Pekka Mattilan kolumni: Erilaiset synnytystalkoot

Suomi tarvitsee lisää tekijöitä mutta sietää pohjimmiltaan huonosti tulijoita. Ylhäältä päin komennetut synnytystalkoot eivät tuo helpotusta. Siksi huomion pitää kiinnittyä työelämän rakenteisiin ja laatuun. Sinkkujen, dinkkujen ja perheiden edut on mahdollista yhdistää, kirjoittaa Pekka Mattila.

Työ & elämä
Pekka Mattila
Juha Kivioja / Yle

Pari vuotta sitten naureskeltiin demarien ajatukselle synnytystalkoista – vähän lapsellisesta, ylhäältä alaspäin johdetusta lisääntymispolitiikasta. Taisipa joku irvileuka huomauttaa erään lehden mielipidesivuilla, ettei moinen valtiollinen interventio onnistu, koska tuotantovälineet ovat kokonaan yksityisessä omistuksessa.

Kikattelu alkaa kuitenkin vaimentua, sillä huoli väestöpyramidista ymmärretään aidoksi.

Moni arvovaltainen taho Eläketurvakeskuksesta valtiovarainministeriöön on yksi toisensa jälkeen todennut, ettei nykyiseen elintasoon ja hyvinvointivaltioon ole varaa, mikäli työvoiman tarjontaa ei onnistuta lisäämään.

Työvoiman tarjontaa voidaan vahvistaa joko maahanmuutolla tai syntyvyydellä. Sekä arvoja ja asenteita kartoittavien kyselytutkimusten että yleisen taksipuheen perusteella suomalaisten suhde maahanmuuttoon – myös työperäiseen – on melko nurja.

Suhteemme työperäiseen maahanmuuttoon on kuin huolestuneiden vanhempien arvio lukioikäisen tyttären sopivista poikaystäväkandidaateista.

Emme toki ole rasisteja, joten tänne on empimättä tervetullut esimerkiksi neljä korkeakoulututkintoa suorittanut, syöpähoitoihin erikoistunut lääketieteen ja genetiikan osaaja. Tämäkin tosin vain siinä tapauksessa, ettei kotirapussa ala käydä eksoottisia vieraita, uimarannalla ei metelöidä ja lähikaupassa osataan punnita vihannekset asianmukaisesti sekä jonottaa hiljaisuudessa. Melkoista pinsettitekniikkaa, sanoisin.

Suhteemme työperäiseen maahanmuuttoon on kuin huolestuneiden vanhempien arvio lukioikäisen tyttären sopivista poikaystäväkandidaateista. Liian epäkypsä, liian kypsä. Liian veltto, liian kunnianhimoinen. Liian ujo, liian itsevarma. Ei meille oikein kukaan tunnu kelpaavan. Sitten on vielä kysymys siitä, kuinka moni korkean työmarkkina-arvon migrantti lopulta Suomeen edes hinkuu. Kun on tämä sää, ne naapurit ja radikaalin mulkoileva hiljaisuus.

Ainakin nykyisessä asenneilmastossa työvoimaongelmaan vastaamisessa jäljelle jää siis syntyvyyden lisääminen. Kovennetulla paineella.

Suomesta ja suomalaisesta työelämästä pitää tehdä parempi paikka perheille.

Viime vuosina on puhuttu paljon tarpeesta perhemyönteisemmälle työelämälle. Nyökyttelen useimpien väitteiden äärellä, vaikka itselläni ei lapsia olekaan.

Kyllä. Suomesta ja suomalaisesta työelämästä pitää tehdä parempi paikka perheille. Jotta se voisi olla parempi paikka perheille, sen täytyy olla parempi paikka jokaiselle työssä kävijälle – myös meille lapsettomille.

Onko perhevapaa jäähy, jolta palataan kentän sijaan vaihtopenkille, vai vierailu toisessa joukkueessa, josta voi jopa ammentaa tulevaan?

Perheelliset tarvitsevat ilman muuta vähintään nykyiset joustonsa hoitovapaista lyhennettyyn työviikkoon. Oma kokemukseni tosin on, että perhesyistä nelipäiväistä viikkoa tekevä huhkii usein kaksikymmentä prosenttia lyhyemmässä ajassa kaikki samat suoritteet mutta leikatulla palkalla. Työnantajalle diili on itse asiassa loistava. Tekijälle palkinnoksi jää sentään vahva kunniantunto: tein, vaikka ei ollut pakko.

Tärkeää on, että varsinkin asiantuntijatehtävissä ja johtavissa asemissa toimivien uria rakennetaan sekä ennen että jälkeen perhevapaiden. Onko perhevapaa jäähy, jolta palataan kentän sijaan vaihtopenkille, vai vierailu toisessa joukkueessa, josta voi jopa ammentaa tulevaan? Seuraavasta ura-askeleesta kannattaisi puhua hyvissä ajoin ennen vanhemmuudesta johtuvaa paussia.

Sinkut ja dinkut ovat usein niitä, jotka joustavat iltaisin ja viikonloppuisin, kun kukaan ei edes huomaa.

Vanhemmat yksin eivät ratkaise perhemyönteistä työelämää, vaan siihen tarvitaan myös muita: sinkkuja ja dinkkuja eli yhden ja kahden aikuisen talouksia. Nämä ryhmät ovat olleet työelämä- ja yhteiskuntapuheessa usein ongelmallisia – nautinnonhaluista ja velttoa paariajoukkoa, joka takertuu itsekkäästi vapauteensa ja elää puhtaan kulutuskeskeisesti.

Todellisuus on toinen. Sinkut ja dinkut ovat usein niitä, jotka joustavat iltaisin ja viikonloppuisin, kun kukaan ei edes huomaa. Heillä ei ole tarhanoutoa, oikomishoitoa, vanhempaintuntia, perhejuhlaa, jääkiekkoa, satubalettia ja lukemattomia muita tärkeitä sitoumuksia. Joillain työpaikoilla he jäävät puristuksiin perhearkea elävien kollegoidensa väliin. Energiateollisuuden termein heistä tulee säätövoimaa, jonka saatavuuteen voi sateen, tyynen ja myrskyn kohdatessa luottaa.

Vuosia sitten ystäväni mainosalalla kyllästyivät viikoittain ja kuukausittain toistuvaan mekanismiin: perheettömien odotettiin aina vievän viimeistelyä vaativat asiat loppuun seuraavaksi päiväksi tai maanantaiksi, kun kollegoita kutsuivat lasten viennit, tuonnit ja harrastukset. Luovan alan ammattilaisina he keksivät lopulta itselleen mielikuvituslapsen, jonka nimi oli millenniumin tuntumassa nykyistä neutraalia aikaamme edellä – muistaakseni Minttu-Ilmari.

Keksityllä Minttu-Ilmarilla oli samat tarpeet kuin muillakin, ja ne aiheuttivat myöhäisiä saapumisia, aikaisia lähtöjä ja ajoittaista puhelimeen vastaamattomuutta. Minttu-Ilmari oli kuitenkin skandaali. Mainostoimiston perheelliset kollegat pahastuivat kovin ja valittivat johdolle, koska kokivat asetelman kiusaavaksi.

Lähestymistapa oli kieltämättä hienoisesti mauton eikä kovin ratkaisukeskeinen. Turhautumisessa piili kuitenkin enemmän kuin vain totuuden siemen. Jos haluamme työelämästä perhemyönteisempää, sen pitää olla ylipäänsä elämänmyönteisempää.

Myös ne, joilla ei ole huollettavia lapsia, kaipaavat huomioimista, joustoja ja vapautta. Parhaimmillaan nämä toiveet ovat peilikuva perheellisten toiveista. Tällöin kaikki ovat työnantajaa myöten tyytyväisempiä.

Ajattelemalla perhemyönteistä työelämää hieman totuttua laajemmin kaikki voittavat. Lopulta kysymys ei ole pykälistä, velvoitteista ja oikeuksista vaan hyvästä yhteispelistä ihan jokaisen työpaikan arjessa. Näin se lapsilukukin lopulta nousee.

Pekka Mattila

Kirjoittaja on Aalto EE:n toimitusjohtaja, valmentaja, kirjailija ja useiden hallitusten jäsen sekä työelämäprofessori Aalto-yliopiston kauppakorkeakoulussa.

Aiheesta voi keskustella 01.07. klo 16.00 asti.