Linda Liukkaan kolumni: Digitaalinen aikakausi pakottaa meidät pohtimaan, mitä haluamme muistaa ja mitä unohtaa

Uskon, että yksi digitaalisen ajan tärkeimmistä ratkaistavista kysymyksistä on muistin, muistojen ja teknologian välinen suhde, kirjoittaa Linda Liukas.

muistit (tietotekniikka)
Linda Liukas
Linda LiukasMikko Ahmajärvi / Yle

Viime syksynä löysin sähköpostistani aikakoneen. Path, sosiaalinen verkosto jossa en ole käynyt puoleen vuosikymmeneen muistutti, että voin halutessani ladata palvelun tapahtumat talteen.

Yhtäkkiä ruudulla ovat kaikki minun tyttökesäni. Olen 25-vuotias, vastarakastunut.

Hymyilen kameralle alaviistosta, niinkuin vuonna 2010 tehtiin. Filtterit ovat rakeisia.

Jaan lainauksia ja kirjoitan kahviloista, joita ei enää ole sekä kirjoista, jotka olen jo unohtanut.

En käytä vielä hymiöitä, niiden aika on myöhemmin.

Omiin muistoihini verrattuna päivitykset ovat liian tarkkoja, liian teräväreunaisia.  

Luen hämmentyneenä läpi viestejä. Vanhojen päiväkirjojen tai kirjeiden lukeminen tuntuu erilaiselta, sillä nämä päivitykset on tehty yleisölle. Tälläinenkö minä olin? Omiin muistoihini verrattuna päivitykset ovat liian tarkkoja, liian teräväreunaisia.

Uskon, että yksi digitaalisen ajan tärkeimmistä ratkaistavista kysymyksistä on muistin, muistojen ja teknologian välinen suhde. GDPR-lakimiesten ja koodarien lisäksi keskusteluun tarvitaan myös humanisteja ja yhteiskuntatieteilijöitä, sillä muisti ei ole niin yksinkertainen asia kuin usein ajattelemme.

Ihmismuistin tehtävä on myös rakentaa identiteettiä. Siksi meidän pitää miettiä mitä digitaalisella aikakaudella oikeastaan haluamme muistaa ja mitä unohtaa. 

Teknologia-alan ihmiset puhuvat mielellään muistista teknologisena asiana. Ihailemme tietokoneen muistia, kuinka massiiviset megat ja gigat valokuviamme ja käyttäytymistämme tallentuvat joka sekunti servereille ympäri maailmaa. Tietokoneen muisti liikkuu valon vauhdilla, se on täsmällistä ja lähes loppumatonta.

Mutta muisti ei ole vain tiedon säilyttämistä varten. Ihmismuistin tehtävä on myös rakentaa identiteettiä. Siksi meidän pitää miettiä mitä digitaalisella aikakaudella oikeastaan haluamme muistaa ja mitä unohtaa.

1990-luvun lapsena olen osa ensimmäistä sukupolvea, jonka nuoruus on tallella kovalevyllä. Tekstin, äänen, tuoksun ja tilan oheen on liittynyt uusi muistamisen muoto. Ajassa ei voi mennä taaksepäin, mutta ehkä tiettyihin digitaalisiin paikkoihin voi aina palata.

Osin nuoruus on peruuttamattomasti pyyhkiytynyt pois – Irc-gallerian lokeja ei onneksi enää ole, ensimmäinen sähköpostiosoitteeni on kadonnut ja digikamerat tulivat vasta lukiojuhliin. Jäljellä on kuitenkin tarpeeksi, jotta teknologia voi viedä minut paikkoihin, joita kaipaan.

Voin kulkea vanhoissa peleissä, vaeltaa läpi tuttujen reittien kuin olisin takaisin lapsuuden luokkahuoneessa. Tyhjänä kumiseva MySpace tai LiveJournal ei ole sama kuin ennen, mutta YouTubesta löydän Champions Leaguen maalikoosteen vuodelta 2001. VHS-nauhalle on tallentunut ajat sitten unohtuneita mainoksia. Olen takaisin nuoruuden kesäaamuissa, McGyverin ja sulavan jäätelön parissa.

Toinen puoli digitaalista muistamista on tietenkin unohtaminen.

Miten vanhenemme netissä? Miten paljon tämänhetken ihmisen pitää olla vastuussa entisestä itsestään? Näitä kysymyksiä mietimme joka kerta, kun poliitikon vuosien takainen twiitti tai julkkiksen epäonninen valokuva nousevat esille.

Tämän päivän vauvoista on enemmän videota ja valokuvia ensimmäisen vuoden ajalta kuin minusta koko lapsuudessani. On varmasti outoa kasvaa katsoen koko ajan omaa lapsuuttaan ja nuoruuttaan ruudulta. Ei ole ihme, että sekä EU:n säädökset oikeudesta tulla unohdetuksi nettihauissa ja Snapchatin 24-tunnissa katoavat kuvat resonoivat meidän ajassamme.

Ehkä binäärisen teknologimaailman muistin – päällä tai pois – sijaan tarvitsemme jotain ihmisenkaltaista.

Ehkä myös Internetissä olevien kuvien pitäisi vuosien mittaan haalistua, ehkä kaikkeen pitäisi lisätä aikaleima, ehkä jokaiseen Facebookin tarjoamaan muistoon pitäisi liittää sen aikainen profiilikuva.

Ehkä meidän on tarkoitus muistaa, ja samaan aikaan unohtaa.

Linda Liukas

Kirjoittaja on lastenkirjailija, kuvittaja ja keskinkertainen koodari, joka uskoo, että maailmasta tulee parempi paikka kun tietojenkäsittelyn ammattilaisten lisäksi tarinankertojat, tutkijat ja taivaanrannanmaalarit innostuvat teknologiasta.

Aiheesta voi keskustella 17.07. klo 16.00 asti.

Lue lisää:

Linda Liukkaan kolumni: Ruutuaika on osa pidempää leikin jatkumoa

Linda Liukkaan kolumni: Tulevaisuus on teinityttöjen

Linda Liukkaan kolumni: Scifiä on turha ylenkatsoa, sillä se kirittää teknologiaa ja auttaa meitä näkemään, mikä maailmassa on vialla