40 vuotta sitten Suomi panosti pakolaisten vastaanottoon ja jälki näkyy tänä päivänä – "Koko valtakunta huolehti sadasta ihmisestä"

Vietnamilaiset venepakolaiset saapuivat Suomeen nousukaudella. Somalialaiset saapuivat laman keskelle, mikä vaikutti kotoutumiseen.

pakolaiset
Tran Minhin perhe.
Vietnamilaisperhe hajosi kahtia vuonna 1979. Tran Minh Can (vasemmalla) ja hänen poikansa Tran Minh Nhu Nguen (oikealla) pakenivat ensin. Canhin vaimo Nguen Thi Duc (keskellä) ja perheen perheen kaksi muuta lasta pääsivät Suomeen 1981.Laura Hyyti / Yle

Tran Minh Canh pyörittelee kädessään kookospähkinästä tehtyä kuppia. Se on tilapäinen riisikulho, jonka Canh koversi 40 vuotta sitten.

Matkamuisto on autiosaarelta, jonne Canh ja hänen poikansa olivat haaksirikkoutuneet. Kyse ei ollut onnettomuudesta. He pakenivat Vietnamin kommunistisen hallinnon vainoa.

Perheellä oli onnea. Sadattuhannet vietnamilaiset hukkuivat Siaminlahteen. Canh ja sata muuta päätyivät Vantaan Kulomäen pakolaiskeskukseen.

Tran Minh Canh silittää käsissään kookospähkinän puolikasta. Sileäksi hiottu kulho oli lautanen saarella, jonne perhe haaksirikkoutui 40 vuotta sitten, ennen saapumista Suomeen.
Laura Hyyti / Yle

Vietnamilaiset löysivät Suomesta töitä ja sulautuivat yhteiskuntaan. Heidän kotoutumistaan on pidetty menestystarinana, josta kiitos kuuluu ennen kaikkea ahkerille vietnamilaisille.

Canhin mielestä asia ei ole ihan näin yksinkertainen.

– Vietnamilaiset ovat pärjänneet, koska heitä on autettu uskomattoman paljon. Koko valtakunta huolehti noin sataa ihmistä. Voi sanoa, että olimme onnekkaita.

Todellisuudessa vietnamilaisten sopeutumisen tiellä oli tuhat ja yksi ongelmaa.

Vietnamilaiset eivät halunneet Suomeen – “Tilanne oli häpeällinen”

Vuonna 1979 vietnamilaisten avun tarve oli valtava.

Vuosikymmeniä kestänyt sota oli päättynyt Pohjois-Vietnamin voittoon. Hallinto vainosi kansanvihollisina pitämiään etelävietnamilaisia ja Vietnamin kiinalaista väestönosaa. Sadattuhannet suljettiin "uudelleenkoulutusleireille". Canh vietti leirillä kaksi vuotta.

Vuosina 1978-1979 reilun 50 miljoonan väestöstä noin 800 000 pakeni ylitäytetyillä veneillä Malesiaan ja ympäröiviin saarivaltioihin. Canhin ja hänen poikiensa vene oli 18 metrin mittainen. Siinä oli 400 pakolaista.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR kysyi jäsenvaltioiltaan apua ja Suomen hallitus päätti hoitaa vaatimattoman osansa: Pakolaisia vastaanotettaisiin sata, mielellään lapsiperheitä.

Suomalaisdelegaatio saapui Malesian Cheratingin pakolaisleirille heinäkuussa 1979. "Kuka haluaa lähteä Suomeen", suomalaiset kyselivät.

Vietnamilaiset eivät hievahtaneetkaan.

Vietnamilaisia pakolaisia veneessä
YK:n arvion mukaan 200 000 - 400 000 vietnamilaista venepakolaista kuoli pakomatkallaan. Nämä pakolaiset pelasti mereltä yhdysvaltalaisalus. American Photo Archive / Alamy Stock Photo / AOP

– Tilanne oli häpeällinen. Kuinka voimme syrjiä auttajiamme, leirillä muiden pakolaisten joukossa ollut Canh muistelee.

Vietnamilaisten lähtöhaluja vähensi se vähä mitä he tiesivät Suomesta: kylmä maa, ja aivan Neuvostoliiton kyljessä.

Juuri kommunisteja vietnamilaiset olivat paenneet. Monien toiveena oli päästä lännemmäs länteen, kuten Kanadaan tai Yhdysvaltoihin, joissa oli ennestään vietnamilaisia.

Korkeakoulutettu Canh oli hieman lukenut Pohjoismaista. Hän päätti kirjoittaa oman ja lastensa nimet suomalaisten listaan. Canh oli leirillä luottomiehen asemassa, joten hänen esimerkkinsä herätti kiinnostusta. Ehkä Suomessa olikin jotain hyvää?

– Sitten aita murtui, ja ihmiset rynnivät kirjoittamaan oman nimensä.

Näin alkoi sadan vietnamilaisen matka kohti pohjolaa. He saapuivat Vantaalle elokuussa 1979.

Oudot, kommunistien kanssa veljeilevät suomalaiset

Suomessa venepakolaiset herättivät suurta kiinnostusta. Vietnamin sota oli ensimmäinen televisioitu sota, jonka vaiheita suomalaiset olivat seuranneet tiiviisti uutisista.

Kommunistisen hallinnon vainoamia pakolaisia kohtaan koettiin sympatiaa, muistelee Vantaan pakolaiskeskuksessa tuolloin työskennellyt Louna Hakala.

– Henki oli innostunut. Ajattelin, että tämä hoidetaan nyt hyvin.

Hakala oli osa suomalaisten ryhmää, jonka harteille pakolaisten vastaanottaminen asetettiin. Ryhmä oli moniammatillinen. Vantaan Kulomäkeen perustetussa vastaanottokeskuksessa oli sosiaaliohjaajia, työnvälittäjiä ja Hakalan kaltaisia ammatinvalintapsykologeja. Paljon kokemusta työttömien suomalaisten tukemisesta, mutta ei pakolaisten vastaanottamisesta.

Muitakin puutteita oli, kuten yhteinen kieli. Suomessa ei ollut yhtäkään vietnamin tulkkia. Ensimmäisen vuoden aikana suomalaiset ja vietnamilaiset kommunikoivat ranskaksi. Ranskaa puhuvasta Tran Minh Canhista tuli linkki suomalaisten ja vietnamilaisten välille.

Suomen Punaisen Ristin vastaanottamat ensimmäiset Vietnamin pakolaiset Suomessa. Vietnamin venepakolaiset. Ulkomaalaiset Suomessa. Vietnamilaisia nuoria miehiä ja naisia kävelemässä maantiellä.
SPR:n vastaanottamat ensimmäiset Vietnamin pakolaiset saapuivat Suomeen elokuussa 1979.Martti Juntunen

Kielimuurin lisäksi esteenä oli kulttuurinen muuri. Suomalaiset tiesivät miksi vietnamilaiset olivat paenneet, mutta eivät mitään vietnamilaisista.

– Yksi lähetyssaarnaaja kävi kerran kertomassa Vietnamista. Me ei tiedetty siitä kulttuurista oikein mitään, Hakala muistelee.

Vietnamilaiset puolestaan suhtautuivat varauksella hiljaisiin suomalaisiin, joilla oli epäilyttävän läheiset välit Neuvostoliittoon.

Kommunismin pelko ilmeni yllättävillä tavoilla. Vietnamilaiset saattoivat säikähtää neuvostolippua, tai epäillä työharjoittelupaikan sorvauskoneen valoja. Niitä epäiltiin piilokameroiksi, joiden kautta venäläiset saattaisivat vakoilla heitä.

– Heillä oli tämmöisiä vainoharhoja, jotka johtuivat tietämättömyydestä, sekä huonoista kokemuksista valvonnasta ja vakoilusta. Meni aikaa, että tämä pelko saatiin heistä pois, Hakala sanoo.

Kulttuurimuurin purkamiseksi perustettiin tukiperhetoiminta. Pakolaiskeskuksen henkilökunta haki suomalaisista halukkaita, jotka voisivat tarjota matalan kynnyksen apua vietnamilaisille.

Tukiperheiden avulla moni vietnamilainen oppi kieltä, löysi töitä ja suomalaisia ystäviä. Tukiperhe on mitä olennaisin elementti onnistuneessa kotoutumisessa, sanoo Tran Minh Canh.

– Yhteisymmärrys kulttuurien välillä on ratkaisevaa. Ystäväperhe on silta vähemmistön ja enemmistön välillä.

Kädestä pitäen työelämään

Kun vietnamilaiset olivat olleet Suomessa vuoden, lähes kaikki työikäiset olivat löytäneet itselleen työpaikan.

Se ei ole pelkästään vietnamilaisten ahkeruuden ansiota. Ahkera oli myös pakolaiskeskuksen työnvälittäjä toiminut Rauni Petramo.

– Tein hirveästi työtä sen eteen että he saivat työtä, Petramo sanoo.

Työllistämisen kaava yli yksinkertainen, mutta aikaa vievä. Vietnamilaiset kyvyt ja työtoiveet selvitettiin haastattelemalla. Petramo kolusi pääkaupunkiseudun yrityksiä, kertoi työnantajille vietnamilaisista ja kyseli mahdollisista harjoittelupaikoista.

Kiinnostusta oli. Työnantajat jopa soittelivat pakolaiskeskukseen ja kysyivät työntekijöitä.

– Ihan mihin vaan ei laitettu työhön tutustumaan. Esimerkiksi yksinäiset miehet pyysivät vietnamilaisia naisia kodinhoitajiksi.

Venepakolaiset aikajanalla

Petramo kyyditti vietnamilaisia tutustumiskäynneille ja työharjoitteluihin. Kun tuli ongelmia, Petramo selvitteli niitä työnantajien ja vietnamilaisten kanssa.

Työpaikkoja löytyi paikallisista työpajoista, ravintoloista ja yrityksistä, kuten Tikkurilan väristä. Maanmittausinsinöörinä Vietnamissa työskennellyt Tran Minh Cahn sai oman alansa töitä maanmittauslaitokselta.

Tavallisesti vietnamilaiset eivät kuitenkaan työllistyneet ensiyrittämällä. Vietnamilaiset olivat kielitaidottomia oudossa maassa. Myös paikallisissa työtavoissa oli totuttelemista. Vietnamilaiset olivat tottuneet tekemään pidempää työpäivää, mutta suomalaisia rennommalla otteella.

Töiden saamisen vaikeus masensi vietnamilaisia. Petramo rohkaisi yrittämään uudestaan.

– Minusta ihmisille pitää osoittaa tiettyä inhimillisyyttä. Ei millään voi olettaa, että he hetkessä pystyvät omaksumaan vieraan kulttuurin.

Pientä ryhmää oli helpompi auttaa kuin suurta. Pakolaiskeskuksen henkilökunta tunsi heidän kykynsä ja paikallisten työpaikkojen tarpeet.

Henkilökunta oli myös hyvin verkottoitunut. Esimerkiksi kun Helsingin Malmille rakentui 1986 ostoskeskus, sinne palkattiin heti seitsemän vietnamilaista pakolaista. Aloitteen teki paikallinen yrittäjä Jussi Pajunen, josta tuli myöhemmin Helsingin kaupunginjohtaja.

– Me kun olimme vain heitä varten, niin teimme sitä työtä ehkä vähän monipuolisemmin kuin mihin tavallinen byrokratia pystyy, Petramo toteaa.

Rasismia lottovoittajien maassa

Venepakolaisilla oli työllistymistä isompiakin huolia. Vietnamilaisten ikuisen hymyn taakse kätkeytyi koti-ikävää, masennusta ja huolta Vietnamiin jääneistä perheenjäsenistä.

Osa poti yksinäisyyttä. Miljoonakaupunki Saigonista tullut saatettiin sijoittaa suomalaiseen pikkukuntaan. Suuri osa vietnamilaisista lähtikin Suomesta muihin länsimaihin, joissa oli suuret vietnamilaisten yhteisöt. Jotkut yrittivät itsemurhaa, ainakin yksi myös onnistui.

Eivätkä kaikki suomalaiset suhtautuneet vietnamilaisiin lämmöllä. Pakolaisia syytettiin vuoroin suomalaisten siivellä elämisestä, vuoroin työpaikkojen varastamisesta.

Canh ahkeroi jännitteiden lieventäjänä. Hän oikoi suomalaisten vääriä käsityksiä lukuisissa lehtihaastatteluissa ja sovitteli kulttuurillisia yhteentörmäyksiä.

Esimerkiksi kerran 80-luvun lopulla kuohui Närpiössä. Vietnamilaiset pakolaiset olivat teurastaneet kerrostalon pihalla kanan ja laskeneet veret maahan. Suomalaiset tulivat paikallisen vastaanottokeskuksen eteen vaatimaan selitystä.

Canh selitti suomalaisille, että kana oli teurastettu vietnamilaisen perinteen mukaisesti perheen isän muistopäivän kunniaksi.

– Pyysin anteeksi hänen tietämättömyyttään. Hän pyysi myös anteeksi ja sanoi, ettei tee sitä uudestaan.

“Pakolaisten elämä ei ole aina kehuttavaa edes tässä lottovoittajien maassa”, uutisoi Vantaan sanomat 5.8.1989. Artikkeli kertoi nuorisojengistä, joka “terrorisoi” vietnamilaisperheen elämää. Vietnamilaisten puhemieheksi päätynyt Canh kommentoi myös tätä asiaa.
“Pakolaisten elämä ei ole aina kehuttavaa edes tässä lottovoittajien maassa”, uutisoi Vantaan sanomat 5.8.1989. Artikkeli kertoi nuorisojengistä, joka “terrorisoi” vietnamilaisperheen elämää. Vietnamilaisten puhemieheksi päätynyt Canh kommentoi myös tätä asiaa.Tran Minh Canhin arkisto

Oli myös puhdasta rasismia ja vihaa. Pakolaiskeskuksen henkilökunnalle lähetettiin kirjeitä, joissa toivottiin työntekijöiden ja heidän perheenjäseniensä kuolemaa.

Canh on itse selvinnyt ilman pahempia välikohtauksia. Hän muistaa ainoastaan yhden kerran 90-luvulta, kun tuntematon mies alkoi solvata häntä bussissa. Kun Canh ei vastannut, solvaaja alkoi töniä.

– Hän kysyi, oletko kuuro, etkö osaa suomea? Vastasin hänelle, että osaan suomea ja että olet juuri töninyt minua, mikä on Suomessa rikos.

Tapaus naurattaa nyt, mutta syrjintä on vakava ongelma, josta Canh on kasvavasti huolissaan.

– Jos pakolainen kokee, että hän ei ole osa yhteiskuntaa, hän tuntee itsensä toisen luokan kansalaiseksi. Tulee rikollisuutta.

Suomalaisten tukiperheiden tuki oli tärkeintä juuri vastoinkäymisiä kohdatessa, sanoo Louna Hakala.

– Vaikka olisi itse kuinka hyvä, löytyy aina joku joka ei hyväksy. Siitä on tärkeä puhua jonkun kanssa, joka suhtautuu pakolaiseen arvostavasti.

Vietnamilaiset kotoutuivat nousukauden Suomessa, somalialaiset laman keskellä

Ehkä eniten vietnamilaisten kotoutumista auttoi se, että heitä oli niin vähän.

Venepakolaisia tuli 1979-1990 välisenä aikana noin 800. Heidän tukemisensa ei tehnyt lovea nousukautta elävän Suomen valtiontalouteen.

Tilanne oli toinen 90-luvulla, jolloin Suomeen alkoi saapua turvapaikanhakijoita Somaliasta. Heitä oli vietnamilaisia enemmän – satojen sijaan tuhansia – ja he saapuivat lama-ajan Suomeen.

Somalialaisia pakolaisia jonottamassa linja-autoon Helsingin rautatieasemalla vuonna 1990.
Somalialaisia pakolaisia jonottamassa linja-autoon Helsingin rautatieasemalla vuonna 1990. Somalaiset turvapaikanhakijat saapuivat Suomeen turvapaikanhakijoina Neuvostoliiton kautta. Pentti Palmu.

Hallitus teki menoleikkauksia, jotka vähensivät esimerkiksi maahanmuuttajien kielikurssien ja työharjoittelujaksojen määrää. Koulutusta pilkottiin niin, että kielikurssien välillä saattoi olla kuukausien mittaisia taukoja.

– Kaikki minkä opit, unohdit kolmen kuukauden aikana. Somalialaiset saivat paljon vähemmän koulutusta kuin vietnamilaiset, sanoo Helinä Kokkarinen, joka työskenteli tuolloin ylitarkastajana sosiaali- ja terveyshallituksen pakolaisosastossa.

Maan korkea työttömyys vaikutti myös suomalaisten asenteisiin muualta tulleita kohtaan. Somalialaiset joutuivat odottamaan kuukausitolkulla turvapaikkapäätöksiään, minkä osa suomalaisista tulkitsi laiskotteluksi.

Vietnamilaisten kiintiöpakolaisten tilanne oli parempi. Heillä oli pakolaisen asema ja siten työnteko-oikeus heti Suomeen tullessaan.

Tällä hetkellä vietnamilaisten työllisyysaste on Helsingissä 83 prosenttia (siirryt toiseen palveluun), somalialaisilla 55. Eroja ei voi selittää pelkällä vastaanottotoiminnassa tapahtuneilla muutoksilla jo siksi, että vain osa on tullut Suomeen humanitaarisista syistä.

Niiden vaikutusta ei myöskään sovi unohtaa, kun vertaillaan eroja maahanmuuttajien työllisyysasteissa, Kokkarinen sanoo.

– Olen vahvasti sitä mieltä, että somalit joutuivat laman kohdalla maksumiehiksi.

Tran Minh Canh silittää käsissään kookospähkinän puolikasta. Sileäksi hiottu kulho oli lautanen saarella, jonne perhe haaksirikkoutui 40 vuotta sitten, ennen saapumista Suomeen.
Laura Hyyti / Yle

Viime vuodet ovat olleet Tran Minh Canhille tunteikkaita. Kuvat Välimerta ylittävistä siirtolaisista ja turvapaikanhakijoista tuovat mieleen oman venematkan 40 vuotta sitten.

Jokaisen tulisi miettiä, miten näitä ihmisiä ihmisiä voisi auttaa, Canh sanoo. Sen sijaan Eurooppa on keskittynyt pohtimaan sitä, miten ihmiset saataisiin pidettyä poissa.

"Olemme samassa veneessä. Musta, valkoinen, keltainen, jokainen on luojan luoma".

Tran Minh Canh

Mutta entä jos tulijoita on sadan sijaan sata tuhatta? Asia ei ole yksinkertainen, Canh sanoo. Jokaisen tulisi auttaa kykynsä mukaan, mutta missä tämän kyvyn rajat menevät?

– Paljonko on paljon? Asia on kaksipiippuinen. Toinen puoli on humanitäärinen, toinen on kansan oma etu.

Tästä Canh on kuitenkin varma: Nuukailu vastaanotossa kostautuu. Pakolaiseen sijoittaminen taas on sijoitus, joka kasvaa korkoa. Suomessa pärjänneet vietnamilaiset ovat tästä esimerkki, Canh sanoo.

Vastaanotto ei kuitenkaan ole vain hallituksen ja viranomaisten, vaan koko yhteiskunnan tehtävä.

– Jokaisella ihmisellä on oma arvomaailmansa. Se muokkautuu ympäristön vaikutuksista. Jos annat kasvilla hyvää multaa, se kasvaa. Tämä on vähän samanlainen tilanne.