumisen jälkeen eläin viedään nyljettäväksi. Yleensä liha valmistetaan ja tarjoillaan tilalla tai myydään paikalliselle teurastajalle.Liselott Lindström / Yle

Itä-Kapissa moni metsästystä puolustava on Heinenin kanssa samoilla linjoilla. Metsästyksen avulla voi pelastaa uhanalaisia eläimiä ja ylläpitää elinvoimaisia eläinkantoja, he sanovat.

Vastustajien mielestä kyseessä on julma harrastus, jonka takia rääkätään eläimiä.

Metsästys jakaa myös tutkijoiden mielipiteet. Puolustajien mielestä trofeemetsästys kasvattaa rahavirtoja luonnonsuojeluun. Vastustajien mielestä se ei silti tee trofeemetsästyksestä eettisesti hyväksyttävää. (siirryt toiseen palveluun)

Keskiössä on kysymys siitä, mitä luonnonsuojelulla oikeastaan tarkoitetaan.

Yksille se on eläinten luontaisten elinympäristöjen suojelua. Osa metsästyksen puolustajista taas katsoo, että ihmisten ei tarvitse suojella sellaisia villieläimiä, jotka eivät tuo tuloja.

Heinenien metsästysmajassa Greys Gift Lodgessa syödään lounaaksi kalapihvejä. Lähellä pystyy kalastamaan, ja norjalaiset puhuvat jo innokkaina seuraavaksi aamuksi suunnitellusta kalastusreissusta. Samalla voitaisiin ampua pahkasikaa, Heinen ehdottaa.

Andreas Hombergille kalat ovat myös ammatti. Hän omistaa Etelä-Norjassa kalaviljelmän, joka pyrkii saastuttamaan mahdollisimman vähän. Siitä hän voisi puhua vaikka kuinka pitkään.

Metsästyksen hän aloitti vasta muutama vuosi sitten.

– Tulin sattumalta mukaan reissulle tänne, kokeilin metsästystä ja se oli hauskaa! Sen jälkeen aloin metsästää myös ystävieni kanssa Norjassa, hän sanoo.

Kotona seinällä on metsästysmuistona antiloopin pää ensimmäiseltä reissulta. Vaimo ei kuitenkaan halua kotiin lisää eläinten osia, joten nyt Homberg ampuu lähinnä huvin, kuvien ja lihan eikä metsästysmuistojen takia.

Nuorin täällä eläimen ampunut metsästäjä on ollut kahdeksanvuotias.

Greys Gift Lodgen hirsiseinät ovat täynnä eri eläinten päitä. Kulmassa seisovan termoksen yläpuolella seinän läpi hyökkää pieni mangusti kohti kahvinhimoista vierasta.

– Nämä ovat lähes kaikki norjalaisten ampumia. Eräs seurue ampui yhdellä matkalla 125 eläintä, Heinen sanoo.

Heinenin asiakkaista enemmistö tulee Norjan lisäksi Suomesta ja Virosta. Vakioasiakkaissa on myös esimerkiksi yhdysvaltalaisia, argentiinalaisia ja espanjalaisia.

Suomalaisseurueita tulee vuodessa useita, mutta juuri nyt suomalaisia ei ole, sillä he käyvät yleensä helmi-maaliskuussa.

– Monet asiakkaistamme tulevat joka toinen vuosi tai jopa joka vuosi. Jaamme intohimon metsästykseen, ja meistä tulee ystäviä, Heinen sanoo.

Moni metsästysreissaaja tuo mukanaan myös lapsiaan, sillä he haluavat siirtää metsästysperinnettä seuraavalle sukupolvelle. Nuorin täällä eläimen ampunut metsästäjä on ollut kahdeksanvuotias.

Etelä-Afrikan kartta
Leena Luotio / Yle

Aivan varattomien harrastus metsästysmatkailu ei ole. Hyppyantiloopin ampuminen maksaa täällä asiakkaalle noin 300 euroa, isoimmat antiloopit kuten gnuu tai kudu noin tuhat euroa ja harvinaisemmat antiloopit parituhatta.

Leijonanaaras lähtee 7 000 eurolla, uros maksaa noin 15 000–25 000 euroa. Mitä harvinaisempi eläin, sen kalliimpi.

Metsästysmajan aulassa komeilee täytetty naarasleijona. Sen Heinen on ampunut itse parin tunnin matkan päässä. Hänen omilla tiluksillaan leijonia ei ole.

Naapurissa asuu amerikkalainen, jolla on Heinenin mukaan "kaikkea" maillaan. On norsuja, seeproja, antilooppeja, kirahveja ja sarvikuonoja. Ne kaikki ovat Etelä-Afrikassa laillisesti ammuttavissa, kunhan hinnasta sovitaan.

Lähes jokaisella tilalla on salametsästetty sarvikuonoja.

Gerrie Heinen, metsästysyrittäjä

Jos Heinen saa asiakkaita, jotka haluavat ampua jotakin mitä hänen tilallaan ei ole, joltakin naapurilta haluttu eläin kyllä löytyy, hän sanoo. Heinen on jopa lähtenyt asiakkaiden mukaan Zimbabween ja Botswanaan metsästämään, jos häntä on mukaan pyydetty.

Näissä naapurimaissa metsästys on erilaista kuin Etelä-Afrikan maatiloilla, mutta yhtä lailla säänneltyä.

Zimbabween lähdetään pitkille matkoille, ja eläimiä etsitään laajoilta alueilta. Kansallispuistoissa ei Zimbabwessakaan saa ampua.

Zimbabwe metsästyskohteena nousi suomalaisten tietoisuuteen viimeistään viime marraskuussa, kun neljä metsästysmatkalla ollutta suomalaista sai surmansa pienkoneonnettomuudessa.

Botswana taas nousi otsikoihin (siirryt toiseen palveluun) toukokuussa, kun maa päätti kumota viisi vuotta voimassa olleen norsunmetsästyskiellon. (siirryt toiseen palveluun)Kiellon kumoamista perusteltiin sillä, että ihmisten ja norsujen elinpiirien törmäykset ovat aiheuttaneet toistuvasti suuttumusta, etenkin kun norsut ovat tuhonneet viljelysatoja. Kolmasosa Afrikan norsuista elää Botswanassa.

Kirahveja metsästystilalla
Metsästysyrittäjät päivittävät tilojensa eläinten metsästyshinnat vuosittain. Kirahvin ampuminen maksaa noin 3 000 euroa.Liselott Lindström / Yle

Metsästysreissulla olevat norjalaiset eivät aio matkustaa niin kauas. Lounastaan lopetteleva seurue tekee lähtöä paikallisen maanviljelijän tilalle metsästämään njala-antilooppia.

Andreas Homberg aikoo yrittää metsästämistä jousella. Silloin pitää hiipiä oikein lähelle, toisin kuin kiväärillä ampuessa.

Gerrie Heinen antaa Hombergille hieman metsästysapua. Ajamme autolla kirahvien keskeltä ja pelästytämme strutsilauman liikkeelle. Lauma juoksee hädissään kohti pensaikkoa, jonka takana Homberg jousineen odottaa. Tällä kertaa strutsit selviävät kuitenkin säikähdyksellä ja juoksevat hypähdellen karkuun.

Matka jatkuu etsimään njalaa. Pienellä kukkulalla lammikon äärellä löntystelee pari leveähuulisarvikuonoa. Niiltä on poistettu sarvet, jotta ne eivät houkuttelisi tiloille tunkeutuvia salametsästäjiä.

– Lähes jokaisella tilalla on salametsästetty sarvikuonoja, Heinen sanoo.

Niitäkin saa ampua laillisesti, jos on muutama kymppitonni ylimääräistä. Sarvikuonon ampuminen voi maksaa jopa 90 000 euroa. Uusi ilmiö on sarvikuonojen ampuminen pelkällä nukutuspiikillä. Sekin maksaa kymmenisentuhatta euroa, mutta eläin näyttää kuvassa kuolleelta ja metsästäjä saa potrettinsa.

Sarvikuono on yksi niistä eläimistä, joita metsästystä puolustavat nostavat mielellään esimerkiksi onnistuneesta suojelusta.

Leveähuulisarvikuonojen luultiin kuolleen sukupuuttoon liian metsästyksen takia jo 1800-luvun loppupuolella, mutta sitten löydettiin pieni alle sadan yksilön lauma. Nyt eläimiä on jopa 20 000, mutta salametsästys on niille edelleen valtava uhka. Vuosina 2013–2017 Etelä-Afrikassa salametsästettiin joka vuosi yli tuhat sarvikuonoa, viime vuonna vajaat 800.

Laillisen metsästyksen tuomilla rahoilla sarvikuonoa voidaan kuitenkin suojella. Muun muassa suojelujärjestö Save the Rhino (siirryt toiseen palveluun) tunnustaa, että trofeemetsästyksellä on ollut tärkeä osuus sarvikuonojen pelastamisessa.

Leveähuulisarvikuono metsästystilalla
Metsästystilan leveähuulisarvikuonoilta on poistettu sarvet, jotta ne eivät houkuttelisi tiloille tunkeutuvia salametsästäjiä.Liselott Lindström / Yle

Harvinaisia suippohuulisarvikuonoja saa ampua vain viisi vuodessa Namibiassa ja Etelä-Afrikassa, ja yleensä metsästys on eräänlaista riistanhoitoa. Ongelmalliset, lajitovereitaan vastaan hyökkäävät tai vanhat ja sairaat yksilöt ammutaan, ja metsästysmaksulla saadaan rahaa suojelutyöhön.

Leveähuulisarvikuonojen metsästys ei ole yhtä tiukasti säädeltyä. Niistä suuri osa elää yksityisten maanomistajien suurilla tiloilla. Kun niitä metsästetään tiloilla, maanomistaja voi itse päättää, minkä sarvikuonoistaan hän antaa ammuttavaksi.

Leveähuulisarvikuonojen kanta vahvistuu, kun maanomistajat ottavat ja pitävät niitä maillaan. Samalla maanomistajat tienaavat sarvikuonojen metsästyksellä. Ilman rahavirtoja maanomistajilla ei olisi kiinnostusta osallistua sarvikuonoista huolehtimiseen.

Save the Rhino -järjestön mielestä parasta kuitenkin olisi, jos sarvikuonoja ei tarvitsisi tappaa osana niiden suojelua.

Monet tutkijat ovat arvioineet, että metsästysturismin kieltämisestä olisi enemmän haittaa kuin hyötyä eläimille. Yksi heistä on suojelubiologi Enrico Di Minin Helsingin yliopistosta. Hänen yhdessä kollegojensa kanssa tekemä tutkimus (siirryt toiseen palveluun) nostaa esille juuri metsästäjien tuomien rahojen tärkeyden.

Leijonanaaras lähtee 7 000 eurolla, uros maksaa noin 15 000–25 000 euroa.

Kuten useimmat tutkijat, myös Di Minin painottaa, että metsästyksestä on hyötyä luonnonsuojelulle vain, jos se on tiukkaan säädeltyä. Rehottava korruptio monessa Afrikan maassa tarkoittaa kuitenkin sitä, että eläimiä ammutaan myös ilman lupia, liian nuorina ja kielletyillä alueilla.

Di Minin ja hänen kollegansa huomauttavat myös, että metsästys tuo Afrikassa vain vähäistä hyötyä paikallisille yhteisöille, jotka elävät rinnakkain villieläinten kanssa. Harvoin hyötyjinä ovat myöskään valtioiden luonnonsuojeluhankkeet. Rahat menevät usein maanomistajien taskuihin.

Vaikka eläinten määrä saattaa luvanvaraisen trofeemetsästyksen ansiosta ainakin hetkellisesti nousta, metsästyksellä ei ole useiden (siirryt toiseen palveluun) tutkimusten (siirryt toiseen palveluun) mukaan pitkäjänteistä luonnonsuojeluhyötyä eikä se ole kestävää.

Riistanhoitoa on käytetty muun muassa Zimbabwessa verukkeena norsujen sala- ja trofeemetsästämiselle (siirryt toiseen palveluun). Nelisen vuotta sitten puolestaan maailmalla nousi kohu, kun amerikkalainen hammaslääkäri Walter Palmer ampui jousella Ceciliksi nimetyn leijonan lähellä zimbabwelaista kansallispuistoa.

Palmerilla oli lupa ampua leijona, mutta viranomaiset eivät olleet myöntäneet alueelle kaatokiintiöitä. Palmer luotti paikallisen yhteistyökumppaninsa hoitaneen tarvittavat luvat kuntoon.

Cecil-leijonan tapaus osoittaa, että ero salametsästyksen ja trofeemetsästyksen välillä voi olla hiuksenhieno (siirryt toiseen palveluun). Trofeemetsästyksestä tulee ilman asianmukaisia lupia salametsästystä.

Metsästysturismi tuo Afrikkaan myös rahaa. Cecilin ampunut hammaslääkäri maksoi eri tietojen mukaan noin 45 000 euroa matkastaan.

Matkailu kokonaisuudessaan tuo Maailmanpankin mukaan (siirryt toiseen palveluun) Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan noin 32 miljardia euroa vuodessa. Metsästäjien osuus on arviolta noin 180 miljoonaa euroa, kerrotaan samassa raportissa vuodelta 2012.

Vaikka metsästäjiä on kaikista Afrikan-matkailijoista vain pieni osa, he kuitenkin käyttävät usein paljon enemmän rahaa (siirryt toiseen palveluun) kuin tavalliset turistit.

Metsästystä puolustavat toteavat myös, että metsästys tapahtuu alueilla, jotka eivät tavallisia safarituristeja kiinnosta. Ilman metsästystä näillä alueilla ei olisi majapaikkoja, ravintoloita – eikä niiden luomia työpaikkoja. Usein tällaisilla alueilla ihmiset ovat aiemmin saaneet elantonsa maanviljelystä.

Metsästystilan maisemia
Itä-Kapin alueella Etelä-Afrikassa valkoiset omistavat suurimman osan maasta, ja maakysymys on yhä kuuma aihe. Etelä-Afrikka on Maailmanpankin mukaan edelleen taloudellisesti maailman eriarvoisin maa.Liselott Lindström / Yle

Jos tiloilla metsästystä varten pidetyt villieläimet tuovat paikallisväestölle enemmän arvoa kuin viljelykset tai lampaat, trofee-eläimiä suojellaan, sanoo Gerrie Heinen. Hän toistaa jälleen: if it pays, it stays.

Norjalaisten metsästysmatkalaisten maksut menevät kuitenkin suoraan Heinenin perheelle eivätkä luonnonsuojeluhankkeisiin. Koska suurin osa metsästyksestä Etelä-Afrikassa tapahtuu yksityisillä maatiloilla, myös rahat menevät pääosin maanomistajille.

Vehreässä rinteessä seisoo njalapariskunta. Ne ovat noin parinsadan metrin päässä ja katselevat meitä valppaina. Ne vaikuttavat ymmärtävän, että ihminen tarkoittaa vaaraa.

Suut käyvät. Ruoho maistuu.

Arne Vatland asettuu makuulle ruohikossa ja ottaa urosnjalan tähtäimeensä.

Hän vetää kiväärin liipaisimesta, ja tällä kertaa luoti osuu eläintä suoraan keuhkoihin.

Vatland on parituhatta euroa köyhempi.

Metsästysyrittäjä Gerrie Heinen ja tilan työntekijä Ndhomeso kantavat kuollutta njala-antilooppia
Metsästysyrittäjä Gerrie Heinen ja hänen tilansa työntekijä Ndhomeso kantavat surmatun njala-antiloopin pusikosta.Liselott Lindström / Yle

– Komea uros, hienot sarvet, kaartuvat kauniisti, Heinen selostaa jälleen.

Siitä tulee komea seinäkoriste.

Sarvet ovat eläimen tärkein ominaisuus, kun puhutaan metsästysmuistoista eli trofeista.

Kansainvälistä trofeekauppaa säätelee niin kutsuttu CITES-sopimus (siirryt toiseen palveluun). Sopimus luokittelee uhanalaiset eläimet sen mukaan, miten paljon ne tarvitsevat suojelua. CITES-sopimus pyrkii varjelemaan eläimiä ja kasveja sukupuutolta valvomalla niiden kauppaa.

Uhanalaisten eläinten tai niiden osien tuominen Eurooppaan vaatii sekä vienti- että tuontilupia.

Suomen ympäristökeskus on myöntänyt viime vuosina tuontiluvat muun muassa kymmenille isoille kissapedoille ja seitsemälle virtahevolle.

Grafiikka Suomeen tuoduista metsästysmuistoista
Leena Luotio / Yle

Kaikkia kotimaahan tuotuja metsästysmuistoja ei Suomessa tilastoida, sillä suurimmalle osalle, kuten runsaslukuisille antilooppilajeille, vaaditaan pelkkä vientilupa Afrikan maista.

Ylen tavoittamat suomalaiset metsästysmatkanjärjestäjät arvioivat, että Suomesta lähtee Afrikkaan useita satoja metsästysturisteja joka vuosi. Se on turismia tutkineen Itä-Suomen yliopiston yliopistonlehtorin Jarno Sunin mukaan oikealta kuulostava arvio.

Uusi ilmiö on sarvikuonojen ampuminen pelkällä nukutuspiikillä. Sekin maksaa kymmenisentuhatta euroa.

Vatlandin kiväärin ääni on tuonut paikalle ihmettelijän. Musta afrikanpuhveli tuijottaa meitä tuimasti massiivisten sarviensa alta.

Puhveli kuuluu niin kutsuttuun Afrikan “viiteen suureen” norsun, sarvikuonon, leopardin ja leijonan lisäksi. Näiden viiden ampuminen on Afrikkaan tulevien metsästäjien värisuora, ja ne ovat myös kalleimpia metsästettäviä.

Nyt puhvelia ei ammuta, koska siitä pitäisi pulittaa maanomistajalle kymppitonni.

Metsästystilojen eläimet elävät aidatuilla alueilla, eivätkä ne siksi pääse lisääntymään kuin keskenään. Geeniperimä kaventuu pikku hiljaa. Tilanhoitajat korjaavat tilannetta ostamalla uusia eläimiä suurissa eläinhuutokaupoissa. Niissä maanomistajat myyvät ylimääräisiä eläimiään, Gerrie Heinen kertoo.

Antilooppia valokuvataan metsästysmuistoksi
Kuvausta varten antiloopin pää tuetaan kepillä, jotta sarvet saataisiin kuvassa mahdollisimman hyvin esille.Liselott Lindström / Yle

Ostajat suosivat valioyksilöitä, joilla on hienot sarvet. Niin saadaan hyviä geenejä tiluksille ja komeita metsästysmuistoja asiakkaille.

Andreas Homberg on päivän päätteeksi hieman pettynyt. Jousella ei tullut tänään saalista. Lähistöllä olisi kyllä ollut mustahevosantilooppi, mutta sen surmaaminen maksaa yli viisituhatta euroa, joten sitä Homberg ei viitsinyt ampua.

Homberg kertoo, ettei häntä kiehdo metsästyksessä päällimmäisenä itse ampuminen, vaan kaikki sitä ennen tapahtuva.

– Parasta on jännitys, kun hiipii pusikoissa lähelle eläintä. Jännittävintä on löytää eläimet ja varoa, etteivät ne huomaa, hän sanoo.

Hän haluaa ampua sellaisia eläimiä, joita voi syödä. Ampumisen jälkeen eläimet nyljetään ja pään saa halutessaan mukaan. Liha syödään tilalla tai myydään paikallisille teurastajille.

Afrikan suuria petoeläimiä Homberg ei ampuisi. Eilen norjalaisseurueen eteen oli sattunut leopardi. Se on metsästysmuistojen kalleimmasta päästä, eikä sitä saa ampua ilman viranomaisten erillistä lupaa.

Norjalainen Anderas Homberg kuolleen hyppyantiloopin kanssa
Norjalainen Anderas Homberg ei halua ampua muuta kuin syötäväksi kelpaavia eläimiä. Siksi hän ei ymmärrä leijonanmetsästäjiä.Liselott Lindström / Yle

Monia muita kissapetojen ampuminen kuitenkin kiinnostaa. Jopa siinä määrin, että leijonia tarhataan Etelä-Afrikassa tuhansittain metsästysbisnestä varten.

Meri kimaltelee turkoosina Etelä-Afrikan etelärannikolla. Plettenberg Bayn pieni kaupunki lähellä Tsitsikamman kansallispuistoa on monen turistinkin suosiossa. Kaupunki valuu rinnettä alas kohti rantaa, ja monesta talosta on upea näköala merelle.

Toimittaja Ian Michlerin pieni kääpiösnautseri innostuu vieraista, ja häntä heiluu vimmatusti.

Michler on tutkinut vuosikymmeniä eteläisen Afrikan metsästysbisnestä. Hän asui monta vuotta Botswanassa ja järjesti itse safarimatkoja. Työssään hän huomasi, että monet tulivat ensin metsästysmatkoille esimerkiksi Zimbabween ja Botswanaan ja lähtivät sitten Etelä-Afrikkaan hakemaan leijonaa, kun sellaista ei villinä löytynyt.

Vuonna 2015 Michler julkaisi Etelä-Afrikan leijonatarhauksesta kertovan dokumentin Blood Lions, Verileijonat. Sitä on näytetty Suomen eduskunnassakin, kun Michler oli kiertueella ja yritti nostaa aihetta Euroopan päättäjien tietoon.

– Leijonien tarhaus on todella hämärää bisnestä, Michler sanoo.

Leijonatarhauksella voi takoa suuria summia. Sitä harjoittavat Michlerin mukaan lähinnä valkoiset eteläafrikkalaiset. Hän kuvaa, kuinka leijonia pidetään yksityisissä tarhoissa surkeissa oloissa, kunnes ne ovat tarpeeksi vanhoja metsästettäviksi.

– Koska se tapahtuu yksityisellä maalla, sitä ei voi valvoa mitenkään, Michler sanoo.

Jopa 80 prosenttia Etelä-Afrikassa metsästetyistä leijonista on tarhattuja.

Rehottava korruptio monessa Afrikan maassa tarkoittaa, että eläimiä ammutaan myös ilman lupia, liian nuorina ja kielletyillä alueilla.

On vaikeaa saada tietoa siitä, kuinka paljon leijonia kasvatetaan ammuttaviksi. Useiden arvioiden mukaan (siirryt toiseen palveluun) Etelä-Afrikan tarhoissa on noin 6 000–8 000 leijonaa, eli jopa neljä kertaa enemmän kuin maan luonnossa.

Koko Afrikassa leijonia on luonnonvaraisina enää noin 20 000 (siirryt toiseen palveluun). Määrä on lähes puolittunut kahdenkymmenen viime vuoden aikana, lähinnä leijonien luonnollisen elinympäristön tuhoutumisen takia.

Metsästäjien puheet eläinkantojen suojelusta pitävät siis siinä mielessä paikkansa, että ilman tarhausta leijonia olisi todennäköisesti nykyistäkin vähemmän.

Kaksi aikuista leijonaa puulattiaisessa suuressa häkissä.
Kuva on otettu Vapaavaltiossa sijaitsevalla leijonatarhalla vuonna 2015, Ian Michler kertoo. Hän ei halua nimetä tarhaa. Ian Michler / Blood Lions

Tarhattujen leijonien metsästämistä kutsutaan purkitetuksi metsästämiseksi, englanniksi canned hunting.

Käytäntö nousi laajempaan tietoisuuteen 1990-luvulla. Tuolloin se herätti niin paljon kohua, että sittemmin sitä on brändätty uudelleen. Nyt puhutaan korkean aidan metsästyksestä (high fence hunting) tai suljetun tilan metsästyksestä (captive hunting), mutta käytännössä kyseessä on yksi ja sama asia.

Tarhausbisnes on kasvanut, koska metsästäjät haluavat ampua leijonia halvemmalla – ja paremmalla onnistumistakuulla. Villien ja vapaiden leijonien metsästäminen saattaa kestää jopa kolmisen viikkoa ja voi maksaa kymmeniätuhansia euroja.

Tarhatut leijonat ovat paljon halvempia ja metsästäminen on nopeaa. Leijona tilataan tarhalta metsästystilalle, se päästetään vapaaksi aidatulle alueelle ja metsästäjä voi ampua sen vaikka autosta astumatta.

Arvioiden mukaan jopa 99 prosenttia Etelä-Afrikan metsästysturisteista on ulkomaalaisia, suurin osa tulee Yhdysvalloista. Muista Afrikan maista ei juuri tulla metsästämään.

– Afrikan perinteisissä kulttuureissa eläimiä ei ammuta huvin vuoksi. Metsästäminen metsästysmuistojen vuoksi on kolonialistista perintöä, Michler sanoo.

Etelä-Afrikan kansallisen eläinsuojeluyhdistyksen NSPCA:n toimiston seinällä roikkuu kuvaus tarhattujen leijonien elämänkaaresta. Se kulkee näin:

Tarhoissa syntyneet leijonanpennut viedään muutaman viikon ikäisinä emoltaan. Eri puolilta maailmaa, myös Suomesta, tulee vapaaehtoisia, joille tilojen omistajat uskottelevat, että pennut ovat orpoja.

Vapaaehtoiset maksavat usein jopa kolmetuhatta euroa kokemuksestaan. He leikittävät, pulloruokkivat ja silittävät pentuja, jotta ne tottuisivat ihmisiin. Myös turistit vierailevat tiloilla ja tulevat silittämään leijonia, käyvät niiden kanssa kävelyillä, ja tarhaaja tienaa lisää rahaa.

Maassa makaa leijonanpentuja, taustalla istuu ihmisiä, joista yhdellä on leijona sylissään.
Johannesburgin ulkopuolella sijaitseva Ukutula on Ian Michlerin mukaan yksi Etelä-Afrikan suurimmista tiloista, joilla voi maksusta silittää leijonia ja kävellä niiden kanssa. Taustalla istuvat henkilöt ovat Michlerin mukaan norjalaisia vapaaehtoisia. Kuva on vuodelta 2015.Ian Michler / Blood Lions

Sitten eläimet myydään eteenpäin metsästysyrittäjille. Naarasleijonia pidetään tarhoissa lähinnä synnytyskoneina. Kun naaraista ei enää ole synnyttäjiksi, tarhaajat luovuttavat ne metsästysyrittäjille. Naarasleijonan ampuminen on trofeemetsästäjälle halvempaa kuin uroksen.

Tässä vaiheessa leijonat ovat jo niin tottuneita ihmisiin, että ne eivät juokse metsästäjää karkuun. Joskus niitä myös huumataan ennen metsästystä.

Leijonien luut kaupataan Kiinaan, jossa niiden kysyntä kasvaa. Luut nimittäin kelpaavat perinteisesti tiikerin luista tehtyihin ihmerohtoihin, ja se tekee leijonien tarhauksesta Afrikassa vieläkin kannattavampaa. Etelä-Afrikan hallitus tuplasi (siirryt toiseen palveluun)viime vuonna leijonan luiden vientikiintiön.

Eläinsuojeluyhdistyksen villieläinten suojeluyksikön päällikkö Douglas Wolhuter näyttää tiedoston, jossa rivi rivin jälkeen vierii alas tietokoneen näytöllä.

– Tässä on yli neljäsataa eri tilaa ja tarhaa, joita pidämme silmällä, hän sanoo.

Lahjoitusten varassa toimiva NSPCA ei hänen mukaansa pysty kuin raapaisemaan pintaa. Yhdistys saa yleisöltä vinkkejä, ja sen laillisesti valtuutetut työntekijät ajelevat myös itse etsimässä tiloja.

Vain pari päivää aiemmin yhdistys teki tehoiskun yhteen tarhoista vinkin perusteella. Tarhalta löytyi surkeassa kunnossa olevia leijonia liian pienissä tiloissa. Hygienia tarhalla oli kehno, leijonilla oli ihotauteja ja parilla epäiltiin tuberkuloosia, Wolhuter kertoo.

Douglas Wolhuter eläinsuojelujärjestö NSPCA:sta toimistossaan
Douglas Wolhuter eläinsuojelujärjestö NSPCA:sta toivoo, että leijonatiloille vapaaehtoistyöhön tai metsästämään tulevat ottaisivat selvää tilojen oloista ja taustoista ennen matkustamista.Liselott Lindström / Yle

Hän näyttää videon leijonanpennuista, jotka ovat niin heikkoja, etteivät ne pysty kävelemään. Yhdistys ei voi antaa materiaalia julkiseen levitykseen, koska se kasaa parhaillaan oikeusjuttua tarhaajaa vastaan.

Metsästysyrittäjien näkemys, että heidän bisneksensä suojelee luontoa, on Wolhuterin mukaan vale.

– Jos rahasta on kyse, on helpompiakin tapoja tienata. Ja on muitakin tapoja tukea luonnonsuojelua kuin ampua kaiken minkä näkee. Safariturismi on tästä hyvä esimerkki, hän sanoo.

Wolhuterin mukaan Etelä-Afrikassa on kuitenkin muutamia hyvää työtä tekeviä yksityisiä suojelualueita, joita yhdistys voi suositella. Mutta ne ovat hänen mukaansa todella vähissä.

Metsästysbisnestä puolustavat kutsuvat Michlerin ja Wolhuterin kaltaisia termillä greenie. Sen voi kääntää vapaasti vaikkapa viherpiipertäjäksi.

Metsästysyrittäjä Gerrie Heinenin mukaan greeniet eivät ymmärrä, että eläinkantojen ylläpitämiseksi tarvitaan sekä safarituristeja että metsästäjiä. Arvioiden mukaan (siirryt toiseen palveluun) yksityiset erilaisia luontoelämyksiä tarjoavat maanomistajat kuten Heinen omistavat Etelä-Afrikassa jopa kolme kertaa enemmän maata kuin valtio, joka ylläpitää kansallispuistoja.

Heinen kiistää, että hänen yritystoimintansa olisi verrattavissa eläinten tarhaamiseen perustuvaan metsästykseen.

– Eläimemme ovat villejä ja alueet valtavia. Metsästäjän pitää nähdä vaivaa saadakseen saalista, hän sanoo.

Heinenin tilukset ovatkin niin suuret, että eläimiä pitää hetkisen etsiä. Niitä on kuitenkin alueella paljon enemmän kuin jos se olisi luonnontilassa.

Kun on päästy ampumaan tarhattua leijonaa, halutaankin jotain jännittävämpää ja mennään metsästämään villejä leijonia.

Toimittaja Ian Michler

Muutama sata kilometriä Heinenin tilalta toimittaja Ian Michler selaa Heinenin Greys Gift Lodgen nettisivuja. Hän tuhahtaa nähdessään kuvan miehestä ammutun leopardin kanssa.

Michlerin mukaan kyseessä on puhtaasti kaupallinen yritys, eikä Heinenin väite luonnonsuojelusta pidä paikkaansa.

– Jos haluaa edistää luonnonsuojelua, viimeinen asia on sulkea aidoilla eläimiä maalleen. Se on kuin tehomaataloutta, hän sanoo.

Michlerin mukaan monella metsästystilalla esiintyy sisäsiittoisuutta ja risteymiä, ja metsästystä varten pidetään lajeja, jotka eivät ole Etelä-Afrikassa kotoperäisiä. Sulkemalla eläimiä alueelleen metsästystilat puuttuvat luonnon omaan kiertokulkuun, hän sanoo.

– Sehän on eläinten kesyttämistä samalla tavalla kuin lampaita ja karjaa on kesytetty ihmisten tarpeita varten.

Joidenkin vuosikymmenien päästä eläimet eivät ole enää villieläimiä, ja metsästäjät siirtyvät Afrikasta muualle, Michler ennustaa.

Luonnonsuojeluksi Michler määrittelee toiminnan, jossa lisätään vain villieläimille varattuja maa-alueita ja suojellaan eläinten luontaisia elinympäristöjä sekä geenien monimuotoisuutta.

Yksi metsästysturismin puolustajien yleinen argumentti on se, että yksityisellä metsästystoiminnalla poistetaan salametsästyksen paine kansallispuistoista. Michlerin mielestä sekään perustelu ei kanna.

– Kun on päästy ampumaan tarhattua leijonaa, halutaankin jotain jännittävämpää ja mennään metsästämään villejä leijonia. Eläimiä myös houkutellaan ulos luonnonsuojelualueilta, hän kuvaa.

Myös metsästysyrittäjä Gerrie Heinen sanoo, että useilla metsästäjillä nälkä kasvaa syödessä.

– Ensimmäisellä reissulla he usein haluavat helpoimmat, sitten mennään vaikeammalle ja vaikeammalle tasolle. Metsästäjät ovat kuin keräilijöitä, hän sanoo.

Michlerin mukaan se, että metsästysturismi tuottaa rahaa, ei vielä tee siitä eettisesti kestävää.

Tärkein kysymys hänen mielestään on, miksi ihminen ei näe ympäristön ja eläinten suojelua itseisarvona. Asiana, joka olisi tärkeä myös ilman rahallista hyötyä.