Robert Sundman: SuomiAreenalla puhutaan yhteiskunnasta, mutta puolueiden ääni ei kuulu

Saisiko aatteen palon siivilleen rahalla, pohtii politiikan toimittaja Robert Sundman blogissaan.

Yle Blogit
Robert Sundman
Henrietta Hassinen, Yle

Kirjoitan blogia Porissa, jossa vietetään tällä viikolla SuomiAreenaa.

Tämä yhteiskunnallisen keskustelun suurtapahtuma on ensi vuonna jo 15-vuotias, ja viime aikoina se on alkanut toden teolla koetella Porin kapasiteettia.

Tapahtumaa ja tekemistä on jatkuvasti enemmän: tänä kesänä lavalla nähtiin kiekkotähdet ja Renny Harlin, torilla jaetaan ilmaisia ämpäreitä. Isot yritykset kertovat, miten ne haluavat ratkaista isoja ongelmia isosti.

Tapahtuma näyttää hyvin sen, mihin yhteiskuntavastuutaan korostavat yritykset pystyvät kumppaninaan alati kasvava viestintäbisnes.

Ohjelmanumeroissa kuuluu kuitenkin yhä vähemmän ääni, jota on myös kaivattu yhteiskunnallisen keskustelun areenalla. Se on poliittisten puolueiden ääni.

Puolueiden ääni kuuluu yhteiskunnallisessa keskustelussa liian vähän.

Kansanedustajia on ollut helppo bongata Porista, mutta puoluetoimistojen porukka on vähissä. Puolueet ovat vetäneet osallistumisensa minimiin ja sen ne myöntävät itsekin.

Omalla tavallaan se konkretisoi erään yhteiskunnallisen ilmiön kouriintuntuvasti: puolueiden ääni kuuluu yhteiskunnallisessa keskustelussa liian vähän. Kyse ei ole vain SuomiAreenan paneelikeskusteluista, vaan siitä, millaisessa tilassa puolueemme yleisesti ovat.

Puolueiden tulisi rohkeasti muovata yhteiskuntavisioitaan, käydä dialogia ja osallistaa kansaa – jäseniään ja kannattajiaan – visionsa toteuttamiseen. Siinä ollaan demokratian ytimessä.

Mutta tuottavatko puolueemme loistavia ohjelmia? Ovatko ne kansan pulssilla? Tarjoavatko ne mielekästä vapaaehtoistyötä sellaisille, jotka ovat kiinnostuneita puolueen arvoista ja aatemaailmasta?

Usein eivät.

Puoluetuen reaalisesta arvosta on kadonnut kymmenessä vuodessa iso siivu.

Kaikki ongelmat eivät ratkea rahalla, mutta osa tästä ongelmasta voisi ratketakin. Briljantit ohjelmatyön tekijät ja kunnolliset puitteet vapaaehtoistyölle maksavat.

Puolueet ovat kuitenkin vaikeassa raossa. Mikään ei ole niin muodikasta kuin vastustaa korotuksia puoluetukeen.

Miksi? Koska tällainen teko tuntuisi poliittisen rälssin lihottamiselta. Siltä, että koneiston jäsenet luovat itselleen ja kavereilleen poliittisia suojatyöpaikkoja.

Näin on siitä huolimatta, että puoluetuen reaalisesta arvosta on kadonnut kymmenessä vuodessa iso siivu. Pienenevää rahamäärää on ollut myös pakko käyttää runsaasti yksittäisiin kampanjoihin, joissa pärjääminen on some-ajassa elinehto.

Ei ole ihme, jos puolue tuntuu ontolta, jos se on pelkkää markkinointiviestintää.

Puoluetuen korottaminen voisi olla järkevämpää kuin ministerien erityisavustajien määrän kasvattaminen.

Pitäisikö puoluetukea sitten jakaa anteliaammin?

Ainakin sen korottaminen voisi olla järkevämpää kuin ministerien erityisavustajien määrän kasvattaminen. Se asettaisi oppositio- ja hallituspuolueet tasa-arvoisempaan asemaan.

Aina voi tietysti kysyä, miksi puolueiden rahoittamisen tulisi olla veronmaksajien vastuulla. Kaikkialla niin ei olekaan. Sellaisissa maissa emme kuitenkaan aina tiedä, mistä puolueen rahat tulevat. Ehkä vieraalta valtiolta, ehkä joiltain teollisuudenaloilta.

Haluaisin ajatella, että me suomalaiset ansaitsemme hyvät ja toimivat puolueet. Sellaiset puolueet, jotka eivät ole kiinni jonkun toisen tahon agendassa. Ansaitsemme sellaiset puolueet, jotka tekevät kaikkensa saadakseen kansalaisten äänen kuuluviin.

Sellaiset puolueet, jotka osallistuvat rohkeasti ja voimalla yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Se on asia, josta voi myös maksaa.

Robert Sundman

Kirjoittaja on Ylen politiikan toimittaja.

Aiheesta voi keskustella 19.7. klo 15.00 asti.