Jani Kaaron kolumni: Miksi Jeffrey Epstein halusi jättää peniksensä perintökaluksi maailmalle?

Ylimieliset superrikkaat jymähtelevät yhteiskunnan rakenteisiin kuin purkupallot, pohtii Jani Kaaro kolumnissaan.

rikkaus
Jani Kaaro
Nella Nuora / Yle

Kaikki ovat tässä vaiheessa jo varmasti kuulleet sijoittaja Jeffrey Epsteinista. Hänen rikkauksistaan, hänen menestyksestään ja hänen korkea-arvoisista suojelijoistaan. Hänen sopimattomasta kiinnostuksestaan alaikäisiin tyttöihin, hänen itsemurhastaan ja hänen ympärilleen rakentuneista salaliittoteorioista.

Sen sijaan kaikki eivät ehkä vielä ole kuulleet hänen kiinnostuksestaan tieteeseen.

New York Times raportoi hiljattain (siirryt toiseen palveluun), että Epsteinilla oli tapana kutsua tiedemaailman kovia nimiä illallisille 77 miljoonan dollarin arvoiseen Manhattanin kartanoonsa. Siellä vierailivat muiden muassa kognitiotieteilijä Steven Pinker, virtuaalitodellisuuden kehittäjä Jaron Lanier, matemaatikko Martin Nowak ja fyysikko Lawrence Krauss.

Epsteinin tiedetään myös olleen yhteydessä paleontologi Stephen Jay Gouldiin, neurologi ja kirjailija Oliver Sacksiin ja kosmologi Stephen Hawkingiin. Osa tapaamisista on ollut ennen vuotta 2008, jolloin Epstein sai ensimmäisen tuomion alaikäiseen sekaantumisesta.

Se, mitä Epsteinin vieraat isännästään näillä illallisilla oppivat, kuuluukin sitten osastoon totuus on tarua ihmeellisempää.

Epstein nimittäin oli vakuuttunut siitä, että maailma olisi parempi paikka, jos maailmassa vain olisi enemmän jeffreyepsteineja. Niinpä hän haaveili siittävänsä kokonaan oman rotunsa. Suunnitelma oli, että siittäminen tapahtuisi hänen Santa Fen -tilallaan, kaksikymmentä nuorta naista kerrallaan.

Jos ihminen uskoo, että hänen dna:nsa tekisi maailmasta paremman paikan, ei liene yllättävää, että hän uskoi myös transhumanismiin; että ihminen voi teknologian avulla poistaa biologiset rajoitteensa, kuten ikääntymisen. Hän rahoitti kryoniikkaa, pseudotieteenalaa, jossa ihmisruumis jäädytetään, jotta hänet voidaan myöhemmin uudella teknologialla herättää henkiin. Ei liene yllättävää sekään, mitkä osat itsestään Epstein halusi jäädyttää: pään ja peniksen.

Epsteinin haaveista lukiessa tulee miettineeksi, miksi vastaavaan suuruudenhulluuteen törmää harvemmin Kontulassa tai Kannelmäessä? Voisiko sillä olla jotain tekemistä sen kanssa, että Epstein oli niin rikas ja menestynyt? Mahtoiko hän ajatella, että moinen rikkaus ja menestys eivät voi olla sattumaa, vaan että hänessä täytyi olla jotakin perin ainutlaatuista, dna:sta lähtien, niin että hän on yksinkertaisesti syntynyt menestymään? Niinpä hänen dna:nsa luovuttaminen jälkipolville oli eräänlaista pyyteetöntä hyväntekeväisyyttä.

Kun yrittäjä kerran on näin kyvykäs, olisi sääli jättää yhteiskunta vaille yrittäjän muita avuja

Valitettavasti tämänkaltainen grandiösiteetti ja ylimielisyys vallitsee tällä hetkellä siellä sun täällä, ja se on minun nähdäkseni ongelma, joka estää meitä ratkomasta toisia ongelmia. Kultalusikka suussa syntyneet, omiin kykyihinsä sokeasti uskovat superrikkaat uskovat voivansa hoitaa politiikkaa ja yhteisiä asioita samalla vaivattomuudella millä he ansaitsivat ensimmäisen miljoonansa – ja puoli maailma tekee ”naamapalmuja” heidän edesottamuksiaan seuratessa.

Olette varmaan panneet myös merkille länsimaisissa yhteiskunnissa nousseen tiede- ja sivistysvastaisuuden. Se liittyy mielestäni suoraan näihin kultapossukerholaisiin ja heidän vaalimaansa neoliberalistiseen ideologiaan.

Neoliberalismin sankari nimittäin ei ole tutkija tai mikään muukaan sivistyksen edustaja. Neoliberalismille tutkija on se tyyppi, jolla on käsi koko ajan valtion kukkarolla, ja sen rahan hän käyttää tutkimalla kaksikymmentä vuotta jotakin turhanaikaista eikä hän koskaan saa mitään konkreettista aikaan.

Neoliberalismin sankari sen sijaan on yrittäjä. Jos halutaan ratkaisuja, annetaan homma yrittäjälle. Neoliberalismin myyttinen yrittäjä on ripeä ja toimelias, ja hän ratkaisee ilmastonmuutoksen ja maailman nälänhädän murto-osassa siitä ajasta, mitä se veisi tutkijalta – ja tekee siinä sivussa itsestään satumaisen rikkaan.

Kun yrittäjä kerran on näin kyvykäs, olisi sääli jättää yhteiskunta vaille yrittäjän muita avuja. Niinpä hän upporikkaana ja ihmisten ihailemana astuu politiikkaan. Hän tietää miten homma toimii.

Juuri tällainen liikemies meillä on nyt Yhdysvaltain presidenttinä ja hyvin näyttää menevän niin ulko- kuin sisäpolitiikassa. Koska yrittäjät ovat niin hyviä ratkomaan monimutkaisia kysymyksiä, miksipä ei antaa jotakin sellaista kuin Israelin ja Palestiinan suhteet ratkottavaksi toiselle yrittäjälle, Jared Kushnerille. Kun Kushner on hoitanut niin hienosti miljardiluokan yritystään, Kushner Properties, hän varmaan saa hoidettua tämän pitkäaikaisen Lähi-idän kysymyksenkin.

Kultapossukerholaiset ovat sitten ongelman toinen puoli. Brittien entinen pääministeri, David Cameron, jää historiaan miehenä, joka laittoi koko Brexit-sotkun liikkeelle, mutta kieltäytyy kantamasta siitä mitään vastuuta. Hänen sukunsa vilisee pörssimeklareita ja hänen huomattava varallisuutensa (siirryt toiseen palveluun) on perua hänen esi-isiensä perustamasta yritysten verkostosta.

Nyt Cameronin aloittamaa sotkua jatkaa toinen kultapossukerholainen, Boris Johnson, jonka on kuvattu edustavan brittiläisen eliitin pahimpia puolia (siirryt toiseen palveluun): röyhkeyttä, kyynisyyttä, lievää muukalaisvastaisuutta ja varmuutta omasta kulttuurisesta ylemmyydestään.

Rikkaus sinänsä ei ole ongelma, vaan se, miten rikkaus voi irrottaa ihmiset todellisuudesta siinä määrin, ettei heidän tarvitse välittää tuosta todellisuudesta, ja he voivat käyttäytyä kuin yhteisesti jaettua todellisuutta ei olisi olemassa. 

Toivottavasti kukaan ei ajattele, että tällä kolumnilla pilkkaisin yrittäjiä tai olisin yrittäjävastainen. Ei suinkaan. Minut itsenikin on puoliksi pakotettu yrittäjäksi. Eikä tuntemillani muilla yrittäjillä, graafikoilla, rakentajilla tai kivijalkamyymälän pitäjillä ole suuruudenhulluja ajatuksia.

Se mitä kritisoin on todellisuudesta vieraantuneiden superrikkaiden kaikkivoipaisuuden tunnetta; ylipaisunutta egoa; kyvyttömyyttä nähdä oman osaamisensa rajoja ja valtansa vaikutuksia; luottamusta poikkeusyksilöiden kykyihin yhteistyön ja dialogin sijaan. He ovat kuin pimahtaneita purkupalloja, jotka jymähtelevät yhteiskunnan rakenteisiin ja periaatteisiin, ja romuttavat tai vähintään iskevät säröille kaiken, mihin osuvat. Tämä on neoliberalismin perintö, jota aate syntyessään tuskin ennalta kykeni näkemään.

En oikeastaan tiedä mitään sen säälittävämpää kuin tuttavani, joka ilmastoahdistuksessaan leikkaa leivänsulkijoista metallinauhat pois, jotta niiden väliin jäävän osan voisi laittaa muovinkierrätykseen – samaan aikaan kun superrikkaat lentävät bileisiin yksityiskoneella; joiden mahtavissa muskeliveneissä suuri bensankulutus on myyntivaltti; ja jotka pitävät suurten metropolien keskustoissa kymmeniätuhansia neliöitä tyhjillään samalla kun kaupunki kärsii asunnottomuudesta ja vuokrat karkaavat tavallisten ihmisten ulottumattomiin.

Mediassa rikkaat esitellään usein ihailevassa valossa. Rivien välistä voi lukea, että jos useammat meistä olisivat heidän kaltaisiaan, jos useammat meistä tekisivät niin kuin he ovat tehneet, löytäisimme ratkaisuja. Mutta asia on juuri päinvastoin. Rikkaat eivät ole ratkaisu, vaan ongelma.

Rikkaus sinänsä ei ole ongelma, vaan se, miten rikkaus voi irrottaa ihmiset todellisuudesta siinä määrin, ettei heidän tarvitse välittää tuosta todellisuudesta, ja he voivat käyttäytyä kuin yhteisesti jaettua todellisuutta ei olisi olemassa.

Näin syntyvät tämän maailman jeffreyepsteinit, jotka haluavat täyttää maailman itsensä kopioilla, koska sitähän tämä maailma tarvitsee?

Näin syntyvät tämän maailman donaldtrumpit, joiden ei tarvitse kuunnella ketään, koska he tietävät aina paremmin.

Miksi rikkaat välittäisivät ilmastonmuutoksesta kun he voivat aina paeta sinne, missä olosuhteet ovat siedettävät, ja heidän toimistonsa, kotinsa ja autonsa ovat aina ilmastoidut?

En millään voi lakata ajattelemasta, miten paljon rauhallisempi ja vakaampi tämä maailma olisi, jos suurin osa maailman vauraudesta ei jatkuvasti valuisi tälle plutokraattien luokalle.

Jani Kaaro

Kirjoittaja on tietokirjailija ja vapaa toimittaja. Hän rakastaa filosofiaa ja inspiroituu vanhan ja uuden, tutun ja tuntemattoman sekoittumisesta, joka johtaa johonkin hedelmälliseen asiaan.

Lue myös:

Jani Kaaron kolumni: Nöyryytyksen tunne on miltei pahinta mitä on

Mona Mannevuon kolumni: Haluaisimme ratkaista ihmiskunnan viheliäiset ongelmat nopeasti ja halvalla, ja se tekee meidät alttiiksi huiputuksille

Pekka Mattilan kolumni: Me emme osaa kiittää markkinoita paremmasta arjesta