Reetta Rädyn kolumni: Mikään ei muutu, jos pitää koko ajan olla kiitollinen

Michelle Obaman kirja todistaa, että tarvitsemme esikuvia, jotka näyttävät samalta kuin me itse, kirjoittaa Reetta Räty.

Michelle Obama
Reetta Räty
Reetta Räty.Antti Haanpää / Yle

Äänikirjojen kauneus on tätä: istun bussissa, katselen tienvarsien lupiineja ja ABC-torneja, hapuilen eväsleipiä kassista, kuuntelen Michelle Obamaa: "Olen tosi vihainen Barackille, kirjoitin päiväkirjaani: en usko, että meillä on mitään yhteistä."

Minulle tästä kesästä jäävät mieleen Michelle Obaman ääni ja sanat. Obama on lukenut kirjansa Becoming äänikirjaksi itse. Se tekee kirjasta intiimin. Obaman kirja on ollut huikea bestseller. Minun tarinani (Otava) on kuunneltu suomeksikin noin 25 000 kertaa ja suomenkielisestä kirjasta on otettu jo kymmenes painos.

Michelle Obama oikeastaan valittaa koko ajan.

Minusta kirjan viehätys ei ole henkilökohtaisissa paljastuksissa (keskenmeno! pariterapia!), vaan sen mielestäni yllättävässä sävyssä.

Obama on läpi kirjan vähän tyytymätön. USA:n presidentin puoliso, maailman menestyneimpiin kuuluva, amerikkalaisessa positiivisuudessa marinoitunut, hurmaava nainen on ärtynyt, vaivautunut, haavoittuvainen – ja vihainen. Tämä on trendien vastaista maailmassa, jossa hyväosaisten pitäisi olla vain kiitollisia, ja kritiikki leimataan valittamiseksi.

Michelle Obama oikeastaan valittaa koko ajan. Hän ei ole tyytyväinen opettajaansa, työpaikkaansa lakifirmassa, eikä siihen, miten häntä kohdellaan ensimmäisenä naisena.

Hän on tyytymätön politiikan toimintatapoihin, mediaan, uravalintoihin, ja oi, hän on tyytymätön puolisoonsa.

Hän ei usko olevansa ”kaiken glamourin arvoinen”, häntä nolottaa vaivata ihmisiä pakollisilla turvajärjestelyillä. Toisinaan hän ”valvoo öisin ja pihisee kiukusta”.

Hän kokee olevansa liikaa kaikkea – liian pitkä, liian päällekäyvä, ja liian vihainen.

Hänestä on sietämätöntä, että hänen lapsuuden luokkatoverinsa eivät saa kunnon opetusta, hän ei pidä siitä, ettei hänen työpaikallaan huomioida vähemmistöjä rekrytoinnissa (Obamat tapasivat lakiasiaintoimistossa, jossa oli töissä yli neljäsataa asianajajaa, vain muutama heistä oli afroamerikkalaisia).

Kun hänestä tulee julkisuuden henkilö, hän kokee olevansa liikaa kaikkea – liian pitkä, liian päällekäyvä, ja liian vihainen.

Michelle Obama kirjoittaa:

"Olin nainen, musta ja vahva, mikä oli tietyllä tavalla ajattelevien ihmisten silmissä yhtä kuin ’vihainen’. Sekin oli vahingollinen klisee, jota on kautta aikojen käytetty lakaisemaan vähemmistöihin kuuluvat naiset huoneiden nurkkiin, piilotajuinen kehotus olla kuuntelematta, mitä sanottavaa meillä on. Jos naista ei kuunnella, eikö hän korota ääntään?"

"Jos häntä vähätellään vihaiseksi tai tunteelliseksi, eikö se nimenomaan aiheuta lisää vihaa ja tunteita?"

Ministeriaitiota katsoessa lapsikin oppii, miltä valta näyttää, mihin aitioon kukin kuuluu, mikä on kenellekin mahdollista.

Michelle Obaman kirja osoittaa, miten merkittävää on, että näemme itsemme kaltaisia ihmisiä erilaisissa asemissa. Usein se mitä näemme, määrittää sitä, minkä ajattelemme itsellemme mahdolliseksi.

Michelle Obama on ollut ainoa afroamerikkalainen kaikenlaisissa huoneissa. Hän on tienraivaaja. Nuorena hän oli se, jonka kämppiksen äiti hommasi lapsensa pois samasta asuntolahuoneesta kuin tämä musta tyttö. Nykyään hän tunnistaa asemansa naisena, jonka pitää näyttää muille, että hänen kaltaisensa kuuluvat kaikenlaisiin huoneisiin, ei olemaan kiitollisia, nättejä, hiljaisia, vaan vaativia, kriittisiä, äänekkäitä, vihaisiakin.

Me kuvittelemme, että aitioihin päätyvät ”parhaat”

Sama koskee mitä tahansa ihmisryhmiä.

Lihavuustutkija kertoi Suomen Kuvalehdessä (siirryt toiseen palveluun) ajatelleensa nuorena, että kielikurssit eivät kuulu lihaville. Esitteiden kuvissa kaikki ovat hoikkia.

Vihreiden varapuheenjohtaja Fatim Diarra kertoi SuomiAreenan keskustelussa lapsesta, jonka mukaan ”mustat eivät ole opettajia”. Koulussa kaikki opet olivat valkoisia.

Kun Tarja Halosen kauden lapset äänestivät päiväkodin itsenäisyyspäiväjuhlaan presidenttiä, äänet menivät tytöille. Presidentithän ovat naisia.

Ja kun Suomen valtioneuvoston jäsenet istuvat eduskunnan aitiossa, näemme nykyään muitakin kuin keski-ikäisiä miehiä. Näin lapsikin oppii, miltä valta näyttää, mihin aitioon kukin kuuluu, mikä on kenellekin mahdollista.

Kun me kuvittelemme, että aitioihin päätyvät ”parhaat”, on hyvä kuunnella Michelle Obamaa, joka muistelee lapsuuden koulukavereitaan kaupungin niin sanotuilta huonoilta alueilta. Hän kirjoittaa: "Tiesin, etten ollut fiksumpi kuin he."

Michelle Obama ei kuulosta vain kiitolliselta siitä valtavasta luokkanoususta, jonka hän teki työläisperheestä valkoiseen taloon. Hän kuulostaa ärtyneeltä siitä, kuinka paljon potentiaalia menee hukkaan, kun kuvittelemme valtaan, asemiin ja aitioihin sopiviksi vain ne, jotka siellä jo ovat.

Reetta Räty

Kirjoittaja on toimittaja ja yrittäjä, joka on saanut työelämässä kulkea muiden raivaamia teitä.

Lue myös:

Reetta Rädyn kolumni: Onko liioittelua olla haluamatta lapsia ilmastokriisin takia?

Obamat Yhdysvaltain ihailluimmat ihmiset vuonna 2018 – Donald Trump jäi taas kakkossijalle

Netflix teki usean vuoden sopimuksen Barack ja Michelle Obaman kanssa – Ensimmäiset sisällöt ehkä ensi vuonna