Kaukopartiomiehiä, kapinaan nostattajia ja Naton vakoilijoita – tiesitkö tämän Suomen tiedustelusta?

Suomen tiedustelu sai neuvostojoukkojen salakieliavaimen Japanilta.

tiedustelu
Kaukopartiomiehiä metsässä
Alkuperäisen kuvatekstin mukaan kuvassa "kaukopartio taivaltaa ryssän maalla" vuonna 1942. SA-kuva

Itsenäisen Suomen sotilastiedustelun syntymäpäivänä pidetään 22. tammikuuta 1918. Kenraali C.G.E. Mannerheimin johtama yleisesikunta lähetti silloin suojeluskuntapiireille kiertokirjeen, jossa kehotettiin värväämään tiedustelijoiksi ”rohkeita ja ovelia henkilöitä”.

Tiedustelijoiden oli tarkkailtava Suomessa olleita venäläisiä joukkoja ja yritettävä saada selville venäläisten aikomukset. Tiedot oli saatava selville joko suoraan venäläisiltä tai ”heidän tuntemiensa tyttöjen tahi suosimiensa ravintoloiden viinurien jne. kautta”.

Tiedustelua tutkineen Matti Kososen mukaan armeijan tiedustelijoiden ammattitaito oli itsenäisyyden alkuvuosina pienistä resursseista huolimatta erittäin hyvä.

Tiedustelulla oli pitkään alatoimisto Viipurissa ja Sortavalassa, ja talvisodan alla määrärahat löytyivät myös Kajaanin ja Petsamon alatoimistojen perustamiseen. Näistä jälkimmäinen sijaitsi nimestään huolimatta Rovaniemellä.

Tiedustelu suuntautui Neuvostoliittoon, joka Suomessa koettiin ainoaksi uhkaksi.

– Voitiin verrata eri lähteistä saatuja tietoja ja saada kokonaiskuva, mitä itärajan takana tapahtuu, Kosonen selventää.

Kosonen toimii OsKun eli Päämajan kaukopartio-osasto Kuismasen perinneyhdistyksen puheenjohtajana. Joukko toimi talvisodassa nimellä Osasto Kuisma.

Metsätyömiehet agentteina

Suomalaistiedustelun hyväksi ennen talvisotaa työskennelleet suomalaisagentit koostuivat pääosin heimopakolaisista, jotka olivat taistelleet Neuvosto-Venäjällä punaisia vastaan vuosien 1918–1922 heimosodissa.

Moni oli metsätyömies, joka lähti välillä tekemään ”savottaa” entisiin kotimaisemiinsa rajan taakse.

Naisia heinätöissä Venäjällä
Suomalaisagentit kävivät entisissä kotikylissään hankkimassa tietoja.SA-kuva

Agentit hankkivat tietonsa lähinnä jututtamalla Neuvostoliittoon jääneitä sukulaisiaan ja tuttaviaan.

Toimintaa ohjasi yleisesikunnan tilastotoimisto, joka nimestään huolimatta keskittyi hankkimaan tietoja Neuvostoliitosta. Kososen mukaan yleisesikunta ei kuitenkaan pystynyt auttamaan omia agenttejaan, jos nämä jäivät kiinni.

– Se oli useimmiten kuolemantuomio, hän sanoo.

Kaksoisagentteja myös suomalaisten joukossa

Vakoilijoiden joukossa oli myös niitä, jotka pelasivat kaksilla korteilla. Niin teki esimerkiksi Suomen yleisesikunnassa työskennellyt valokuvaaja, reservin luutnantti Vilho Pentikäinen, joka vuonna 1933 paljastui Neuvostoliiton vakoilijaksi.

Samana vuonna kaksoisagentiksi paljastui myös tilastotoimiston Sortavalan alatoimiston Suojärven aluepäällikkö Aleksei Paramonoff, joka onnistui Pentikäisen tavoin pakenemaan Neuvostoliittoon.

– Se oli kova suonenisku, sillä siinä menetettiin kaikki kontaktit. Hänhän tunsi ja tiesi kaikki agentit ja avustajat, Kosonen selittää.

Urho Kekkonen ja hänen kirjoittamansa matkakertomus vuodelta 1924
Urho Kekkonen toimi 1920-luvulla Etsivässä keskuspoliisissa.Urho Kekkosen arkisto

Omaa agenttiverkostoa piti yllä myös turvallisuuspoliisi, Etsivä keskuspoliisi. Yksi rajan taakse agentteja värvännyt oli Urho Kekkonen, joka toimi 1920-luvulla Etsivän keskuspoliisin Kajaanin alaosaston v.a. päällikkönä.

Epäonnistuiko Suomen tiedustelu talvisodan alla?

Matti Kososen mukaan Suomen sotilastiedustelu sai talvisodan alla vihiä siitä, että sotilaallinen voima oli lisääntymässä rajan takana. Siihen viittasivat monet yksittäiset asiat, kuten esimerkiksi se, että Petroskoin suksitehtaassa tuotanto lisääntyi huomattavasti, sotilaskasarmin läheisyyteen oli pystytetty lisää sotilastelttoja, tai että jokin maalaistalo oli otettu sotilaiden käyttöön.

– Nähtiin, että valmius sotilaalliseen voimankäyttöön oli olemassa.

Pääesikunnan entisen tiedustelupäällikön kenraalimajuri evp. Harri Ohra-ahon mukaan tieto asioiden kehityksestä ei kuitenkaan välittynyt ylimmälle päätöksentekotasolle, tai sitten siihen ei haluttu uskoa.

Sotasaalista ja kaatuneita Raatteen tiellä
Sotasaalista ja kaatuneita venäläisiä Raatteen tiellä.SA-kuva

Puolustusministeri ei uskonut sodan syttymiseen, ja myös Päämajan tiedustelu päätyi vain viisi päivää ennen sotaa siihen, että hyökkäys ei juuri silloin ollut odotettavissa.

Tiedustelu onnistui kaappaamaan neuvostojoukkojen hyökkäyskäskyn vain päivää ennen talvisodan alkamista. Sotilastiedustelun varsinainen tehtävä olisi kuitenkin edellyttänyt, että puolustusvoimien ja maan poliittinen johto olisivat pystyneet varautumaan sotaan jo hyvissä ajoin.

– Tämä on se erittäin suuri virhe. Johtuuko se siitä, että haluttiin jollain tavoin miellyttää poliitikkoja, Ohra-aho pohtii.

”Ei yllätyshyökkäys”

Sotahistorian dosentti Pasi Tuunainen muistuttaa, että talvisota ei kaikesta huolimatta ollut yllätyshyökkäys. Suomessa oli jo lokakuussa tehty ylimääräisten harjoitusten (YH) varjolla liikekannallepano, mikä riisti Neuvostoliitolta mahdollisuuden yllätyshyökkäykseen.

– Suomen tiedustelu ei sen sijaan onnistunut ennustamaan Neuvostoliiton tavoitetta katkaista Suomi Oulun korkeudelta kahteen osaan, Tuunainen myöntää.

Matti Kososen mukaan suomalaisille tuli yllätyksenä myös joukkojen ja sotakaluston suuri määrä Laatokan pohjoispuolisella alueella.

Päämaja oli ennen talvisotaa arvioinut, että Laatokan ja Porajärven väliselle alueelle oli sijoitettu kolme tai neljä divisioonaa, kun niitä todellisuudessa oli siellä viisi.

Kaatuneita venäläisiä Laatokan koillispuolen motissa
Kaatuneita venäläisiä Laatokan koillispuolen motissa helmikuussa 1940.SA-kuva

Myös puna-armeijan aseistus aliarvioitiin. Niinpä esimerkiksi Laatokan pohjoispuolella hyökkäystä tuki oletettua enemmän panssarivaunuja, jotka kaiken lisäksi etenivät myös sellaisilla tieosuuksilla, joilla niiden ei uskottu pystyvän liikkumaan.

Radiotiedustelu omaa luokkaansa

Suomi aloitti radiotiedustelun jo vuonna 1927, kun luutnantti Reino Hallamaalle annettiin käsky perustaa Suomeen radiosignaalitiedustelu ja salakielipalvelu.

Suomalaiset pystyivät jo varsin varhain avaamaan neuvostolaivaston omassa radioliikenteessään käyttämän nelinumeroisen salakielikoodin.

Neuvostoliiton maavoimien käyttämän koodin avaamiseen saatiin ennen talvisotaa apua myös Viron viestitiedustelulta.

Reino Hallamaa
Reino Hallamaata pidetään Suomen radiotiedustelun isänä.SA-kuva

Puna-armeijan kaikki joukot käyttivät samaa koodia, mikä Ohra-ahon mukaan oli suomalaisten kannalta hyvä asia.

– Se helpotti meidän toimintaamme, hän sanoo.

Radiokuuntelusta oli hyötyä myös talvisodan mottitaisteluiden aikana.

– Tiedettiin, mitä mottien sisällä tapahtuu, milloin pyritään läpimurtoon, ja millä tavalla huolto toimii.

Karjalan kansa kapinaan?

Suomen armeija perusti talvisodan aikana sissiosastoja, jotka tiedustelivat ja sabotoivat venäläisten selustayhteyksiä. Yksi niistä oli luutnantti Into Kuismasen johtama Osasto Kuisma.

Matti Kososen tietojen mukaan Osasto Kuisma kävi enimmillään noin 70 kilomerin päässä omista linjoista. Jatkosodassa joukko tunnettiin nimellä Osasto Kuismanen eli OsKu.

Into Kuismanen
Into Kuismanen toimi Osasto Kuisman ja Osasto Kuismasen johtajana.Irja Kuismasen kokoelma

Päämajan käytössä oli myös itäkarjalaissyntyisiä agentteja, jotka toimivat pareittain neuvostojoukkojen selustassa. Mikkelissä alettiin vuoden 1940 tammikuussa kouluttaa myös erityisiä propagandasissejä.

Kurssille osallistui 28 miestä, joista suurin osa oli heimopakolaisia. Tavoitteena oli kouluttaa osanottajat menemään Itä-Karjalan kyliin, Aunukseen ja Vienaan, missä heidän piti nostaa kansa kapinaan neuvostojärjestelmää vastaan.

– Suunnitelmiin kuului, että Solovetskin vankilasta olisi vapautettu vankeja, jotka olisivat yhtyneet kapinaan.

Suunnitelmaa ei kuitenkaan testattu käytännössä, sillä talvisota päättyi 13. maaliskuuta. Vielä edellisenä päivänä oli lentokone valmiina viemään kahta kaukopartiomiesten ryhmää kauas neuvostoliittolaisten joukkojen selustaan.

Kososen mukaan lentokone oli tarkoitus tuhota perillä, ja sen jälkeen, kun miehet olisivat tehneet suunnitellut tuhotyöt, heidän oli määrä hiihtää takaisin Suomeen.

– Katsottiin, että suomalaiset joukot olivat niin epätoivoisessa tilanteessa, että jotain radikaalia oli tehtävä. Aika kuitenkin loppui kesken.

Lauri Solehmaisen kaukopartio vuonna 1943 Äänisen takana.
Lauri Solehmaisen johtama kaukopartio Äänisen takana.Onni Määttäsen kokoelma

Japanilta puna-armeijan koodiavain

Suomi teki ennen jatkosotaa ja sen aikana tiedusteluyhteistyötä muun muassa Saksan ja Japanin kanssa. Japani oli onnistunut avaamaan puna-armeijan Kaukoidän radioliikenteessä käyttämän viisinumeroisen koodin, ja ennen jatkosotaa tämän avaimen sai myös Suomi.

Kun Neuvostoliitto ryhtyi käyttämään samaa koodia myös lännessä, oli sen avain jatkosodan hyökkäysvaiheessa jo suomalaisilla. Suomalaiset pystyivät sen avulla avaamaan Neuvostoliiton armeijan, armeijakunnan ja divisioonien välisen radioliikenteen koodisanomia.

Venäläiset siirtyivät myöhemmin kertakäyttöisiin koodeihin, jotka Harri Ohra-ahon mukaan olivat huomattavasti vaikeammin avattavissa.

Suomen radiotiedustelukeskuksessa toimi sodan aikana myös japanilainen yhteysupseeri, majuri Eichi Hirose.

Eichi Hirose
Japanin yhteysupseeri majuri Eichi Hirose (kuvassa keskellä) tutustui rintamatilanteeseen Karhumäessä vuonna 1942.SA-kuva

Suomen tiedustelu kunnostautui jatkosodan aikana myös diplomaattisanomien sieppaamisessa. Vuonna 1943 maahan perustettiin jopa erityinen diplomaattikuuntelukomppania.

– Sen suurin saavutus oli yhdysvaltalaisen diplomaattikoodin murtaminen, Ohra-aho kiittelee.

Rajan takana viimeiseen asti

Suomen tiedustelu lähetti jatkosodan aikana pari sataa sotavankia takaisin Neuvostoliittoon vakoilemaan Suomen hyväksi, ja myös kaukopartiotoiminta laajeni. Erillisen pataljoona 4:n alaisuudessa toimi neljä kaukopartio-osastoa: osastot Vehniäinen, Kuismanen, Marttina ja Paatsalo.

Ohra-ahon mukaan kaukopartiotoiminta muuttui asemasotavaiheen aikana aiempaa strategisemmaksi. Mielenkiinnon kohteeksi tuli tällöin erityisesti Neuvostoliiton liittolaisiltaan sama apu.

Kaukopartio Rukajärven suunnalla vuonna 1942
Kaukopartio Rukajärven suunnalla vuonna 1942.SA-kuva

Kun aselepo tuli voimaan 4. syyskuuta vuonna 1944, oli puna-armeijan selustassa yhä useita suomalaispartioita. Niistä viimeisimmäksi jäi Mannerheim-ristin ritarin Mikko Pöllän partio, joka palasi takaisin omalle puolelle vasta 12. syyskuuta.

Suomalaiset tuhosivat sotilastiedustelun papereita heti sodan jälkeen. Suuri määrä dokumentteja vietiin myös turvaan Ruotsiin Stella Polariksena tunnetussa operaatiossa. Suomalaiset tiedustelumiehet möivät näitä papereita myöhemmin eri maiden tiedustelupalveluille.

Mannerheim-ristin ritari Mikko Pöllä
Mannerheim-ristin ritarin Mikko Pöllän partio oli rajan takana vielä aselevon jälkeenkin.SA-kuva

Kaukopartiomiehistä Naton vakoilijoita

Suomalaisille kaukopartiomiehille löytyi käyttöä 1940-luvun lopulla, kun lännen ja Neuvostoliiton välille syttyi kylmä sota.

Suomalaiset tekivät Naton hyväksi lukuisia tiedustelumatkoja syvälle Neuvostoliiton alueelle. Matkat rahoitti Norjan sotilastiedustelu, joka antoi partiomiehille myös valokuvauskoulutusta.

Rajan takana käytiin arviolta kolmisenkymmentä kertaa, ja niistä saadut tiedot kulkeutuivat myös Suomen puolustusvoimille.

Suomalaisten partiomatkat eivät jääneet venäläisiltä huomaamatta. Asiasta on vuoden 1951 lokakuussa maininta myös Paasikiven päiväkirjassa: ”Kaikki partiot eivät ole palanneet, joten osa niistä on joutunut venäläisten vangiksi.” Presidentti J. K. Paasikiven mukaan pääministeri Urho Kekkonen odotti asiassa jopa noottia Neuvostoliitosta.

Artikkeli perustuu Osasto Kuismasen perinneyhdistyksen kesäpäivillä 2.8.2019 Joensuussa pidettyihin esitelmiin sekä Matti Kososen kirjoihin Raja railona aukeaa – Tiedustelua Neuvosto-Karjalassa vuosina 1920–1939 (Ilias 2001) ja Talvisodan tiedustelijat. Päämajan tiedusteluosaston Sortavalan alatoimisto talvisodassa (Atena 2004)

Kuuntele:

Suomen tiedustelun synty sisältää terrori-iskuja, sabotaasia ja salamurhia.

Tiedustelun pitkä historia. Rikoskomisario Mikko Porvali Kalle Haatasen haastateltavana.