Sanna Ukkola: Mitään ei saa enää sanoa -hokema ärsyttää monia, mutta siinä piilee myös totuuden siemen

Häpeärangaistus on äärimmäisen voimakas ase, kirjoittaa Sanna Ukkola blogissaan.

julkinen keskustelu
Sanna Ukkola
Petteri Sopanen / Yle

“Jos oma mielipide poikkeaa yleisesti hyväksytystä tai vallallaolevasta, kannattaa pitää suunsa kiinni”, toteaa (siirryt toiseen palveluun) Eppu Normaalin kitaristi Mikko “Pantse” Syrjä.

“Mies ei saa oikein sanoa enää mitään mielipidettä”, sanoo (siirryt toiseen palveluun) muusikko Kauko Röyhkä.

Kirjailija Leena Krohnin mukaan sananvapautta rajoitetaan myös liberaaliuden nimissä: tilanne on Krohnin mukaan pahempi kuin 70-luvulla.

Siinähän te olette sanomassa – toljotatte meitä suoraan silmiin ison lehden värikuvahaastattelussa ja kehtaatte väittää, että ei saa muka sanoa.

Kirjailija Pirkko Saision mukaan Suomessa on edelleen valtavasti tabuja, joista ei voi keskustella sivistyneesti ja rauhallisesti.

Mitään ei saa enää sanoa -hokema ärsyttää ja herättää monessa vahvan reaktion: miten niin ei saa sanoa?

Siinähän te olette sanomassa – toljotatte meitä suoraan silmiin ison lehden värikuvahaastattelussa ja kehtaatte väittää, että ei saa muka sanoa. Ja olette saaneet sanoa – jo vuosikymmeniä. Ainoa ero on se, että nyt palaute on välitöntä: jos sanot jotain typerää, saat kuulla siitä nopean ja usein kärkkään reaktion.

Moni suomalainen on avannut ajatuksiaan sananvapauden rajoista mediassa – ja koska aihe kiinnostaa itseänikin, olen pyytänyt osaa heistä haastatteluun aiheesta. He ovat kieltäytyneet ymmärrettävästä syystä: he ovat saaneet osakseen läjän pilkkaa ja henkilökohtaisuuksiin menevää kuraa avautumisensa jälkeen.

Sananvapaus kaventuu – vaikka sitä ei varsinaisesti kukaan ole kaventamassa. Kas, se käy itsesensuurin kautta.

He eivät enää jaksa jatkaa keskustelua – moni on kurkkuaan myöten täynnä eikä halua avata asiaa enempää. Äkkiä pois.

Ja näin tämä toimii. Sananvapaus kaventuu – vaikka sitä ei varsinaisesti kukaan ole kaventamassa. Kas, se käy itsesensuurin kautta.

Ja mitä sillä sitten tarkoitetaan, kun sanotaan, että tietyistä aiheista ei saa enää puhua? No, esimerkiksi sitä, että kirkon piirissä alkoi jumalaton älämölö (siirryt toiseen palveluun), kun Teemu Laajasalo kutsui Jussi Halla-ahon (ps.) Kirkkopäiville puhumaan – niin, sananvapaudesta.

Tai sitä, että Veronika Honkasalo saa kuulla (siirryt toiseen palveluun) olevansa kommunisti ja viherhippi, jonka sananvapautta pitää rajoittaa hänen poliittisten näkemystensä takia.

Tai sitä, että Åbo Akademi peruu miesten tasa-arvokeskustelun pitämisen tiloissaan (siirryt toiseen palveluun) Alexander Bardin läsnäolon takia.

Tai sitä, että Pirkko Saisio saa kuulla olevansa äärioikeistolainen puolinatsi, kun hän arvostelee “punavihreää kuplaa”.

Kyllä, nämä ihmiset saavat puhua – mutta kuinka moni heistä enää jaksaa?

Sosiaalisessa mediassa häpäisystä on tullut uusi kontrollin muoto. Se johtaa siihen, että ihmiset alkavat varoa sanojaan ja tekojaan – sillä me olemme sosiaalisia eläimiä ja janoamme hyväksyntää.

Kontrolli ei tule valtiolta vaan meiltä – toisilta ihmisiltä, jotka tarkkailevat nuhteettomuutta ja “oikeita ajatuksia”.

Massiivinen negatiivinen palaute saa aikaan mielenterveysongelmia (siirryt toiseen palveluun), jopa itsemurhia (siirryt toiseen palveluun).

Brittikirjailija Jon Ronson puhuu julkisen häpäisyn renessanssista – häpeärangaistus on äärimmäisen voimakas ase. Kun suuret ja rikkaat rikkovat sääntöjä, somesotilaat ilmestyvät paikalle ja nuijivat väärinajattelijat maanrakoon.

Ronson kuvaa kirjassaan Julkisesti häpäisty (siirryt toiseen palveluun), kuinka valtavan addiktoivaa häpäisy on: kun joku julkkis tai vaikuttaja menee möläyttämään jotakin typerää tai sanoo “väärän mielipiteen”, joukko rankaisijoita säntää paikalle. He tarkkailevat jokaista sanaa, ymmärtävät tahallaan väärin. Ja heitä kannustaa joukkovoima ja ajatus siitä, että he ovat hyvän puolella.

Siihen jää koukkuun: tuntuu kummalliselta ja tyhjältä, jos ei ole ketään, jonka tekemisistä ja sanomisista voisi raivostua. Ja kun sellainen löytyy, hänet revitään kappaleiksi – ja jos hän vielä taipuu anteeksipyyntöön tai lokaa maineensa lopullisesti, huuma on valtava.

Jon Ronson tietää – hän oli itse yksi häpäisijöistä, kunnes tajusi, mitä oli tekemässä.

Sosiaalisen median huutokuorosta on tullut uusi sanojen ja käytöksen kontrolloija. Kontrolli ei tule valtiolta vaan meiltä – toisilta ihmisiltä, jotka tarkkailevat nuhteettomuutta ja “oikeita ajatuksia”.

Kun meitä rangaistaan vääristä ajatuksista tai sanoista, opimme aika pian tukahduttamaan ne. Opimme puhumaan ja käyttäytymään vallitsevan sosiaalisen normin mukaisesti.

Opimme kommentoimaan omalla nimellämme vain turvallisia aiheita, joista tiedämme, että ne eivät johda valtavaan palauteryöppyyn tai vihakirjoitusten tulvaan. Herkät aiheet jäävät huutelijoille, joita ilmiö vain vahvistaa.

Tunnen runsaasti kolumnisteja ja toimittajia, jotka kertovat, että he eivät yksinkertaisesti jaksa kirjoittaa tai puhua tietyistä aiheista. Sillä ei kukaan järkevä ihminen jaksa sitä – pitää olla tuomasenbuske tai muuten vaan poikkeusyksilö, joka ei välitä vähääkään, mitä muut ajattelevat – tai jos välittää, ei anna sen vaikuttaa. Eikä näitä poikkeusyksilöitä ole tässä maassa kovin monta.

Sanna Ukkola

Kirjoittaja on Ylen toimittaja ja Sannikka & Ukkolan juontaja, joka tykkää maailman katselemisesta vähän vinosti. Blogissaan hän käsittelee erityisesti terveyttä, tiedettä ja hyvinvointia.

Aiheesta voi keskustella 5.7. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Nettivihaa työssään kohtaava Sami Koivisto tapasi miehen, joka toivoi hänen perheensä tappamista: "Pelottavinta oli se, että hän on ihan tavallinen suomalainen mies"

Suomen ylin syyttäjä: Ei kukaan tee vahingossa rikosta, kun lausuu kärjekkään mielipiteen – Tätä et saa sanoa ja 5 muuta pointtia sanan käytöstä

Testaa, tunnetko sananvapauden rajat: Mitä saa jakaa, ketä kuvata, saako poliisista tehdä parodiaa?