Maatilan emäntä valitsi alan eläinrakkaudesta, samasta syystä ruokapöydästä löytyvällä lihalla on nimi – “Pyydän eläimeltä anteeksi, että tapan sen”

Johanna Niskasen mukaan lapsia pitää opastaa hyvään eläintenpitoon, sillä lapsissa on eläinten tulevaisuus.

Ruoan alkuperä
Hätäapukissalaa pyörittävä lapinlahtelainen Johanna Niskanen aitan portailla kissat sylissään.
Johanna Niskanen on auttanut yli 350 kissaa. Hätäapukissalassa tehdään merkittävää eläinsuojelutyötä. Antti Karhunen / Yle

Johanna Niskanen ei halua lipua elämän virrassa, vaan tehdä päätöksiä ja tavoitella itselleen tärkeitä asioita.

– Joku suuri ajattelija on sanonut, että “hiukan liikaa on juuri sopivasti minulle”, hän kuvailee elämäänsä.

Ylä-Savossa Lapinlahdella asuva Niskanen on kuuden lapsen äiti, lypsykarjatilallinen ja runoilija. Hän kasvattaa poneja ja hoitaa hevosia. Maatalon pihasta löytyy lisäksi kanoja, koiria ja kissoja.

Perheessä on aina puhuttu, että mitä tahansa voi oppia, kun opettelee. Ei ole miesten ja naisten töitä, vaan tilalla tehdään kaikkea. Ruoka tuotetaan omassa pihapiirissä pöytään asti ja sillä on nimi.

Tipuja lapinlahtelaisen Johanna Niskasen sylissä.
Kanan hautomista tipuista kasvaa uusia asukkaita kotitarvekanalaan.Antti Karhunen / Yle

Arki on täyttä, mutta juuri sellaista, mistä Niskanen lapsena haaveili. Hän ilmoitti jo 4-vuotiaana, että hänestä tulee isona karjakko. Urahaave oli akateemisessa perheessä vieras, mutta sitä ei koskaan ajettu pois.

– Olin lapsena niin kova juomaan maitoa, että äidin mukaan minulla olisi pitänyt olla oma lehmä, Niskanen naurahtaa.

Opettajana työskennellyt äiti yritti houkutella Niskasta yliopistoon, lupasi koiranpennunkin valmistujaislahjaksi. Kieliä opettanut isä kuitenkin muistutti, että sellaista työtä ei jaksa tehdä, mikä ei ole mieleistä.

– Isä sanoi, että on tärkeää järjestää sellainen elämä, missä viihtyy.

Tie vei ensin maatalousoppilaitokseen, ja sitä kautta lomittajaksi. Nerkoonniemelläkin Johanna Niskanen lomitti, mutta jäi lopulta emännäksi. Yhteistä perhe-elämää on takana yli 20 vuotta.

Eläinrakkaus löytyi vasikan turkista

Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät maaseutuun ja eläimiin. Niskasen äidin lapsuudenkodissa oli ayrshirerotuisia lehmiä ja alle kouluikäiset lapset olivat usein isovanhemmilla hoidossa.

Töitä piti tehdä ja maatilaa pyörittää. Lapset kulkivat mukana.

– Mummo laittoi minut ja serkkuni seisomaan lypsyn ajaksi navetassa olleeseen pulsaattoripesukoneeseen, Niskanen kertoo.

Kaunein lehmä oli tummanpunaruskea Viola. Almu ja Valma olivat paljon vaaleampia.

Johanna Niskanen katselee nautalaumaa maatilan laitumella.
Johanna Niskasen varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät mummolan lehmiin. Oma karja oli haaveissa kauan.Antti Karhunen / Yle

Navetasta on jäänyt mieleen myös tuoksumuisto, lämmin ammoniakkinen haju, mikä tulvahti vastaan talvella ovea avatessa. Samaan muistoon kietoutuu Violan vasikka, joka nimettiin Senniksi. Siitä tuli Niskasen nimikkovasikka.

Eläinrakas tyttö nostettiin samaan karsinaan Senniä hoitamaan. Lehmän nuolema vasikan turkki oli kuivunut sotkuiseksi ja Johanna oikoi sitä pienin sormin.

– Väitän, että eläinten ymmärtäminen ja käsittely on jollain tavalla sisäsyntyistä. Minulle se on ollut aina todella helppoa.

Kun lihalle tuli nimi

Pienenä Johanna Niskanen ei miettinyt, mistä syöty liha tulee. Mummolassa oli joskus porsaita, mutta niiden lähtö selitettiin parhain päin.

Hän ymmärsi eläinten kohtalon ensimmäistä kertaa 5-vuotiaana, kun isovanhemmat luopuivat lehmien pidosta.

Lehmät laitettiin autoon, joka kuljetti ne Iisalmessa sijainneeseen teurastamoon. Tytölle sanottiin, että lehmät lähtivät kaupunkiin.

Lapsen mielikuvituksessa eläimet nousivat takajaloilleen, ottivat kapsäkit etusorkkiin ja nousivat linja-autoon postilaatikon kohdalta.

Totuus paljastui, kun hiehoksi ehtinyt Senni-rakas tuli takaisin palautuslihana.

– Minulle irvailtiin lapsena, kun en olisi halunnut sitä syödä.

Eläinrakkaalle Niskaselle on naurettu myös myöhemmin. Monia huvittaa, kun lapsena vasikan perään surrut tyttö tarttuu aikuisena itse pulttipistooliin.

– Edelleen, ja aina, pyydän eläimeltä anteeksi, että tapan sen, Niskanen kertoo.

Niskanen on teurastanut tilallaan seitsemän täysikasvuista nautaa, sekä kukkoja ja kanoja. Kädentaitoja vaativa työ onnistuu karsinasta lautaselle asti.

Auroran joulu

Itselleen merkittävistä eläimistä puhuttaessa Johanna Niskanen mainitsee Aurora-nimisen lehmän. Se liukastui jouluaaton aattona, reväytti takajalat ison painonsa alla pahoin, eikä noussut enää ylös.

Kun takajalat leviävät kuin sammakolla, repeävät naudalla lihakset, joita ei voi enää korjata. Hän tiesi, että lehmää voi auttaa enää yhdellä tapaa.

Niskanen kysyi tuttuja apuun, mutta kukaan ei joulukiireiltään joutanut. Lopulta työhön tottunut emäntä tarttui pulttipistooliin itse.

Hätälopetuksen teko oli tuttua, samoin kuolleiden vasikoiden paloittelu koirille. Niskanen pyysi Auroralta anteeksi ja lopetti eläimen kärsimykset.

Lapinlahtelainen Johanna Niskanen maatilansa laitumella.
– On mielestäni tuotantoeläimen kunnioitusta, että se käytetään kuoleman jälkeen hyödyksi, Niskanen sanoo.Antti Karhunen / Yle

Aurora oli nuori, lääkkeittä kasvanut ja nurmella ruokittu lehmä. Jotta ruho ei olisi päätynyt Honkajoen kierrätyslaitokseen, tarttui Niskanen puukkoon, suolisti vatsan ja nylki taljan.

Aluksi eläimen kohtalo suretti, mutta työn edetessä ajatukset siirtyivät eläimen anatomiaan. Työ vei ensikertalaiselta aikaa ja voimia.

– Olihan se tietysti kornia kuunnella traktoriradiosta Ave Mariaa ja pistää lehmää palasiksi. Siinä meni kroppa ihan kipeäksi, Niskanen kuvailee.

Pressulla peitetty ruho roikkui konehallissa traktorin kauhassa muutaman päivän. Pakkasten vuoksi paloittelua oli pakko jatkaa heti joulun jälkeen ja niin perheen pakastimeen saatiin satoja kiloja ruokaa.

– Pelkästään jauhelihaa tuli sadan litran korvo täyteen. Siihen vielä paistit ja sisäelimet, sekä koirille luita.

Lapset tietävät, mistä ruoka tulee

Johanna Niskanen ei näe ristiriitaa elämää ohjanneen eläinrakkauden ja lihansyönnin välillä. Päinvastoin.

Niskanen liittyi eläinsuojeluyhdistykseen nuorena aikuisena. Hän halusi tietää, miten ruoaksi päätynyt tuotantoeläin oli elänyt ja miten sitä oli kohdeltu.

– Jos eläimellä on minun tai perheeni antama nimi, ja se on kasvatettu täällä, tiedän tarkkaan mitä sen elämässä on tapahtunut.

Sellaisen eläimen syöminen tuntuu luonnolliselta.

Niskanen kuvailee, miten rutiineja rakastavia eläimet ovat. Kun eläimellä on turvallinen olo ja asiat on ajateltu eläinlajia varten, se ei kärsi tai suunnittele tulevaa.

– Sitä ei moni ihminen käsitä, hän sanoo.

Kukko Johanna Niskasen pihalla Lapinlahdella.
Kukko kuoriutuu ja elää samassa tutussa pihapiirissä, missä se aikanaan päättää päivänsä.Antti Karhunen / Yle

Niskasen lapset eivät luule, että eläimet lähtevät kaupunkiin. Asiasta on puhuttu aina rehellisesti ja osana maatilan arkea.

Hän on kuitenkin halunnut suojella pieniä lapsiaan, eikä päästänyt heitä aluksi näkemään eläimen lopetusta. Sitten lapset alkoivat kysellä asiasta itse.

Lapset pohtivat, onko teurastaminen yhtä pelottavaa todellisuudessa kuin heidän mielikuvissaan. Pakkohan sen oli olla, kun sitä ei päässyt katsomaan.

Lopulta Niskanen otti lapset mukaan, kun arvioi heidän olevan siihen valmiita.

– Selitin heille tarkasti, mitä siinä tapahtuu ja miksi.

Eläimen lopettaminen ei lopettanut lasten kiinnostusta liharuokaan, mutta lisäsi ymmärrystä ruoan alkuperästä. Lapset ottivat tavakseen kysyä, mikä lautasella olevan eläimen nimi oli ollut.

Eläinsuojelutyötä varten

Vanhan piharakennuksen päädyssä on kanala, jonka avoimesta ikkunasta kurkistaa kirjava kana. Pihamaalla asteleva kukko houkuttelee sitä ulos.

Johanna Niskanen nostaa hiekkatieltä kaksi navettakissaa syliinsä. Kolmas ruskearaidallinen pyörähtää jaloissa. Se on tullut taloon Hätäapukissalan kautta.

Niskanen perusti kissalan viisi vuotta sitten, kun naapurikunnan sosiaalitoimesta soitettiin ja kerrottiin kahdesta kodittomasta kissasta. Hän haki eläimet ja majoitti ne vanhaan päärakennukseen.

Sitten kissoja alkoi tulla yhä enemmän. Joskus Niskanen otti hoitoonsa 35 loukutettua kissaa samalla kertaa, kun puolivilli populaatio jahdattiin ihmisasumusten liepeiltä.

– Ne olivat todella villejä, arkoja, matoisia ja sairaita. Niitä sitten hoidettiin.

Hätäapukissalan kautta on kulkenut yli 350 kissaa, joista lähes kaikki ovat saaneet uuden kodin.

Niskanen tekee eläinsuojelutyötä vapaa-ajallaan, eikä saa siitä korvausta. Myydyistä kissoista pyydetyllä summalla maksetaan seuraavien hoito, mutta esimerkiksi oman auton käyttö, vanhan päärakennuksen sähkölaskut ja hoitoon käytetyt tunnit menevät Johannan piikkiin.

– Se on kissanpissin ja -kakan siivoamista, joskus se on raapimisen sietämistä. On minua purtukin, mutta se on elämää.

Poni ja Johanna Niskanen.
Johanna Niskanen kasvattaa poneja. Tamma varsoi elokuun alussa ja varsa jää kotiin kasvamaan.Antti Karhunen / Yle

Vuosi sitten elokuussa alkoivat ajetut kilometrit tuntua. Kesä oli maatilalla kiireinen ja kissalan lopettaminen oli lähellä. Päätös jäi kuitenkin lyhyeksi.

– Varmaan 40 kissaa on sen jälkeen tullut ja lähtenyt, hän naurahtaa.

Niskasen puheessa toistuvat sanat “sitä varten minä olen”. Onko hän eläimiä varten?

– Moni sanoo, että en minä ainakaan kehtaa ryhtyä tuollaiseen. Minä yleensä kehtaan. En minä voi kärsimykselle kääntää selkää.

Sitä Niskanen korostaa. Nykyään on niin helppoa livetä vastuusta ja jättää työt muille. Kääntää katse ja ajatella, että joku muu hoitaa asian.

Jos Johanna Niskanen näkee vieraan lapsen retuuttavan luonnoneläintä tai lemmikkiä, hän menee ja kieltää. Sitten hän kertoo ja opastaa. Kutsuu tarvittaessa vaikka kylään.

– Lapsia pitää opastaa, sillä lapsissa on eläinten tulevaisuus.

Työtä vuodenkierron ja säiden mukaan

Ruoantuotannon tulevaisuus mietityttää, sillä muutos on ollut nopeaa. Niskasen lapsuudessa ruokaa pidettiin arvossaan, koska tiedettiin sen vaatiman työn määrä.

Ulkopuolinen paine on kasvanut lapsuusvuosien jälkeen osaksi maatilojen arkea. Niskasen mielestä tilallisten kokema arvostelu on välillä kohtuutonta.

– Maatilalliset ovat vapaata riistaa. Yleinen mielipide on nyrjähtänyt, jos ajatellaan, että he haluavat pahaa eläimilleen.

Toisaalta nykytekniikka on keventänyt monia arjen töitä ja tuonut aivan uudella tavalla vertaistukea välillä melko yksin tehtävään työhön.

Niskanen vaihtaa ajatuksiaan maatilan emännille tarkoitetussa Facebook-ryhmässä. Omat ryhmänsä ovat myös Niskasen kirjoittamilla runoilla ja Hätäapukissalalla.

– Mummo kunnioitti lehmää. Kun keskustelen muiden emäntien kanssa, huomaan, että puhumme samanlaisista iloista ja suruista.

Lapinlahtelainen maatilan emäntä Johanna Niskanen
Runot tulevat Johanna Niskasen mieleen valmiina lauseina. Kirjoittaminen on omaa aikaa.Antti Karhunen / Yle

Niskasen ensimmäinen runokirja kertoi rakkaudesta, toinen elämästä ja siihen liittyvistä valinnoista. Kolmas kirja on valmisteilla.

Eläinten muistoksi kirjoitetut runot ovat saaneet paljon siteerauksia sosiaalisessa mediassa. Hevosista parhaat (2000) ja koiralle kirjoitettu Minä saatan sinut (2003) ovat löytäneet laajalti samoja tunteita jakaneita lukijoita.

Hän antoi runoryhmänsä nimeksi "Ole onnellinen nyt". Saman nimisessä runossa ohjeistetaan etsimään paikka, missä on hyvä olla.

– Jos kuvittelee vain lipuvansa elämän virrassa, vetäytyy helposti katkeruuteen, että ei ole jotain saanut tai saavuttanut. Täytyy uskaltaa tavoitella niitä asioita, jotka ovat itselle tärkeitä.

Lue myös:

Löytöeläintaloille päätyy vuosittain noin 10 000 kissaa – eikä ongelma ole helpottamassa, kertovat auttajat

"Kun ensimmäinen sonnimme lähti teuraaksi, itkin koko illan" – Nyt Terhi Karisalmi on itse mukana karjansa teurastuksessa ja leikkelee ruhot

Maanviljelijän elämä synkkeni, kun hänen sanottiin olevan syypää ilmastonmuutokseen: "Haluaisin vain sulkeutua omaan kuplaani ja olla kuuntelematta"