Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.

Ladataan...

Tulilahti

"Kaksi neitosta kadonnut jäljettömiin"

Kahden nuoren naisen vienosti hymyilevät kasvot painettiin sanomalehden kanteen 1959. Ne ovat piirtyneet Suomen rikoshistoriaan ja aikalaisten mieliin ainiaaksi.

Jyväskyläläiset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen katosivat kesäisellä pyöräretkellä 60 vuotta sitten. Heidän ruumiinsa löytyivät myöhemmin pienestä Itä-Suomen Heinäveden kunnasta suohautaan poljettuina.

Jyväskyläläiset Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen katosivat kesäisellä pyöräretkellä 60 vuotta sitten. Heidän ruumiinsa löytyivät myöhemmin pienestä Itä-Suomen Heinäveden kunnasta suohautaan poljettuina.

------------

Tekijä on edelleen arvoitus.

------------

Neitokaisten tapauksesta kasvoi yksi maamme tunnetuimmista mysteereistä. Keskusrikospoliisin (KRP) arkistossa on edelleen esitutkintamateriaali, muun muassa sadat käsinkirjoitetut yleisövihjeet ja listaus tapaukseen liitetyistä kyläläisistä.

Sanomalehtien kannet ovat haalistuneet. Ihmisten mielissä tapaus nousee pintaan yhä uudelleen. Heinäveden asukkaiden tai uhrien omaisten ei ole annettu unohtaa. Myös poliisi saa edelleen vihjeitä Tulilahteen liittyen.

Kahden naisen selvittämätön murha kiinnosti ihmisiä vuosikaudet – ja kiinnostaa edelleen.

On kuljettava sotien traumoista palaavaan 1950-luvun lopun Suomeen ja tultava takaisin tähän päivään, jossa murhapaikan markkinatunnelma on siirtynyt nettiin.

Ristit

Karu suohauta. Maasta törröttää kaksi puista ristiä sen merkkinä.

Maisemaa ei tunnista samaksi kuin 60 vuotta sitten otetuissa valokuvissa, joissa aukea suoniitty päättyy rantaan.

Nyt puiden taimet ovat venähtäneet täysikasvuisiksi ja järvi hädin tuskin näkyy raskaina roikkuvien oksien lomasta. Aivan kuin luontokin haluaisi verhota siellä tapahtuneet kauheudet.

On aivan hiljaista, kunnes kuikka räpäyttää siipiään ja nousee huutaen lentoon vastapäisellä rannalla. Hiljaisuus rikkoutuu.

------------

"Tulen aina muistamaan olleeni tällä paikalla silloin, kun tytöt ovat olleet haudassa."

------------

Raimo Ikosen ilme muuttuu synkeäksi. Hän muistaa, kuinka ristien tilalla oli kesällä 1959 puukasa, jonka vieressä isä, ahkera kalamies, teki pojalleen ongen.

Isä ja poika eivät tienneet, että ajopuiden alle kaivetussa matalassa ojamaisessa haudassa makasivat lehdessä kadonneeksi ilmoitetut neitokaiset.

Parinsadan metrin päässä suohaudasta on kohta, johon ystävykset pystyttivät vihreän telttansa viimeistä kertaa.

Raimo Ikonen

Tulilahden leirialue.

Suohaudan ja leirialueen välillä kulkee kivinen ja risteilevä polku. Se on satojen, ja taas satojen, etsintöihin osallistuneiden, tutkijoiden ja paikalle kauheaa tragediaa ihmettelemään saapuneiden aikoinaan tamppaama. Siellä on todennäkoisesti tallannut myös surmaaja.

Polun varrella on lahonnut lautakasa.

Lautakasa

– Haudankaivajan kalavaja. Tai se, mitä siitä on jäljellä, Ikonen tietää.

Vanha kalavaja

9-vuotiaan Raimon ja muun Ikosen perheen kalaretkestä ehti kulua tovi, kun Tulilahdesta tehtiin ruumislöytö, joka nosti Heinäveden koko Suomen tietoisuuteen.

Vain kuusi vuotta aiemmin Isojoella suohaudasta oli löytynyt murhatun Kyllikki Saaren ruumis, eikä tekijää silloinkaan saatu vastuuseen. Kansan luottamus poliisivoimia kohtaan oli jo kertaalleen horjunut.

Monien ihmisten kohtalot kiertyvät yhteen Tulilahden tapauksen kanssa. Joku tiesi, tai tietää yhä, kenen käsissä neitokaisten tarina päättyi. Moni uskoo tietävänsä.

Ystävysten pyöräretken aikaan Etelä-Savossa oli oikea kesä. Kauniina kimmeltävät siniset järvet ja kukkeimmillaan koreileva luonto olivat heinäkuussa 1959 suoraan kuin Suomi-filmistä. Maisema houkutteli matkailijoita ympäri maan.

Heinävesi tunnettiin jo tuolloin kahdesta ortodoksisesta luostaristaan. Hengellinen elämä oli vilkasta, sillä kunnassa oli juuri vietetty kirkastusjuhlia.

Huviakin riitti. Tanssipaikoilla oli kesäiltoina tungosta ja seuraavaksi odotettiin vierailevaa sirkusta.

Elo oli sotien jälleenrakennuksen jälkeen tasaantumassa. Pienviljelijöiden taloissa elettiin edelleen niukkaa, mutta toiveikkuuden sävyttämää aikaa. Omasta taloudesta puuttuvat tarvekalut lainattiin naapurilta ja palautettiin hyvässä kunnossa.

Keneltä tahansa Heinäveden silloiselta asukkaalta kysyy, aika on piirtynyt mieleen idyllisenä muistona. Maaseutu oli täynnä elämää ja omalaatuisia persoonia. Kuulumiset vaihdettiin aidanpielessä nojaillen. Merkkinä isäntäperheen poistumisesta oli luuta lukitsemattoman oven edessä.

Maisema Tulilahdelta

------------

Mitä pahaa voisi sattua, kun kyläläiset tiesivät ja tunsivat toisensa - ja toistensa tekemisetkin?

------------

Tuliniemen risteykseen, ison tien varrelle, pystytetty kyltti opasti matkaajat Tulilahden leirialueelle. Naapuruston taloissa asui perinteistä työtä tekeviä ihmisiä, kuten karjakko, haudankaivaja, kirvesmies ja linja-auton rahastaja.

Useimmat suomalaiset tekivät yhä lomamatkansa kotimaassa. Vuosikymmenen loppupuolella kasvava trendi oli, että nuoret taittoivat pitkiäkin matkoja polkupyörillä leiriytymistarvikkeet satulalaukuissaan. Ensimmäistä itsenäistä matkaa voitiin pitää aikuistumisriittinä. Leirintämatkailun ja kotimaata tutkivien seikkailumielisten nuorten myötä Tulilahden leirialueellakin riitti kävijöitä siihen aikaan kesästä tasaisesti.

Rantaan johtavaa tietä kulkivat sinisten pyöriensä kanssa 21-vuotias sairaanhoito-opiskelija Eine Nyyssönen ja 23-vuotias toimistoapulainen Riitta Pakkanen. Oli ilta 27.7.1959. Reittiä reunustivat metsäkortteet, ahomansikat ja saniaiset.

Ennen leiripaikalle suuntaamistaan Eine oli ostanut Osuuskaupan baarista neljä lasia maitoa sekä kaksi munkkia ja kaksi viineriä. Ystävykset istuivat ravintolassa jäähdytyshuoneen viereiseen pöytään. Ennen lähtöään Eine osti vielä toiset kaksi munkkia ja saman verran viinereitä. Kylällä liikkuessaan he olivat kiinnittäneet kahden pojan huomion.

Ilta oli lämmin ja täysin sateeton. Ilmatieteen laitos mittasi läheisessä Varkauden kaupungissa lämpötilaksi 23,6 astetta.

Nuorten ystävysten, Einen ja Riitan, pyöräretki oli loppusuoralla. Eine oli luvannut lähettää perheelleen kortin jokaisesta pysähdyspaikasta.

Kolilta vanhemmilleen lähettämässään postikortissa nuoret naiset haaveilivat jo äidin tekemästä muonasta, lämpimästä saunasta ja omasta sängystä. Riitan ja Einen oli tarkoitus olla kotona heinäkuun lopussa.

Kortit saapuivat kotiin.

Neitokaiset eivät.

Maisema

Jyväskylän poliisi kirjasi tuntomerkit. Nyyssönen: Pituus 163 cm, tanakahko, tukka tumman ruskea, silmät sinivihreät, yllä vihreät farmarit, sininen villapusero, sininen panamahattu.

Pakkanen: Pituus 163 cm, vartalo tavallinen, hiukset vaaleat, silmät siniharmaat, vaatetuksena siniset villakankaiset pyöräilyhousut, valkoinen pumpulipusero, punainen panamahattu.

Rikosilmoitus
Panamahattu

4.8. kello 09:40 Einen äiti jätti hiljaiseksi, rauhalliseksi ja säännölliseksi kuvailemasta ainokaisestaan ja hänen ystävästään katoamisilmoituksen, joka on vielä tänäkin päivänä tallessa osana poliisin esitutkintamateriaalia.

Katoamisilmoitukseen on kirjattu muun muassa edellä luetellut tuntomerkit. Sen oheen lisättiin ystävysten kuvat.

Eine Nyyssönen
Riitta Pakkanen

------------

Einen kuva oli otettu samana päivänä, jona naiset aloittivat kohtalokkaan matkansa.

------------

Helsingin Sanomat liitti nuorten naisten kuvat uutiseensa 6.8.1959. Uutinen teki kaksikon katoamisesta valtakunnanjutun. Media seurasi etsintöjen edistymistä herkeämättä.

Epätietoisuuden varjo kasvoi päivä päivältä suuremmaksi.

Pakkasten suurperhe kaipasi rakasta sisartaan kotiin. Viranomaisten toiminta tuntui tahmealta ja tehottomalta. Median pyöritys sen sijaan sai tilanteen edetessä uusia kierteitä. Läheiset osallistuivat etsintöihin tiiviisti. Kävipä yksi perheen veljistä Heinävedellä tansseissa kyselemässä siskonsa perään.

Einen ja Riitan etsintöjen kerrottiin 10.8. edenneen Liperistä Heinävedelle ja Leppävirralta Varkauteen. Samana päivänä jäljet alkoivat vahvistua ja johtaa pieneen Etelä-Savon kuntaan. Poliisille ilmoittautuivat Einen ja Riitan kanssa Tulilahden leirialueella iltaa viettäneet kaksi paikallista miestä: "Heinäveden pojat". Nuoret miehet olivat olleet katoamisuutisen julkaisemisen aikaan metsätöissä ja kuulleet heinäkuisena iltana tapaamiensa naisten etsinnöistä vasta myöhemmin.

Einen ja Riitan reitti

Heinäveden pojat ovat jääneet ihmisten mieliin myös Tuokkospoikina. Illan aikana he tekivät Tulilahteen leiriytyneille naisille tuokkoset, joihin kaiversivat tekaistut nimet ja kellonajan.

Illanvieton äänet kuulivat myös läheisellä kalliolla olleet mies ja nainen.

"Tuokkospojat" poistuivat leirialueelta moottoriveneellä. Sittemmin he eivät kertomansa mukaan Eineä ja Riittaa enää nähneet. Tutkinnan painopiste ohjautui kuitenkin pois Heinävedeltä. Silminnäkijähavaintojen perusteella naiset olivat lähteneet Tulilahden leirialueelta seuraavana päivänä. Etsintöjen uutisoitiin siirtyneen Niinimäelle ja Varkauteen.

Lehdissä spekuloitiin katoamisen syytä. Poliisi ja lehdistö pitivät hukkumisonnettomuutta tai salamaniskua epätodennäköisenä, koska silloin ystävysten tavarat olisivat löytyneet. Einen ja Riitan ei myöskään uskottu nousseen vieraan auton kyytiin. He eivät olisi tarvinneet kyytiä kiireenkään vuoksi. Hyvinä pyöräilijöinä heillä oli kylliksi aikaa ehtiä kotiin ennen töiden alkamista.

Ystävysten reitin varrella tehtiin ilmakuvauksia ja lentokone-etsintöjä.

Heinävedellä poliisit kuulivat paikallisia, joilla oli silminnäkijähavaintoja Einestä ja Riitasta. Lähivesiä naarattiin sammakkomiehen avulla ja leirialueen ympäristöä haravoitiin.

------------

Laaja maastoetsintä alkoi Tulilahden leirialueen lähistöllä 21.8.1959 kello 7.00.

------------

Etsintäjoukko kulki Tulilahden vieressä olevalla aidatulla suoperäisellä laidunmaalla, kunnes puolentoista tunnin kuluttua sotilaan maasta nyppäämä tyvestä vuoltu kuusen taimi paljasti naisten karmean kohtalon.

Mutasuossa, 2,5 metrin päässä vesijättörajana olleesta rantapenkereestä sijaitsi surmaajan kaivama ojamainen hauta.

Sen päälle raahattujen irtopuiden ja karahkojen väliin oli pystytetty esitutkintamateriaalin mukaan kahdeksan noin metrin mittaista kuusen ja männyn tainta. Liitoskohdat oli tilkitty turpeella ja sammalella. Paikan oli selvästi haluttu näyttävän mahdollisimman koskemattomalta.

Siellä olivat vierekkäin aseteltuina Riitan ja Einen ruumiit.

Etsinnät
Ilmakuvaa Tulilahdesta

Ruumislöytö nousi valtakunnan suurimmaksi puheenaiheeksi.

Uutisen kuulemiselta radiosta tai lohduttomien lehtikuvien näkemiseltä ei voinut välttyä kukaan. Jo ennen uutisten julkaisemista sana oli kiirinyt Jyväskylään asti. Uteliaisuudella ei ollut enää rajoja.

Riitta Pakkasen isän kerrotaan joutuneen lehtimiesten hampaisiin heti puoli tuntia suruviestin saapumisen jälkeen. Helsingin Sanomien toimittaja arvioi perheenisän peittäneen surunsa työntekoon, koska hänet tavoitettiin polttopuita sahaamasta. Kodin osoite julkaistiin lehdessä.

Riitta Pakkasen veli muistaa edelleen elävästi hetken, jolloin hän kuuli sisarensa kohtalosta. Junassa orkesterimatkalle mennessään hän avasi ruumislöydöstä kertovan lehden ja tunnisti sen sivulta oman harmaan villasukkansa. Se oli toinen parista, jonka hän oli lainannut sisarelleen viileitä telttaöitä varten. Sisaren jalkoja paleli usein.

Perhe päätti selvitä menetyksestään kuten heitä aiemminkin kohdanneista suruista – pitämällä tiukasti yhtä.

Eine Nyyssösen äiti otti lehtitietojen mukaan suruviestin vastaan yksin. Hänen puolisonsa oli töissä toisessa kunnassa. Isä kuuli tyttärensä kuolemasta työmaallaan.

Nyt Heinävedellä heräsi kysymys: Onko surmaaja yksi meistä?

Keskustelut johtivat väistämättä omalla kylällä tapahtuneisiin henkirikoksiin, joiden kohteeksi joutuivat jyväskyläläiset kaverukset.

Raimo Ikosen perhe kuuli kadonneiden löytymisestä tiedotusvälineiden kautta. Isää kylmäsi, kun hän muisteli kalaretkeä.

– Isä kertoi tunteneensa irtopuukasan ohi kulkiessaan olkapäässään nykäyksen. Hän katsoi taakseen, muttei mitään näkynyt, Raimo Ikonen kertoo.

Raimo Ikonen

------------

Ajan hengen mukaan miehet olivat pääepäiltyjä. Kodeissa odotettiin, milloin oman perheen miesväkeä tullaan hakemaan poliisin pakeille.

------------

Kuultavia ja kuulusteltavia haettiin myös työmailta. Joidenkin kerrotaan poistuneen laitokselta alistetun koiran lailla.

Monet joutuivat osallisiksi tapahtumiin tahtomattaan. Erityisesti leirialueen lähellä asuvien vanhat synnit nostettiin uudelleen esiin.

Myös "Tuokkospoikien" osuutta surmiin selvitettiin aiempaa tarkemmin, mutta heidän syyllisyydestään ei löydetty painavaa näyttöä. Esitutkintamateriaalista selviää, että he kertoivat seuraavassa kuulemisessa tarkemman tarinan illan kulusta. Naiset olivat pitäneet kiinni yksityisyydestään. Myös lehdissä kerrottiin naisten antaneen kosiskelijoilleen "selväsävyisen huomautuksen" leiriltä poistumisesta. Lehti paljasti, etteivät neitokaiset huolineet seuraa myöskään aiemmin Polvijärvellä tansseissa, vaikka tarjokkaita olisi ollut.

Riitta Pakkasen matkustajakortti
Eine Nyyssösen matkustajakortti

Ihmetystä herätti lapio, jolla suohauta oli kaivettu. Se oli haettu Tulilahden lähellä sijaitsevan talon pihasta, eikä talon haukkuherkäksi sanottu koira ollut herättänyt perhettä.

Lapio

Poliisin syyniin joutuivat myös luostarin asukkaat, jotka sydämistyivät heihin kohdistuneesta huomiosta ja kokivat uutisoinnin luoneen varjon pyhäkköalueen ylle. Syvästi loukkaantuneena he pitivät asiaa vain skandaalin tavoitteluna.

Poliisikin joutui tilannetta tasoittaakseen vakuuttelemaan, että luostarissa on saatettu käydä korkeintaan tekemässä tiedusteluja.

Ihmisiä jouduttiin muistuttamaan julkisesti totuudessa pysymisessä ja faktojen erottamisesta kuulopuheista. "On ala-arvoista syyttää jotakuta näin epäinhimillisestä teosta."

Maastosta alkoi löytyä surmattujen tavaroita: leiripaikan ja käymälän väliltä myrskyn kaataman kuusen vierestä löytyivät Riitalle kuulunut rannekello, poikien tekemät tuokkoset, teltan osia ja tyhjä paperinen keksipussi.

Tavaroita
Tavaroita
Tavaroita
Rannekellon löytyminen

Osuuskaupan baarin tarjoilija tunnisti tavaroiden joukosta löytyneen kassakuitin hänen itsensä antamaksi.

Poliisi listasi kaikki Kermajärven rannoilla asuvat veneenomistajat. Järvikunnassa lista oli pitkä. Erityissyynissä olivat myös ne, joiden pihasta löytyi mopedi. Poliisin keräämä kuultujen, kuulusteltujen tai tarkastettujen henkilöiden lista paisui lopulta noin 1 500 nimeen. Kaikista epäilyttävistä tai rikoksiin syyllistyneistä tuli juoruissa murhaajaksi sopivia.

Kauhea tapaus houkutti ihmisiä Tulilahden rantaan sankoin joukoin.

Kuollut lintu

------------

"Vastenmielisen vaikutuksen tekevät uteliaiden ihmisten sankat tuijottajalaumat, jotka kiertelevät Tulilahden tienoota. Nämä ihmiset eivät näet edes osallistu etsintöihin vaan ovat paikalla tyydyttämässä pohjatonta uteliaisuuttaan."

------------

Näin uteliaista uutisoi Helsingin Sanomat vain muutamia päiviä ruumiiden löytämisen jälkeen, 25.8.1959.

Lehtitietojen mukaan kesän taittuessa syksyä kohti Tulilahdessa suoritettiin tutkimuksia rankkasateessa. Poliisimiehet ja muut tutkijat olivat läpimärkiä. Edes huono sää ei estänyt kokonaisia perhekuntia vaeltamasta leirialueen ja suohaudan välillä.

"Kaikkialle metsään on muodostunut vahvoja polkuja ja koko rantakaista on kuin markkinatori. Tyhjiä savukekoteloita, lehtiä, makeispakkauksia ja filmirullan koteloita on maa kirjavanaan. Sunnuntaina joku markkinayrittäjä oli myynyt leiripaikalla 17 koria virvoitusjuomia, parikymmentä kiloa makkaraa, rinkeleitä ym." HS 25.8.1959

Missä liikkui raha, oli myös myyjiä. Eikä Heinäveden markkinatunnelma suinkaan jäänyt tähän. Pikkukunta astui vielä keskiöön tapahtumien edetessä.

Hautajaissaattue

Jyväskylän valtasi yhteinen suru.

8 000 ihmistä kokoontui Taulumäen kirkon ja vanhan hautausmaan läheisyyteen Jyväskylässä, kun Eine Nyyssönen ja Riitta Pakkanen saatettiin haudan lepoon. Kirkko oli ääriään myöten täynnä ja valtaosa jäi ovien ulkopuolelle. Vaikka koko kansaa kohahduttanutta tapahtumaa oli alusta saakka ympäröinyt sensaation maku, hautajaisista se puuttui läheisten mukaan tyystin.

Uteliaisuuden ja tiedonjanon korvasivat lämpö ja aito myötäeläminen, joka välittyi niille saakka, joiden suru oli kaikkein syvin ja suurin. Heille, jotka menettivät lapsensa, sisaruksensa, sukulaisensa, ystävänsä tai opiskelu- ja työtoverinsa.

Sairaanhoito-opiskelija Eine Nyyssösen arkkua kantoivat hänen sinipukuiset opiskelutoverinsa. Riitta Pakkasen saattajina toimivat mustiin pukeutuneet läheiset.

Arkunkanto

Jyväskylän seurakunta osoitti ystävyksille hautapaikan sankarihautojen takaa, koivujen ja pihlajien katveesta. Ystävykset laskettiin hautaan vierekkäin. Se oli heidän maallisen matkansa päätepiste.

Itse tapaus oli auki, eikä tekijää vieläkään ollut saatu vastuuseen.

Hautakivi

Syyskuussa Heinävedellä tehtiin yöllisiä pidätyksiä. Kuten menneiden vuosikymmenten raaimmissa rikoksissa oli tapana, alkuvaiheessa tutkinnan huomion saivat yhteiskunnan arjesta irtaantuneet. Siksi mielisairaaloista ja vankiloista karanneita syynättiin tarkkaan. Tutkinta päätettiin siirtää keskusrikospoliisille.

Poliisi sai edelleen kasapäin vihjeitä ja näköhavaintoja pyöräilevien naisten ja mahdollisten tekijöiden liikkeisiin liittyen.

Ystävysten Kärnan- ja Kiri-merkkiset siniset polkupyörät löytyivät upotettuina järven syvimmästä kohdasta. Molempien venttiilit oli avattu, ja renkaista oli laskettu ilma. Poliisi merkitsi pyörien löytöpaikan esitutkintamateriaalista löytyvään valokuvaan nuolella.

Polkupyörien löytöpaikka

Monet Heinäveden tutkimuksissa työskennelleistä poliiseista ovat edesmenneet. Esitutkintamateriaaliin kuuluvasta poliisin keskinäisestä viestinnästä voi kuitenkin päätellä tilanteen olleen poliiseille kinkkinen. Tutkinta otti pieniä askelia eteenpäin ja sitten taas harppauksia taakse. Tutkijoilla oli kova tarve uskotella medialle ja herkeämättä tutkinnan tilannetta seuranneelle yleisölle, että tekijä joutuu poliisin haaviin hetkenä minä hyvänsä. Viestinvaihdossa keskusteltiin järjestyksestä, jossa tietoja medialle missäkin vaiheessa syötettäisiin.

Eräs 9.9.1959 ula-puhelimella lähetetty sanoma kuuluu: "Kukaan ei tiedä pidätyksestä. Harkintasi mukaan voit antaa STT:lle. Ei vaikeuta tilannetta."

Samana päivänä lähetetyssä toisessa sanomassa taas näkyy poliisin kyllästyminen tutkintapaikoilla pyörivään toimittajalaumaan.

"Minusta tuntuu, että palaverin pitäminen sanomalehtimiehille olisi paikallaan. Tässä tilaisuudessa voisit selostaa, että työrauhan takia uutisten antaminen on keskitetty ja jos jotakin erikoista käy selville, niin siitä STT:n kautta välittömästi ilmoitetaan, joten he oikeastaan haaskaavat aikaansa kyttäämällä Heinävedellä."

Poliisien viestinvaihdosta paljastuu, että mopedimies-tutkintalinja pidettiin pitkään vain omana tietona, jotta muiden tutkintalinjojen epäonnistuessa olisi edes "jotain jäljellä" tiedotusvälineille kerrottavaksi.

Sähke

Syyskuun lopussa Uuteen Kuvalehteen painettiin tutkinnanjohtaja Arvi Vainion kasvot ja teksti, jossa hän myönsi poliisin tehneen jutun tutkinnassa virheitä ja kuvaili tekijää vaaralliseksi vastustajaksi.

Arvi Vainio

------------

"Uskon, että hän on tähdännyt 'täydelliseen rikokseen', mutta että 'täydellistä rikosta' ei koskaan voida suorittaa. Rikollinen tekee virheen, niin on tehnyt Tulilahden tappajakin."

------------

Uutisnälkäinen media alkoi hermostua poliisin niukkaan tiedottamislinjaan. Aiemmin myönteinen tapa kertoa poliisin toiminnasta rakoili.

Näin kirjoitettiin Helsingin Sanomissa 2.10.1959: "Tänään Heinäveden tutkimuskeskuksesta taas lakoninen toteamus "Ei mitään uutta", johon sisältyy tieto, ettei vielä neljäntenäkään sukelluspäivänä paljastunut mitään eteenpäin vievää kaksoismurhajutun tutkimuksissa."

Suuren kansanliikkeen sai aikaan poliisin vihjepyyntö mahdollisesti tapaukseen liittyvästä, Eineä ja Riittaa seuranneesta mopedimiehestä, josta muodostui yksi Tulilahden tapauksen tunnetuimmista piirteistä. Esitutkintamateriaalista selviää, että poliisi punnitsi kyseisen tiedon julkistamisajankohtaa tarkoin.

Kun se lopulta annettiin, jokainen tuntui nähneen hänet. Mopedimiehen metsästys ja yleisövihjeiden määrä paisui niin suureksi, että ilmiöstä tehtiin pilakuva.

Pilakuva

Kaikki vihjeet tarkastettiin. Mikään niistä ei johtanut tapauksen lopulliseen ratkaisuun.

Vihdoin helmikuussa 1960 poliisilla oli käänteentekevää kerrottavaa.

Tutkintaa oli suoritettu talven aikana vankiloissa ja marraskuun kuudentena päivänä Tulilahden tapauksesta epäiltynä oli pidätetty Runar Holmström. Kymmeniä pikkurikoksia tehtaillut poliisin vanha tuttu passitettiin vastahangan jälkeen säilöön Vaasan lääninvankilaan. Hänen tuntomerkkinsä sopivat naisia seuranneeseen mopedimieheen. "Vanki kuulusteltavana Tulilahden tapauksesta", julistivat otsikot.

Holmströmin kerrotaan tutkinnan edetessä tunnustaneen automatkalla poliiseille seuranneensa Pakkasta ja Nyyssöstä Liperistä Tulilahden leirialueelle sekä katselleensa nuorten naisten ja paikallisten poikien illanviettoa. Holmström veti myöhemmin tunnustuksensa pois.

Syyksi hän totesi, että tunnustuksen myötä hänet todennäköisesti tuomittaisiin entisenä rikollisena myös jyväskyläläisten surmista.

Runar Holmströmin sormenjäljet

Hänen matkansa haluttiin tutkia tarkasti, joten miestä kuljetettiin mahdollisten silminnäkijöiden tunnistettavana Lieksassa ja Heinävedellä. Holmströmin puukon vuolujälkiä verrattiin Tulilahden suohaudalle aseteltujen taimien jälkiin.

Pian Holmströmin kerrottiin varmistuneen Riittaa ja Eineä seuraneeksi mopedimieheksi – ei kuitenkaan varmaksi murhaajaksi.

Mopo

------------

Heinävedellä huokaistiin helpotuksesta. Pingoittunut tunnelma alkoi vihdoin laueta. "On kuin varjo olisi otettu pitäjän yltä", totesi muuan kirkonkyläläinen rouvashenkilö lehtimiehille.

------------

Varsinkin pidätettynä olleiden kodeissa koettiin suurta helpotusta tutkinnan uudesta käänteestä.

"Nuorempien pidätettyinä olleiden elämään on tullut niin ikään tiettyjä vaikeuksia, mm. huvipaikoilla heitä on tietämän mukaan karteltu. Eräs kirkonkyläläisistä mainitsi puhelimessa, että entinen heinäveteläinen henki on ollut kuin pois puhallettu. Kokousten, kahvikutsujen ja keskustelujen taustalla on ollut kuin ilmaan kirjoitettuna sana 'Kaksoismurha'." HS 11.2.1960

Vanhan kansakoulun edusta vilisi väkeä, kun Runar Holmström talutettiin poliisiautosta kettinkeineen kohti käräjäsalina toiminutta luokkahuonetta, entistä henkirikostutkimusten päämajaa. Kamerat räpsyivät, kun valokuvaajat taltioivat vangin kulkua ja ihmisten reaktioita.

Tuoreen filmirullan kinokameraansa asetti myös mainetta niittänyt Viikkosanomien lehtikuvaaja Caj Bremer, jonka työparina unohtumattomalla juttumatkalla oli toimittaja Sakari Räsänen.

– Kun Runar nousi ulos autosta, ihmiset olivat mykkinä. Ainoastaan kettingit ratisivat, kun hän kävi ihmismassan lävitse, nyt 90-vuotias Caj Bremer muistelee.

Väkijoukko muodosti kujan poliisiautolta kansakoulun ovelle saakka. Ihmisten tuijotus oli estotonta. Yhdessä Bremerin kuvasarjan kuvista pieni tyttö katsoo vankia suu auki jännityksen ja innon täyttämin silmin.

Jokainen halusi nähdä vilauksen pelottavasta ilmestyksestä, jonka väitettiin pystyneen epäinhimillisiin julmuuksiin. Osoituksena Holmströmin hurjasta luonteesta ja syyllisyydestä hänelle oli puettu vahvat jalkaraudat.

Tuon muiston halusi tallentaa mieleensä myös parikymppinen heinäveteläinen Terttu Räisänen, joka tuli seuraamaan mysteerin mahdollista ratkeamista isänsä kanssa. Aiemmin niin rauhallinen Heinäveden pitäjä oli muuttunut paikaksi, jossa saattoi tapahtua mitä tahansa. Naapuriin pyöräileminenkin oli tuntunut hetken aikaa vastenmieliseltä. Ehkä syyllinen nyt varmistuisi, eikä enää kylätiellä tarvitsisi jännittää?

– Koko tapaus oli pelottava, mutta mielenkiintoinen. Siksi halusin mennä katsomaan, mitä oikeudenkäynnissä tapahtuu. Muistan vangin painuneen nurkkaan ahdistuneen näköisenä, Räisänen kertoo kuusi vuosikymmentä myöhemmin.

Luokkahuoneen ovi suljettiin ja valtaosa uteliaista heinäveteläisistä jätettiin tylysti oven taakse. Kansakoulun edustalla oli käynnissä eräänlainen kansanjuhla, toisinto surmapaikalla nähdystä markkinatunnelmasta virvoitusjuomineen. Sadalla markalla yleisö sai ostaa poliisin tutkimuspöytäkirjoja tai monistettua syytekirjelmää. Tällä kertaa yleisölle viihdykkeeksi oli tuotu myös peli- ja ampumatelttoja.

Oikeudenkäynti alkoi kesäkuussa 1960, kun Tulilahden tapahtumista oli tulossa vuosi. Vain kolme päivää ennen Tulilahden oikeuskäsittelyn alkamista Espoon Bodominjärvellä oli tapahtunut raaka henkirikos, jossa kolme nuorta telttailijaa sai surmansa. Tekijä oli taas karkuteillä. Silti median ja yleisön silmät seurasivat mielenkiinnolla, saako Tulilahdella surmattujen kohtalo viimein sinetin.

Toimittajien joukossa luokkahuoneen puisilla penkeillä istui myös vuonna 2006 edesmennyt Elina Karjalainen, joka tunnettiin myöhemmin Uppo-Nallesta kertovista lastenkirjoistaan. Hän oli ottanut mukaansa oikeudenkäyntiin vain muutaman kuukauden ikäisen tyttärensä Outin. Karjalainen muisteli tapausta myöhemmin vuonna 1997 Yleisradion Ei vanhene koskaan -sarjassa. Karjalainen muisti pistäneensä merkille, ettei vankia näyttänyt häiritsevän, vaikka yleisö vaati äänekkäästi miehen päätä vadille.

Runar Holmströmin pidätyskuva

------------

"Konna näkyviin!" "Naru kaulaan ja ylös!"

------------

Istunnot jatkuivat Heinävedellä kaksi päivää. Toisena päivänä todistajat eivät olleetkaan enää yhtä varmoja siitä, että olisivat nähneet juuri Holmströmin kotikunnassaan. Syytetty kielsi jyrkästi tehneensä Tulilahden surmat.

"Niiden henki ei kyllä paina minun omantunnon päällä."

Näin Viikkosanomien Sakari Räsänen kirjasi Holmströmin sanoneen.

Holmström, toimittajat ja käräjäoikeuden henkilöstö viettivät Heinäveden istuntojen aikana taukoja käräjäsalin yläkerrassa. Siellä oikeudenkäynnin pingottunut tunnelma ei ollut läsnä. Caj Bremer napsi kuvia Holmströmistä ja Elina Karjalainen luotti pienen Outi-tyttärensä pahamaineisen vangin syliin.

Ei vanhene koskaan -dokumentin Tulilahtea käsittelevässä jaksossa Karjalainen sanoo jääneensä käsitykseen, ettei kyseinen mies ole voinut tehdä kammottavia tekoja. Syyllisyyttä pidettiin toimittajan mukaan liian ilmeisenä. Siksi ihmisten mielissä heräsi kysymys: Menikö tämä nyt ihan oikein? Otettiinko kaikki huomioon?

Nykyisin Australiassa asuva Elina Karjalaisen tytär Outi Svoboda vahvistaa, että hänen äitinsä pysyi kannassaan kuolemaansa saakka. Svoboda kertoo myös kuulleensa tarinan kohtaamisestaan vaarallisena pidetyn vangin kanssa. Erityislaatuisen tapauksesta tekee se, että Tulilahden murhien jälkeen tuhmia lapsia peloteltiin Runar Holmströmin nimellä.

Oikeudenkäynti jatkui heinäkuussa ja Holmström lähetettiin mielentilatutkimukseen. Hänet löydettiin hirttäytyneenä Vaasan vankilan sellistä ennen tapauksen pääoikeudenkäyntiä toukokuussa 1961.

Hän oli yrittänyt itsemurhaa jo useamman kerran ennen tätä, ensimmäisellä kertaa lähes onnistuen. Silloin hän vakuutti jättämässään viestissä syyttömyyttään.

Tällä kertaa Holmström ei ollut jättänyt jälkeensä viestiä.

Hänen mahdollinen osallisuutensa Eine Nyyssösen ja Riitta Pakkasen murhaan jäi aukottomasti selvittämättä.

Holmströmin kuoleman jälkeen poliisi ilmoitti, että tapauksen tutkinta jatkuu, mutta uusia oikeudenkäyntejä ei olisi tiedossa.

Myös Pakkasen isä olisi lehtitietojen mukaan pitänyt oikeudenkäyntien jatkumista järkyttävien tapahtumien kertaamisena. Koettu menetys ei ollut rahalla korvattavissa.

Kysymys Holmströmin syyllisyydestä jakoi kansan kahtia Heinävedellä ja koko Suomessa. Jutussa oli piirteitä, jotka herättivät useita mietteitä: Tunsiko tekijä alueen liian hyvin ollakseen muualta kuin lähiseudulta kotoisin? Olisiko muualta tullut tekijä jäänyt hautaamaan ruumiit?

Monet uskoivat vankkumatta Holmströmin syyllisyyteen. Niin teki linssin läpi tilannetta tarkkaillut Caj Bremerkin.

– Holmström kielsi syytteet, mutta näin hänen silmistään, että hän oli murhaaja, Bremer kertoo nyt, kun surmista tulee 60 vuotta.

Pakkasen perheenjäsen taas uskoo, ettei syyllinen ole Holmström.

– Hänen itsemurhaansa olivat muut syyt.

Maisema Kermajärvelle

Heinävedellä juuri kukaan ei halua muistella tapahtumia nimellään. Edelleen elossa olevat ja Tulilahden surmapäivän menojaan poliisille selvittämään joutuneet vanhemmat heinäveteläiset sulkevat oven tai laskevat luurin nopeasti sanan "Tulilahti" kuultuaan.

Asia nostaa edelleen tunteet pintaan.

Heinäveteläisten mukaan historiasta ei ole opittu, eikä tulla oppimaan.

Toistaan kamalammat henkirikokset eivät ole kadonneet mihinkään. Syyttömien maine kärsi kesän 1959 tapahtumien vuoksi turhaan. Ne, joiden nimeä ei ole sotkettu tapahtumiin, eivät halua vielä tänäkään päivänä tehdä sitä. Se halutaan viimein unohtaa.

Siitäkin on monta tulkintaa, sotkiko Tulilahden tutkinta naapurisopua, vai tiivistikö koettelemus kyläläisten yhteishenkeä entisestään. Vastaus riippuu siitä, millä alueella henkilö on asunut.

Vuoden 1959 Heinävedellä lapsen silmin tapahtumia seuranneille ja myöhemmin toisen käden tietona tapauksesta kuulleille asian käsittely on helpompaa.

Esimerkiksi tapahtuma-aikaan 9-vuotiaan Raimo Ikosen mielestä kaksoismurha ei sotkenut ihmisten välejä. Vaikutuksensa voi olla sillä, etteivät Tulilahdella surmatut olleet Heinäveden asukkaita.

------------

Jos he olisivat olleet täältä kotoisin, se olisi varmasti järkyttänyt vieläkin enemmän.

------------

Murha ei vanhene koskaan. Siksi myös tutkinta on avattu useamman kerran uudelleen. Vuonna 1997 Tulilahden tapahtumia tutkittiin rintaliivikätkön arvoituksen vuoksi ja muun muassa vuonna 2000 kansalaisten yhteydenottojen perusteella. Vuonna 2009 julkisuuteen astui "yllätystodistaja", joka vihjasi Stasi-virkamiehen kyselleen naisten perään.

Olemassa on myös teoria, joka yhdistää Kyllikki Saaren, Tulilahden, Bodomin ja Sirkka-Liisa Waljuksen murhatapaukset. Neurologian professori Jorma Palon ja rikoskomisario Matti Paloaron kirjassa Luottamus tai kuolema kaikkien tapausten tekijäksi niputetaan saksalaissyntyinen KGB:n agentiksi väitetty Hans Assman. Kirja perustuu Assmanin Ruotsissa kuolinvuoteellaan tekemään tunnustukseen. Tämäkään teoria ei ole täysin aukoton.

Kansalaisten vihjepostissa tekijäksi on epäilty milloin ketäkin – tuttavia tai jopa omaa perheenjäsentä. Vinkkejä on valtava määrä ja niissä omiin traumaattisiin kokemuksiin on yhdistetty uskottavalta tuntuva tapahtumankulku Tulilahden mysteeriin.

Maisema Kermajärvelle

Airo rikkoo puuston takana aaltoilevan Kermajärven pinnan.

Ihmismassat, markkinatunnelma, poliisit ja toimittajien parvi ovat poissa. Murhaajan arvoitus on edelleen ratkaisematta. Jos surmaaja olisi ollut Einen ja Riitan kaksoismurhan aikaan 20-vuotias, tänä vuonna hän juhlisi 80-vuotissyntymäpäiväänsä. Kenties hän onnistui kantamaan synkeän salaisuutensa hautaan saakka.

Ensimmäisen kymmenen vuoden ajan vanhalle leirialueelle ja suohaudalle sai paikallisten mukaan opastaa turisteja jatkuvasti. Nyt paikkaa ei kaipaa juuri kukaan, tai se löytyy netin keskustelupalstojen ohjeiden avulla. Samoille palstoille on siirtynyt kaksoissurmasta käytävä keskustelukin.

Niin brutaalilta kuin se kuulostaakin, Tulilahden mysteeri on muuttunut osaksi populaarikulttuuriamme. Muiden selvittämättömien tapausten lailla Tulilahdesta on tullut fantasian sytykettä siinä missä se on historiaakin.

60 vuotta on pitkä aika elää epätietoisuudessa. Pahinta se on omaisille. Riitta Pakkasen nuoremmat sisarukset ovat vuosien aikana heittäneet toivonsa tekijän löytymisestä. Enää se ei edes tunnu niin merkitykselliseltä kuin ennen.

------------

Minusta on tärkeää, että pahat asiat voi aktiivisesti unohtaa. Niin me olemme yrittäneet tehdä. Kaikkien kannattaisi.

------------

Polku