Pandan vasemman silmämunan pitää sijaita toisen ja kolmannen ruudun välissä – luovuus ei ole arvo kiinalaisella taidekurssilla

Luomisen vapauteen tottunut ahdistuu, kun opettaja ei anna milliäkään periksi, kirjoittaa Aasian-kirjeenvaihtaja Jenny Matikainen.

kuvataide
Pandapiirustusta
Jokainen kurssilainen maalasi kassiin samanlaisen pandan.Yang Xiaoli

PEKING Kokoushuoneen jokaisen tuolin eteen oli jaettu arkki paperia, kolme erilaista sivellintä, vesikuppi ja hedelmäasetelma, jos nälkä sattuisi yllättämään. Paperin alle oli aseteltu koristeellinen, vuorillinen kangaslaukku.

Siihen oli tarkoitus maalata panda.

– Minähän pilaan tuon kassin, Pekingissä käymässä ollut äitini nauroi.

Tilanne oli kerta kaikkiaan hyvin kiinalainen. Eräs pekingiläinen kaverini oli halunnut järjestää ulkomaalaisille tuttavilleen kulttuurielämyksen. Olimme odottaneet vapaamuotoista yhdessäoloa ja rentoa tuhertelua kankaiseen kauppakassiin.

Sen sijaan meitä odotti kokoushuone, opettaja ja kaverimme kameroineen.

Paikalle palkattu taideopettaja oli pitkässä mekossaan kuin elokuvien eteerinen mestari. Arvonsa tunteva, lämmin mutta harkitun etäinen. Hänellä oli apunaan tulkki.

Tähän saakka olin ajatellut, että kassin maalaaminen voisi olla hauskaa. Pitkästä aikaa saisi siveltimen käteensä! Äitini sen sijaan oli kauhuissaan. Enhän minä osaa piirtää, hän puhisi.

Kun porukkamme sai hihittelynsä hillittyä, opettaja esitteli välineet ja näytti, millaisen kassin tekisimme. Hän alkoi piirtää taululle ruudukkoa. Meidän tehtävämme oli jäljentää ruudut ensin paperille ja sitten kassiin.

Ruutujen avulla piirrettäisiin panda ja pandan käteen keltainen pallo.

Piirsin lyijykynällä tottuneesti rentoja viivoja, vähän sinne päin, mutta tiedostaen, mitä haettiin. Olisin halunnut heivata ruudut ja piirtää pandankin ilman palloa.

Olen istunut taidekoulun elävän mallin piirustuskurssit ja oppinut, että jännittäminen ja pakonomainen toistaminen ei yleensä kannata. Pitää nähdä ja ymmärtää, meille oli opetettu. Ja sitten toteuttaa oma versionsa.

Tiesin mitä olin tekemässä.

Tai sitten en.

– Tuon silmän pitäisi olla tuossa eikä tässä.

Tulkki osoitti paperiani ja näytti kohtaa, joka oli lyijykynän kärjen verran piirtämästäni viivasta oikealla. Opettaja seisoi tulkin vieressä pää kallellaan ja hymyili.

Oliko opettaja tosissaan? Oli hän.

Aioin odottaa, että he jatkaisivat matkaansa ja jättäisin sitten viivani paikoilleen. Opettaja ei hievahtanutkaan. Lopulta kumitin ja piirsin uuden viivan millin edellisen viereen. Siitä tulisi pandan vasen silmä.

Sisälläni kiehui. Tämänhän piti olla hauskaa!

Piirustusta
Kassiin piirrettiin lyijykynällä ruudukko, jonka avulla pandan pystyi maalaamaan täsmälleen oikeaan kohtaan.Yang Xiaoli

Äitini sen sijaan oli riemuissaan. Opettaja oli juuri kehunut häntä. Äitini ei ollut koskaan pitänyt piirtämisestä, koska ei kokenut osaavansa mitään.

Nyt hän oli piirtänyt pandan.

Pandakassin maalauskurssi ei ole ainoa paikka Kiinassa, missä pitää onnistua prikulleen eikä melkein. Täällä taideharrastuksia ei aloiteta värikylvyillä tai sekoilemalla tanssisalissa erilaisina eläiminä.

Suomalainen viisivuotias kävi Pekingissä balettitunnilla, missä tanssiin tutustuminen aloitettiin pitkillä, jopa kivuliailla venytyksillä. Se kävi äkkiä tylsäksi. Ballerinan ura tyssäsi lyhyeen.

Mutta välillä tavoitteellinen strategia voi onnistua. Nyt sama lapsi käy taidetunneilla, mistä hän kantaa ylpeänä kotiin toinen toistaan hienompia teoksia.

Niistä on välillä vaikea erottaa, mikä on lapsen itse maalaamaa, mikä opettajan tekemää. Mutta vaikka rapuasetelman seasta löytyy opettajan versioita, ei voi kiistää, etteikö lapsen oma kädenjälki olisi kehittynyt nopeasti.

Samalla on kasvanut itsetunto. Kun onnistuu, saa itseluottamusta. Kassinmaalauskurssi osoitti, että sama onnistuminen lämmittää vielä kuusikymppisenäkin.

Toisaalta, jos on kerran kitkenyt itsestään pakonomaisen, perfektionistisen onnistujan, pandan oikeanlaiset silmämunat voivat herättää vihamielisiä tunteita.

Suomessa ainakin vielä 90-luvulla kuvaamataidon tunneilla korostettiin omaa ajattelua ja ilmaisua. Sekään ei missään nimessä ollut aina helppoa tai edes hauskaa.

Muistan edelleen kuvataidekerhon painajaismaisen tehtävänannon:

“Iso violetti jahtaa pientä oranssia.”

Lamaannuin. Mikä muka on iso violetti? Mistä viisivuotias sen voisi tietää!

Lopulta väritin ison violetin kasan pienen oranssin kasan vasemmalle puolelle.

Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin olen tuosta piirustuksesta paljon ylpeämpi kuin keväällä maalaamastani pandakassista. Siinä erittäin pandan näköinen panda pitelee keltaista palloa. Vihreät bambut havisevat karhun oikealla puolella.

Ne ovat opettajani maalaamia.