Yagmur Özberkan: En aio luopua omasta sukunimestäni, vaikka menen naimisiin

Kaipaisin enemmän tarinoita miehistä, jotka ovat ottaneet vaimonsa sukunimen, kirjoittaa Yagmur Özberkan. Tämän blogin voi myös kuunnella.

avioliitot
Yagmur Özberkan
Karoliina Simoinen / Yle

Olen menossa naimisiin tänä kesänä ja yllättävän moni on kysynyt minulta, aionko vaihtaa sukunimeäni.

Pohdin asiaa ääneen kumppanini ja ystävieni kanssa sekä myös Instagramissa ja huomasin, että sukunimen valinta naimisiin mennessä selvästi jakaa mielipiteitä.

Kun puhuin asiasta Instagram-storyssa, moni sanoi vastauksissaan ottavansa miehen sukunimen, koska omaan sukunimeen ei ole ollut sen kummempaa suhdetta. Lisäksi haluttiin kaikilla perheenjäsenillä olevan sama sukunimi, jotta perhe olisi yhtenäisempi ja tällöin valittiin nimenomaan miehen sukunimi. Toiset taas kertoivat, etteivät missään nimessä ottaisi miehen sukunimeä, koska eivät ymmärrä, miksi naisen pitäisi aina ottaa miehen sukunimi. Vain muutamassa viestissä kerrottiin miehen ottaneen naisen sukunimen.

Hieman yllättävää on mielestäni se, että vielä tänäkin päivänä peräti 70 prosenttia naisista ottaa avioliittoon astuessaan miehensä sukunimen. Luku on mielestäni melko suuri, kun miettii Suomen kaltaista maata. 

Minulla on tällä hetkellä erittäin hyvä suhde sukunimeeni, mutta näin ei ole ollut aina.

Olen joskus nuorempana jopa salaa vähän inhonnut sukunimeäni, koska se oli niin “vaikea“ lausua. Minua hävetti joka kerta, kun joku lausui sen väärin. Olen jälkikäteen miettinyt, miksi minua hävetti? Kyllä minä sen osasin lausua.

Ehkä minua vaivasi se, että minua muistutettiin jatkuvasti siitä, kuinka erikoinen sukunimeni oli ja miten se ei kuulostanut yhtään suomalaiselta.

Muistan varsinkin kouluajoilta, kuinka turhauttavaa oli joka kerta korjata, kun joku lausui sukunimeni väärin. Ja pakko myöntää, että kauhean moni ei tänäkään päivänä osaa lausua sitä ensimmäisellä kerralla oikein, mitä ihmettelen suuresti. Monesti joudun ohjeistamaan, että “lausutaan juuri niin kuin kirjoitetaan”, eli ihan vaan Özberkan.

Aloitin kolme vuotta sitten oman radio-ohjelman tekemisen Yle Puheella ja ohjelman nimeksi tuli minun ja työparini sukunimet eli Mahadura&Özberkan. Muistan kuinka kauhistunut olin ohjelman nimestä. Ajattelin, että “Ei, ei käy! Eihän kukaan osaa ikinä lausua sitä oikein, kun ei kukaan ole tähänkään mennessä lausunut sukunimeäni oikein.” Pelkäsin kiusallisia tilanteita.

Mahadura&Özberkanissa olemme muun muassa puhuneet suomalaisuudesta sekä pohtineet, millaiset asiat määrittelevät identiteettiä. Ohjelman myötä olen kiintynyt sukunimeeni erittäin paljon.

Sukunimestäni onkin tullut niin vahva osa identiteettiäni, etten voisi luopua siitä mistään hinnasta. Eikä minun onneksi tarvitsekaan.

Tuleva aviopuolisoni on kurditaustainen, mutta kantaa iranilaista sukunimeä, sillä kurdinimet ovat olleet täysin kiellettyjä Iranissa hänen lapsuudessaan ja anoppini on kertonut minulle, että näin on vielä tänä päivänäkin.

Olemme keskustelleet nimiasiasta kumppanini kanssa ja hän on itse sanonut, ettei edes haluaisi minun ottavan sukunimeä, joka hänelle on joskus pakosta annettu.

Minä puolestani en taas oleta, että kumppanini ottaisi turkkilaisen sukunimen itselleen, johtuen turkkilaisten ja kurdien haasteellisesta historiasta, joten säilytämme kumpikin omat sukunimemme.

Silti kaipaisin enemmän tarinoita miehistä, jotka ovat ottaneet vaimonsa sukunimen. Toki naisilla sentään edes nyt on päätösvalta omasta sukunimestään. Aina näin ei ole ollut. 1920-luvulla säädetty sukunimilaki pakotti vaimon ottamaan miehen sukunimen tai yhdistelmänimen. Tyttönimeä ei siis saanut pitää.

Pariskunnat saivat lisää vaihtoehtoja, kun laki muuttui reilut 30 vuotta sitten. Tällä hetkellä voimme siis ihan itse päättää, otammeko kumppanin sukunimen, pidämmekö oman sukunimemme vai päädymmekö yhdistelmänimeen.

Hieman yllättävää on mielestäni se, että vielä tänäkin päivänä peräti 70 prosenttia naisista ottaa avioliittoon astuessaan miehensä sukunimen. Luku on mielestäni melko suuri, kun miettii Suomen kaltaista maata.

Pohdin nimiasiaa myös lasten näkökulmasta, sillä haluamme kumppanini kanssa jonain päivänä lapsia. Pidämme nyt omat sukunimemme, mutta minkä sukunimen lapsemme saa syntyessään? Vierastan ajatusta yhdistelmäsukunimestä, sillä minulla ja puolisollani on molemmilla pitkät ja “vaikeat“ sukunimet. Oma työni on julkista, mutta haluaisin taata lapselleni yksityisyyden. Tästä syystä lapsemme saa hyvin todennäköisesti puolisoni sukunimen.

Mikäli tulevaisuudessa lapsemme ei ole tyytyväinen kantamaansa nimeen, hänellä on onneksi useita vaihtoehtoja.

Yagmur Özberkan

Kirjoittaja on Turussa asuva toimittaja ja Mahadura&Özberkan radio-ohjelman juontaja. Blogissaan hän käsittelee erityisesti naiseutta.

Aiheesta voi keskustella 12.07. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Uudistettu nimilaki sallii neljä etunimeä ja tuo myös sukunimiin kansainvälisiä kaikuja

Alttarille astellaan yhä harvemmin – Vielä 30 vuotta sitten kesälauantait täyttyivät vihkiseremonioista

Islannissa ei ole enää pakko olla kenenkään -poika tai -tytär – lainmuutos luo sukupuolineutraalin nimivaihtoehdon