Asta Lepän kolumni: Ikääntymistä peitellään ja halveksitaan, vaikka jokainen on joskus vanha

Vain ikuinen kolmikymppinen tuntuu kelpaavan niin työnantajille kuin yhteiskunnalle ylipäätään, arvelee tietokirjailija Asta Leppä.

ikääntyminen
Tietokirjailija Asta Leppä poseeraa kameralle.
Tietokirjailija Asta LeppäKalle Mäkelä

Ei ole pelkästään hoitojättien tai hoivayritysten vika, jos vanhuksia kohdellaan kaltoin. Niin kuitenkin nyt ajatellaan, ulkoistetaan paha oman itsen ulkopuolelle ja syytetään yksin instituutioita. Tosiasiassa syyt ovat paljon syvemmällä yhteiskunnassa.

Vanhusten kaltoinkohtelu – litisevissä vaipoissa pito, kovakourainen käsittely ja lääkkeillä huumaaminen – on ikäsyrjinnän ääripää ja nuoruuden palvonnan lopputuote.

Ikäsyrjinnästä ei kuitenkaan pidetä mekkalaa. Kaikki muu syrjintä, rodullinen, seksuaalinen ja sukupuoleen liittyvä, tuomitaan ankarasti aivan kuten pitääkin, mutta vanhoja saa kutsua höppäniksi ja iäkkäitä työntekijöitä irtisanoa yt-neuvottelujen ensimmäisessä aallossa ilman sen kummempia seurauksia. Toki Suomen yhdenvertaisuuslaki kieltää syrjinnän, mutta aniharva nostaa asiasta äläkkää. Haavat nuollaan hiljaa häveten.

Palkansaajien tutkimuslaitoksen tutkimusjohtaja Reija Lilja on kirjoittanut työmarkkinoiden rakenteellisesta ikäsyrjinnästä (siirryt toiseen palveluun). Tilanteeseen ei ole tullut suurtakaan parannusta, päinvastoin, viime vuosina työnantajien vaatimukset tuntuvat kohonneen miltei mielipuolisiin mittoihin testauksineen, usean kuukauden koeaikoineen ja syväpsykologisine syynäyksineen.

Yhä edelleen työttömän viisikymppisen on vaikea saada työpaikkaa, eikä tätä Liljan mukaan selitä edes työnantajan eläkemaksut, jotka nousevat työntekijän ikääntyessä. Saksalaistutkimuksen mukaan työntekijä on tuottavimmillaan juuri viidenkympin korvilla, lisäksi huippupalkka laskee neljänkympin jälkeen.

Tämä kaikki on kovin kummallista, kun samaan aikaan möykätään joka suunnalta siitä, miten eläkeikää pitää nostaa ja työuria pidentää – julkisella sektorilla ikääntyviä toki yhä riittää (siirryt toiseen palveluun), mutta sielläkin palveluja yksityistetään.

Mitään vaikutusta ei ole ollut edes sillä, että Tasavallan presidentti on seitsenkymppinen tuore isukki.

Ja ihan hyvin tuntuu tyyppi pärjäävän.

Tähän päälle vielä halveksuntaan huonosti verhottu pelko ikääntymistä kohtaan, joka ilmenee muun muassa siinä, että mainoksissa ja elokuvissa esiintyy etupäässä vain nuorilta näyttäviä ihmisiä. Siksi jo kolmivitoset ostelevat hädissään antiage-voiteita ja peittelevät ilmeryppyjään yhä paksumpien pakkelikerrosten taakse. Taistelun ei pidä kuitenkaan paljastua missään vaiheessa, sillä jos keski-ikäinen käy vaikkapa kiristyttämässä naamansa työ- ja parisuhdemarkkinoilla pärjätäkseen, häntä pidetään yksinomaan säälittävänä ressukkana.

Ikä ei näin ollen ole pelkkä numero, kuten coelhomainen sanonta kuuluu, vaan suure, joka leimaa ihmisen perinpohjaisesti.

Ikääntynyt, joka yrittää olla nuorekas ja ilmaisee kiinnostusta uusiin juttuihin, saa osakseen usein ivaa ja hymähtelyä. Häntä seditellään ja täditellään, käsketään pitämään suu kiinni ja siirtymään suosiolla syrjään.

Kokemuksellakaan ei ole juuri arvoa, sen ajatellaan olevan yhtä vanhentunutta kuin NMT-puhelin ja telefax, eikä hiljaista tietoa tai elämän juoksussa opittuja ihmissuhdetaitoja pysty listaamaan rekrytointilomakkeen cv:hen.

Tärkeintä on osata puhua uusilla sanoilla ikivanhoista asioista ja käyttää joka vuosi uudelleen päivitettyä projektinhallintaohjelmaa.

Teki siis mitä tahansa, ikääntyminen nähdään häviönä ja rappiona. Ikä ei näin ollen ole pelkkä numero, kuten coelhomainen sanonta kuuluu, vaan suure, joka leimaa ihmisen perinpohjaisesti. Vaikka tekisit mitä, muuttuisit ja muuntuisit, vastassa on yleistys.

Kovin lyhyeksi jää ihmisen käyttöaika ylipäätään, kuten muuan tuttu loihe: ”Nuorena on epäuskottava heitukka ja nelivitosena jo raakki.” Ideaali-ihminen lienee kuningasideoita suoltava kolmekakkonen, joka on viisitoistavuotiaana perustanut start up -yrityksen ja suorittanut korkeakoulututkinnon kolmessa vuodessa Slushissa pörräten. Liki työnantaja kuin työnantaja metsästää nyt paikkaansa moista nuorta neroa aivan kuten kiinteistövälittäjät ylihinnoittelivat aikoinaan asuntonsa Nokia-miljonääreille ja kirppismyyjät kamansa ”keräilijöille”.

Tällaisen ajatusmaailman horisontissa häämöttää lopulta vanhusten hoivakoti, johon yleisessä keskustelussa kukaan ei halua enää ”joutua” – mieluummin vaikka “kuollaan ennen.” Tämä ei ole tietenkään totta, vaan kaikki haluavat elää pitkään – terveyssmoothieiden, personal trainer -palvelujen, erektiontehostajien ja ketodieettikirjojen kauppa käy kuin siimaa.

Ajatus omasta ikääntymisestä on kuin kuolema, joka suljetaan mielestä niin kauan kuin se on mahdollista. Siksi loputon nuoruuspuhe, uutuuspuhe, muoti- ja trendipuhe, siksi posketon pöhinä ja pakotettu pirteys.

Jokainen on kuitenkin eräänä päivänä kaltaiseni riippuvaposkinen viisikymppinen.

Ja kuka haluaa silloin vapaaehtoisesti astua elämän marginaaliin?

Asta Leppä

Kirjoittaja on kahden lukiolaisen viisikymppinen yh-äiti ja tietokirjailija, jonka tuore kirja pureutuu vastakkainasettelujen aikaan.

Aiheesta voi keskustella 24.09. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Asta Lepän kolumni: Onko jo yleisesti hyväksyttyä teettää työtä ilman palkkaa?

Sanna Ukkola: Eräänä yönä pappa tarttui lapioon, hakkasi eteiseen rautanauloja ja käänsi pöydän ylösalaisin

Roope Lipastin kolumni: Myös meitä setämiehiä pitää ymmärtää