Ina Mikkolan kolumni: Olen ollut rakastunut jo vuosia, mutten koskaan tahdo naimisiin

Ihmiset saavat halutessaan mennä täysin vapaasti ja iloiten naimisiin – sitä ei vaan pitäisi enää tänä päivänä olettaa keneltäkään, kirjoittaa Ina Mikkola.

Avioliitto ja parisuhde
Kolumnisti Ina Mikkola
Pekka Tynell / Yle

Olin vessajonossa, jossa joku katsoi vaaleaa ja pitsistä vaatetustani kysyen olinko juuri mennyt naimisiin. Vastasin, että “en” ja tuskin koskaan menisinkään. Nyt hän katsoi minua säälien:

– Älä sano noin. Kyllä varmasti löydät joskus sen oikean.

Siinä vaiheessa tajusin, miltä tokaisuni oli kuulostanut. Selvensin, mitä oikeasti tarkoitin:

– Älä ymmärrä väärin. Olen kyllä löytänyt “sen oikean”. En vain halua mennä naimisiin.

Sain halveksuvan mulkaisun takaisin.

Minulle avioliitto edustaa epäromanttista instituutiota, joka merkkaa lähinnä siinä vaiheessa, kun erotaan, toinen kuolee ja kun puhutaan rahasta.

Olen kuullut naimisiinmenotenttausta kyllästymiseen asti. Vaikka yhä useampi elää avoliitossa avioliiton sijaan, tuntuu, että merkittävällä osalla ihmisistä on edelleen pakkomielle avioliittoon instituutiona. Ikään kuin parisuhde olisi validi vasta sitten kun on naimisissa.

Minulle avioliitto edustaa epäromanttista instituutiota, joka merkkaa lähinnä siinä vaiheessa, kun erotaan, toinen kuolee ja kun puhutaan rahasta. Häät puolestaan herättävät hyvin ristiriitaisia tunteita liikutuksesta kiusaantumiseen.

Häät voi toki järjestää hyvin monella tapaa, mutta yksi elementti joka koko touhussa on luotaantyöntävää, on se, että heterohäissä juhla tuntuu monesti olevan enemmän “morsiamen juhla” kuin pariskunnan juhla.

Miten juhlan, jossa pitäisi olla kyse kahdesta osapuolesta, onkin lopulta kyse siitä, ettei kukaan raivostuta morsianta?

On olemassa tv-ohjelmia häähulluista morsiamista, jotka sekoavat hääsuunnittelusta ja sulhaset katsovat kauhusta kankeina sivusta. Toki kyse on ääriesimerkeistä, mutta monesti oletus on, että morsiamen kuuluukin hoitaa suurin osa järkkäilystä – onhan kyseessä hänen elämänsä prinsessahetki. Tätä alleviivaavat puolestaan “Häät sulhasen tapaan” -tyyliset ohjelmat, joissa jännitetään “kuinka vituralleen menee, jos äijä hoitaakin hommat”. Miten juhlan, jossa pitäisi olla kyse kahdesta osapuolesta, onkin lopulta kyse siitä, ettei kukaan raivostuta morsianta? Häähumun suhteen tasa-arvo on saavutettu, kun Bridezilla-ohjelmien lisäksi on olemassa myös Groomzilla-ohjelmia – tai mikä parasta, ei kumpiakaan.

Häiden järkkäilystä saattaa helposti tulla myös itseään isompi kokonaisuus, jossa tärkein asia, eli pariskunnan välinen rakkaus jää toissijaiseksi mahdollisimman hienon juhlapaikan ja Instagram-ystävällisen somistuksen rinnalla. Tai sitten häistä tulee kiusallinen tilaisuus, jonne kutsutaan velvollisuudentunteesta sukulaisia, joita ei muuten koskaan nähdä, ja joiden kanssa keskustelu on jäätävämpää kuin Suomen talvi.

Nykyajan kirkkohäissä on myös vaivaannuttavaa kuunnella jumalapuheita, etenkin jos pariskunta ei ole kovin uskovainen, vaan on lähinnä halunnut säihkyvän tilan häille tai koska maistraattihäät saattaisivat olla liian erikoiset suvulle. Juhlapuheissa taas saatetaan heittää väsynyttä läppää siitä, kuinka mies on joutunut avioliiton vankilaan: “Vaimo on aina oikeassa tai muuten tulee tupenrapinat!”

Yksi keskeinen perinne, joka avioliitossa instituutiona häiritsee minua, on sukunimikäytäntö. Vaikka lain mukaan puolisot voivat pitää omat sukunimensä tai ottaa yhteisen uuden nimen, niin silti edelleen reilusti yli puolet naisista ottaa miehensä sukunimen, kun vastaavasti miehistä naisen nimen ottaa vain alle pari prosenttia (siirryt toiseen palveluun).

Jokainen saa onneksi valita kuten haluaa, mutta tällä vuosikymmenellä en voi ymmärtää, jos naisen sukunimen ottamista pidetään “epämiehekkäänä tai outona” valintana miehelle. Tällainen kuulostaa lähinnä muka pakolliselta perinteen noudattamiselta tai hyvin konservatiiviselta “mies ensin” asenteelta. Miksi omaa nimeään pitäisi avioliiton myötä edes muuttaa? Se on lähinnä epäkäytännöllistä - etenkin kun nimi on niin vakiintunut osa identiteettiä.

Mutta oli aviopari päätynyt sitten mihin sukunimiin tahansa, moni mies ja myös nainen on ehdoton sen suhteen, että lasten sukunimi on nimenomaan miehen. Eikö järkevintä olisi antaa lapselle se “hienompi tai harvinaisempi” sukunimi (siirryt toiseen palveluun) – oli se sitten kumman vanhemman tahansa ja jättää reviiritietoinen ylpeys historiaan?

Niin kauan kuin avioliittoon instituutiona liittyy tällainen miehinen “vaimon ja lasten merkkaaminen”, se tuntuu minulle vieraalta. Tasa-arvon “mallimaassa” luulisi pikkuhiljaa olevan itsestäänselvää, ettei näissä asioissa tarvitsisi noudattaa sokeasti muinaista kaavaa, vaan jokainen yksilö ja pariskunta voisi aidosti tehdä omanlaisiaan ratkaisuja.

Ymmärrettävästi monelle perinteiden noudattaminen on tärkeää, mutta samaan aikaan on hyvä muistaa, että vaikka jotkut niistä voivat pysyä jonkun ajanjakson samanlaisina, kaikki perinteet ja instituutiot ovat muuttuneet ja tulevat muuttumaan aikojen saatossa. Toisin sanoen, edes perinteet eivät ole pysyviä.

Itselleni ehdottomasti tärkein arvo elämässä on rakkaus.

Kyse ei ole siitä, etteivätkö ihmiset jotka haluavat mennä naimisiin, voisi fiilistellä sitä kybällä, vaan siitä, ettei avioliittoa pitäisi enää tänä päivänä olettaa keneltäkään.

Väestöliiton mukaan Suomessa noin puolet avioliitoista päättyy eroon. 2000-luvulla eronneisuusluku on ollut Euroopan Unionin korkeimpien joukossa (siirryt toiseen palveluun). Avioliitto ei automaattisesti ole sen suurempi sitoumus kuin avoliitto. Toisten suhdetta ei siis pitäisi määritellä vähemmän arvokkaaksi, aidoksi tai vakavaksi sen perusteella jos pari ei ole naimisissa.

Itselleni ehdottomasti tärkein arvo elämässä on rakkaus. Silti maailmassa ei ole sellaista kihlasormusta, jota haluaisin joka päivä pitää sormessani, mutta maailmassa on kyllä yksi ihminen, jonka haluan pitää vierelläni koko loppuelämäni. Sinetiksi riittää rakkaus, jota ei määrittele valtio, kirkko, sukulaiset tai tuntematon ihminen baarissa, vaan me kaksi.

Ina Mikkola

Tv:stä tuttu toimittaja Ina Mikkola rakastaa politiikkaa yhtä paljon kuin vintage-vaatekokoelmaansa, eli paljon. Hän on myös intohimoinen elokuvien ja televisiosarjojen suurkuluttaja.

Aiheesta voi keskustella 11.8. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Yagmur Özberkan: En aio luopua omasta sukunimestäni, vaikka menen naimisiin

Janne Saarikiven kolumni: Romanttinen rakkaus on aikamme yleisin uskonto, mutta onko se totta?

Riku Siivosen kolumni: Tällä helpolla keinolla voitat traumat ja opit rakastamaan oikein