Työläisten lapsen ei kannata opiskella, sanottiin kansakoulussa Paula Paanaselle – 30 tehdasvuoden jälkeen hän tekee tohtorinväitöskirjaa

Paula Paananen jäi terveyssyistä työttömäksi vaneritehtaalta 50-vuotiaana. Se ei lannistanut, vaan pian hän väittelee tohtoriksi.

opiskelu
Nainen hymyilee.
Paula Paananen on innostunut opiskelusta vasta myöhemmällä iällä.Simo Pitkänen / Yle

Paula Paananen, 61, on mielestään aina ollut käytännön tekijä. Hän ehti tehdä tehtaan liukuhihnalla liki kolmenkymmenen vuoden elämäntyön ennen kuin sairastui. Jouduttuaan työttömäksi, hän ei toimeliaana naisena suostunut jäämään pyörittämään peukaloitaan, vaan halusi kokeilla opiskelua.

Kipinä opintielle lähtemiseen syttyi lopulta monen asian summana.

Korpilahtelaisen Paanasen ollessa lähes viisikymppinen, hänen lapsensa muuttivat pois kotoa. Samaan aikaan työkaveri lähti työn ohessa opiskelemaan ja kehui iltalukion hauskuutta.

Paananen kaipasi myös aivoilleen virikkeitä. Häntä oli alkanut huolestuttaa puheensa sujuminen. Hänelle saattoi tulla puhekatkoksia, eikä hän muistanut enää lauseensa lopussa, mistä oli lauseensa aloittanut.

– Tehdastyöni oli yksitoikkoista ja puuduttavaa, siinä ei ole tarvinnut käyttää omaa ajattelukykyä. Toivoin opiskelun auttavan ja virkistävän muistiani.

Paula Paananen omissa ylioppilasjuhlissaan.
Paula Paananen sai viettää viisikymppisiä ja lakkiaisia yhtäaikaa. Kuvassa yhdessä äitinsä Anna Niemisen ja miehensä Eelis Hyvösen kanssa.Paula Paanasen kotialbumi

Neljäs syy opiskelemaan lähtemiseen oli hänen harmistuksensa. Paanasta on koko ikänsä vähän harmittanut, kun vanhin siskonsa pääsi ylioppilaaksi ja hänelle järjestettiin ylioppilasjuhlat.

– Sain järjestää lakkiaisjuhlat myös tyttärelleni. Minulla ei sellaisia juhlia ole koskaan ollut - mietin, vieläköhän pystyisin opiskelemaan.

Paananen ilmoittautui aluksi lukemaan ainoastaan englantia, mutta iltalukion rehtori sai ylipuhuttua hänet lukioon. 50-vuotiaana hän sai viettää haaveilemiaan lakkiaisia.

Ei uskonut tekevänsä tohtorinväitöskirjaa

Paula Paanasta eivät nuorena lukupuuhat kiinnostaneet.

Kun hän 16-vuotiaana lähti työelämään, hän ei olisi uskonut tekevänsä vielä jonain päivänä tohtorinväitöskirjaa. Hän oli nuorena innostuneempi esimerkiksi ruoanlaitosta ja leipomisesta kuin kirjojen pänttäämisestä.

Kunnallisesta keskikoulusta päästyään 15-vuotias Paananen kävi vuoden kestävän ammattikoulun. Sen jälkeen hän onnistui pääsemään kesätuuraajaksi paikalliseen kunnalliskotiin keittiöapulaiseksi.

Seuraavat vuodet pyörähtivätkin keittiöalan hommissa.

Paanasen äiti toivoi tyttärensä jatkavan keittiöalan opiskeluja, mutta mieli teki muualle. 20-vuotiaana Paananen kävi tekniikasta kiinnostuneena maatalousteknisen koulun ja sieltä hän pestautui suoraan tehtaaseen töihin.

– Ei ennen tarvinnut mennä kuin tehtaan ovelle, niin pääsi töihin.

Työ tehtaassa oli hyväpalkkaista: se tuntui olevan Paanaselle tärkeämpää kuin lukeminen.

Vaneritehtaalla liukuhihnahommia

Ensimmäisessä tehdastyöpaikassaan Paananen jyrsi poran uria. Sieltä hän siirtyi kahdeksaksi vuodeksi Nokkakoneelle, maatalouskoneiden osia valmistamaan.

Tehdasvuosien välissä hän oli hetken yksityisyrittäjänä, pitopalvelua kokeilemassa. Yrittäminen tuntui hänestä kuitenkin turhan stressaavalta työltä.

Paananen palasi tehtaalle. Seuraavat vuodet vierähtivät Säynätsalon vaneritehtaalla vanerityöntekijänä. Hän viihtyi liukuhihnahommissa, vaikkakin kärsi kolmivuorotyöstä.

Vuorokausirytmivaihdoksiin hän ei koskaan tottunut. Pölyinen työ alkoi myös käydä hänen terveytensä päälle.

– Sairastuin astmaan ja sain hengitystieongelmia. Tarvitsin repullisen lääkkeitä, että pystyin olemaan työpaikalla.

Nyt Paula Paananen esittelee siistiä työpistettään Jyväskylän Tourulassa. Hän aloitti uuden työnsä Jyväskylän Työllistämisyhdistyksen toimistotyöntekijänä reilu kuukausi sitten.

Vuoden työsopimus on hänelle iso asia. Varsinkin kun hän saa tehdä työajalla myös tohtorinväitöskirjaansa liittyvää tutkimusta.

– On aika jännittävää olla takaisin työelämässä. Nautin suuresti, että minulla on oma työpaikka ja uusia työkavereita.

Ennen tuoretta työpaikkaansa ja väitöskirjatutkimustaan päämäärätietoinen nainen on tehdasvuosiensa jälkeen ehtinyt lukea itsensä ylioppilaaksi, insinööriksi ja maisteriksi.

Hyvinvointiteknologiainsinöörin opiskelun riemua

Paananen nautti täysin siemauksin opiskelusta. Iltalukiossa opiskellessaan hän irtisanoutui tehdastyöstään. Sen jälkeen hän meni työvoimatoimistoon kysymään neuvoa, kuinka työttömänä tulisi toimia. Siellä hänet laitettiin ATK-painotteiseen työnhakukoulutukseen.

– Aluksi en pitänyt kurssinvetäjästä. Mietin, että mikä tämäkin kurssi on. Hän sai kuitenkin aikaan sen, että pääsin opiskelemaan.

Ohjaajan neuvosta Paananen kirjoitti korvaushakemuksen entisen työpaikkansa vakuutusyhtiölle. Hän oli lähtenyt edellisestä työpaikastaan terveydellisistä syistä, lääkärin suosituksesta. Hän anoi rahoitusta opiskeluilleen.

– Ajattelin, etten osaa kirjoittaa. Töissä oli käytetty kynää vain nimen kirjoitukseen. Hakemuksen tekeminen kuitenkin onnistui, ja vakuutusyhtiöltä tuli myönteinen vastaus.

Paananen mietti seuraavaksi ammatinvalintapsykologin kanssa hänelle soveltuvaa opiskelualaa. He päätyivät yhdessä ammattikorkeakoulun hyvinvointiteknologian opintoihin, koska siinä yhdistyivät Paanasen rakkaus tekniikkaan ja ikääntyviin ihmisiin.

Neljän vuoden kuluttua hän valmistui insinööriksi hyvinvointiteknologian koulutusohjelmasta.

– Huomasin pystyväni vielä oppimaan. Se oli aivan ihmeellistä. Kansakoulussa annettiin ymmärtää, ettei teidän kannata lähteä lukemaan, koska te olette työläisten lapsia.

Ammattikorkeakoulun jälkeen Paananen piti vuoden väliajan. He rakensivat perheen voimin vanhan talon tilalle uuden. Talotyömaalla hän oli kysynyt mieheltään, mitä jos vaimo hakisi vielä yliopistoon opiskelemaan. Mies oli todennut: no sen kun haet.

Aikuiset lapset olivat ihmetelleet, mitä äiti tekisi, jos pääsisi yliopistoon. Sitten minä vaan menen, oli äiti vastannut.

Niin työläisperheen lapsi luki itsensä insinööriopintojen jälkeen vielä kognitiotieteiden maisteriksi yliopistossa.

Viisikymppiselle työnhaussa vesiperä

Opintojensa ohessa viisikymppinen Paula Paananen haki töitä, mutta ei päässyt edes haastatteluihin. Niin kuin ei moni muukaan hänen ikäisensä työtön nainen.

– Työhakemuksiin tuli yleensä vastaus: kiitos mielenkiinnosta, mutta valintamme on kohdistunut toiseen henkilöön. Minusta tuntui, etten osannut kirjoittaa oikeanlaista työhakemusta, vaikka olinkin kauan opiskellut.

Paanasen mielestä viisikymppinenkin voi saada töitä, mutta silloin pitää olla valmis suuriin elämänmuutoksiin. Ilman astmarajoitteita hän uskoo, että häntä olisi voinut onnistaa töiden saannissa.

Viisikymppisillä naisilla olisi hänen mielestään työelämässä paljon annettavaa: kokemusta ja sitoutumista, mitä nuoret eivät ole vielä ehtineet hankkia.

Vaikka Paanasella on nyt 61-vuotiaana vihdoin työpaikka, hänen opiskelunsa silti jatkuvat.

Hänellä on työn alla tohtorinväitöskirja, jossa hän tutkii ikääntyneiden kokemuksia jokapäiväistä elämää helpottavista teknologialaitteista.

– Tulin hakeneeksi jatko-opiskelupaikkaa, mutta en ole siitä vielä julkisesti oikein edes puhunut. Pikkuhiljaa teen omaa tutkimustani, katsotaan mihin se vie.

Akateemiset opinnot avartaneet maailmankuvaa

Opiskelut ovat sujuneet Paula Paanasella omaksikin ihmeekseen ongelmitta. Puhe on myös sujuvoitunut. Mutta ihmisenä hän ei mielestään ole muuttunut.

Paanasen maailmankuva on opiskelujen myötä laajentunut. Hän tuntee olevansa mieleltään vanhanaikainen ihminen, ja elämä on nyt opintojen myötä näyttänyt itsestään aivan uuden puolen.

– Mielestäni opiskelu ei ole tehnyt minua viisaammaksi. Mutta siskoni sanoo huomanneensa, että puheestani on alkanut löytyä tietoperustaa aivan eri tavalla kuin ennen.

Nainen istuu työpöydän ääressä.
Paananen sai vihdoin 61-vuotiaana töitä toimistotyöntekijänä.Simo Pitkänen / Yle

Lukio- ja ammattikorkeakouluopinnoista Paananen nautti eniten. Elämänkokemus kompensoi oppimisen hitautta. Ammattikorkeassa hän vaati usein asioihin selvitystä ja perusteluja.

– Pelkään, että minun jälkeeni he laittavat hakuvaatimuksiin: ei yli viisikymppisille, Paananen nauraa.

Yliopisto oli Paanasen mukaan aivan oma maailmansa, ja ammattikorkeakoulu ehkä lähempänä hänen omaa ajatusmaailmaansa. Mutta yliopistokin vei naisen mennessään: kun hän jotain aloittaa, hän vie sen myös loppuun.

Lukiota aloittaessaan hän oli uskonut kaipaavansa itsetunnon kohotusta. Työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologin mukaan hänellä oli kuitenkin jo tarpeeksi hyvä itseluottamus ennestään.

– Mutta ei opiskelu mielestäni ole toisaalta noussut minulla mitenkään päähänkään.

Unelmat koivupuisessa kiikkustuolissa

Väitöskirjasta sinnikäs nainen ei aseta itselleni mitään paineita. Hän tekee sitä vain tutkimustyönään, yhden askeleen kerrallaan.

– Varsinkin tällaisen opinnäytetyön tekeminen on vaativaa, kun sujuva kirjoittaminen ei ole minulle niin luontevaa. Jälkeenpäin voi sitten ihmetellä, että miten olen saanut aikaiseksi niin paljon hyvää tekstiä.

Paananen on haaveillut, että kuolinilmoituksessa lukisi: insinööri. Kaikki muut hänen saavutuksensa ovat menneet yli unelmien. Hän ei olisi uskonut pystyvänsä kaikkiin opintosuorituksiinsa ja siihen, että kaikki olisi ollut edes mahdollista.

Suomi tarjoaa hänen mielestään aivan upean mahdollisuuden opiskeluun: sitä hän osaa arvostaa.

Nuorena opiskelun väliinjäämistä Paananen ei koskaan ole jäänyt jossittelemaan. Häntä ei opiskelu silloin kiinnostanut pätkääkään. Tämänhetkinen haaveensakin liittyy aivan muuhun kuin opiskeluun.

– Vahvimmillani olen kädentaidoissa. Parhaillani olen tekemässä koivulankuista miehelleni keinutuolia. Sinne ne uudet haaveenikin liittyvät.