Leena Vilkan kolumni: Pähkel oli tuntihevonen, joka auttoi minut eteenpäin pysähdyksen tilasta, johon lapseni kuolema minut suisti

On uskallettava kohdata ja kiintyä, vaikka tiedämme että kaikki päättyy aikanaan, kirjoittaa eläinfilosofi Leena Vilkka.

hevonen
Leena Vilkka
Juha Kivioja / Yle

Se ei ollut rakkautta ensi silmäyksellä.

Tummanruskea tamma Pähkel tuli ratsastuskoululle reilu kymmenen vuotta sitten. Se oli osaava kelpo hevonen, hieman persoonaton.

Minulle oli oikeastaan se ja sama, mitä hevosta ratsastin. Menetin muutamien vuosien sisällä tyttäreni sekä vanhempani. Elämäni oli siinä määrin haasteellista omaishoitajana saattohoitojen, hautajaisten ja perunkirjoitusten keskellä, että ratsastukselta en hakenut lisähaastetta. Ratsastustunti oli oma aikani, jolloin en ajatellut eläviä enkä kuolleita.

On ottanut aikansa rakentaa uusi identiteetti kuolleen lapsen vanhempana mutta tavallisena, järjellisenä, toimintakykyisenä ihmisenä.

Elämäni raskain tehtävä on ollut luovuttaa tyttäreni Tekla kuolemalle. On ottanut aikansa rakentaa uusi identiteetti kuolleen lapsen vanhempana mutta tavallisena, järjellisenä, toimintakykyisenä ihmisenä. Muistan erityisesti hetken, kun havahduin siihen, että ratsastuksessani oli ongelmia. Suorastaan innostuin – minulla voi siis olla elämässäni vielä ratkottavana muitakin ongelmia kuin lapseni kuolema.

Tyttäreni kuoleman jälkeen en hakenut apua tai tukea koska olin lohdun ulottumattomissa. Yksikään ihminen ei olisi voinut auttaa. Hevoset auttoivat.

Vaikka usein raahauduin ratsastustunnille kuolemanväsyneenä, hevosta hoitaessa ja sen selässä piristyin, tunsin olevani elossa vahvemmin kuin koskaan. Hevonen ei luokitellut minua lapsensa menettäneeksi eikä miksikään muuksikaan. Se otti minut vastaan luontevasti, juuri sellaisena kuin olin. Hevoset auttoivat minua elämässä eteenpäin syvästä pysähdyksen tilasta, johon lapseni elämän päättyminen minut suisti.

Pähkelistä tuli terapiahevoseni ja vuosien saatossa kiinnyin siihen yhä enemmän.

Pähkel oli tallin kenties luotettavin ja turvallisin hevonen, ei säikkynyt, ei koheltanut vaan hoiti tehtävänsä takuuvarmasti. Se oli muille hevosille ja ihmisille ystävällinen ja rauhallinen, ei potkinut eikä purrut. Se oli perusterve hevonen, joka ei sairastellut.

Pähkelistä tuli terapiahevoseni ja vuosien saatossa kiinnyin siihen yhä enemmän. Oli jo itsestään selvää, että ratsastin sillä joka kerta. Jossain vaiheessa kiintymys muuttui rakkaudeksi. Minulla oli hyvin erityinen suhde juuri tähän ainutlaatuiseen tammaan. Uskalsin sen kanssa tehdä asioita, joita en kenties muuten olisi uskaltanut ja opin uusia asioita kuten esteiden hyppäämistä. Pähkelin sielun löysin maastossa, metsässä. Metsäpolun vehreys, tuoksut, hiljaisuus, hevosen lämpö, kavion kopse, hevosen kanssa yhdessä jaettu kokemus, ilo ja nautinto – siinä onnen avaimet. Meillä piti olla vielä vuosia edessä.

Pähkel loukkasi yllättäen jalkansa ja sain tiedon, että se joudutaan lopettamaan. Jos haluan nähdä hevosen vielä elossa, minun olisi tultava vielä samana iltana tallille. Ehdin hyvästelemään rakkaan hevosen. Syötin sille porkkanoita ja leipää, harjasin ja halasin sitä. Se oli juuri niin rakas kuin aina. Ja kohta se olisi poissa ainiaaksi. Se oli vielä täynnä elämänvoimaa, vahva, kiiltävä ja kaunis. Se oli hoidettu kipulääkkeillä mutta ei varannut enää takajalalleen. Kohta sillä olisi kaikki hyvin, kivut poissa.

Kuolema järkyttää, kun se tulee onnettomuutena, ennen aikaisena, kun odotettavissa olisi vielä ollut vuosia. Kuoleman siemen on kuitenkin kylvetty jokaiseen elolliseen. Kuoleminen on normaalia, elämän luonnollinen päätepiste. Ihmisyyteen on kylvetty myös kaipuu tuonpuoleiseen. Ajattelen, että myös hevosen sielu on kuolematon ja kohtaan oman kuolemani jälkeen kaikki ne, joita olen rakastanut.

Suruni ratsastuskoulun Pähkelistä on hevosenkokoinen. En ole ainoa surija, tallin luottohevosta jäävät kaipaamaan Hyvinkään ratsastuskeskuksen omistajat ja työntekijät sekä lukuisat tuntiratsastajat, joille kaikille juuri tämä hevonen tarjosi ainutlaatuista ystävyyttään ja suurisieluisuuttaan. Se oli tavallinen tuntiratsu ja sellaisena hyvin erityinen. Se asuu nyt sydämessäni ja jokaisessa hevosessa, jonka kohtaan, on pala Pähkeliä.

Ihmisen elämään mahtuu onneksi monta rakasta eläintä. Niiden menetystä on lupa surra.

Elämän tarkoitus ja merkityksellisyys on syntymässä, rakkaudessa ja kuolemassa. Tallin pihalla kirmaa keväällä syntynyt varsa, täynnä elämää. Elämä jatkuu, vaikka yksi on joukosta poissa.

On uskallettava kohdata ja kiintyä, vaikka tiedämme että kaikki päättyy aikanaan. Ihmisen elämään mahtuu onneksi monta rakasta eläintä. Niiden menetystä on lupa surra. Yhteiskunta, joka hyväksyy surun ja kuoleman väistämättömän läsnäolon, hyväksyy myös ilon ja elämän kaikessa rikkaudessaan.

Se mikä minua ajaa elämässä, se mitä haen elämältä, on ystävyys yli lajirajojen. Pähkel tarjosi mahdollisuuden ainutlaatuiseen ystävyyteen, iloon ja sielujen kohtaamiseen.

Leena Vilkka

Kirjoittaja on ympäristöfilosofian dosentti.

Kolumnista voi keskustella 7.7. klo 17.00 asti.