Erkki Liikanen ministerivuosistaan: En ole katkera eikä minun tarvitse selvittää välejä kenenkään kanssa

Liikanen kertoo muistelmissaan vuosistaan lupaavana tähtipoliitikkona ja valtiovarainministerinä suuren laman alla.

Erkki Liikanen (poliitikko)
Erkki Liikanen Töölöntorin kahvilan edustalla
Erkki Liikanen Töölöntorin kahvilan edustalla Helsingissä muistelmiensa julkaisemisen aikoihin.Sini Järnström / Yle

Erkki Liikanen oli Suomen valtiovarainministeri aikana, jolloin valuuttasäännöstely päättyi ja Suomessa vietettiin kulutusjuhlia. 80-luvun hullut vuodet päättyivät 90-luvun alkupuolen suureen lamaan, mutta silloin Liikanen oli jo EU:n porstuassa valmistelemassa Suomen jäsenyyttä.

Laman syistä ja seurauksista on tehty tutkimuksia ja julkaistu kirjoja pinokaupalla. Silloisia vallanpitäjiä, Erkki Liikanen mukaan luettuna, on syytetty virheistä tai ainakin viivyttelystä toimissa yrittää estää lamaan joutumista.

Virheitä tapahtui, mutta katkera ei tarvitse olla

Erkki Liikanen on nimennyt muistelmansa kuvaavasti: Olin joukon nuorin. Syntymästä ensimmäiseen komissaarinimitykseen ulottuva teos kertoo paitsi Liikasen omasta urasta, myös politiikan tekemisestä Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston Suomessa.

Kerran minut kutsuttiin puhumaan Maataloustuottajien keskusliiton strategiaseminaariin. Ensimmäinen kysymys kertoi paljon: ”Mistä nuori kansanedustaja luulee hankkineensa osaamisensa maatalouteen?” Vastasin, että minulla on seitsemän vennamolaista setää.

Poiminta kirjasta

Kirjassa ei vatvota lamaan joutumista sivukaupalla, mutta todetaan kyllä toimien talouden ylikuumenemisen hillitsemiseksi jääneen puutteellisiksi tai ainakin vähän hitaiksi.

– Idänkaupan romahduksen vaikutus oli tunnetuimpien kansainvälisten tutkimusten mukaan hyvin suuri. Myös rahoitusmarkkinoiden vapautumisen vaikutukset olivat tärkeä tekijä. Tutkimuksiin nojaten pyrin kirjoittamaan tuosta ajasta mahdollisimman tasapainoisesti ja välttämään politikointia. Uskon, että myös onnistuin siinä, Erkki Liikanen sanoo Ylen haastattelussa.

Kirjassaan Liikanen kirjoittaa, kuinka myös hänen isänsä joutui kokemaan laman ikävät seuraukset, kun eläkeasunnoksi ostettu kaksio oli rahoitettu valuuttalainalla.

Ylipäätään Liikasen tapa käydä läpi 70- ja 80-luvun poliittista ilmapiiriä ja päätöksentekoa on hyvin neutraali. Ketään ei haukuta eikä Liikanen liiaksi kehu omia tekemisiäänkään, kuten muistelmateoksissa tavataan toisinaan tehdä.

– Minä en ole katkera eikä minun tarvitse selvittää välejä kenenkään kanssa. Olenhan minä pärjännyt, Liikanen sanoo.

Suomi ilmastoverojen edelläkävijänä

Yhden uuden lain luomisesta valtiovarainministeriössä hän on kuitenkin erityisen ylpeä. Vuoden 1989 budjettiin saatiin mukaan fossiilisten polttoaineiden lisävero. Nykyisin sitä kutsuttaisiin hiilidioksidiveroksi.

Liikanen kertoo, kuinka Ruotsi laati samantapaisen ympäristöveron vuotta myöhemmin, ja sai sille myös laajan kansainvälisen julkisuuden sen jälkeen kun Nobel-palkittu taloustieteilijä Jean Tirole mainitsi sen eräässä kirjassaan.

– Olen päässyt huomauttamaan Tirolille, että Suomi oli kyllä tässä asiassa Ruotsia aiemmin liikkeellä. Vero tehtiin juuri sen takia, että haluttiin suunnata kulutusta ympäristömyönteisempään suuntaan. Silloin vero ei ollut suosittu, mutta tämän päivän valossa se oli uskomattoman kaukonäköinen, Liikanen kertoo.

Ensimmäinen julkinen esiintymiseni oli 9-vuotiaana koulun äitienpäiväjuhlassa, jossa lausuin runon. Jännitin aivan valtavasti, en muista mitään vastaavaa sen jälkeen.

Poiminta kirjasta

Valtiovarainministerivuosilta kirjassa riittää kerrottavaa ja lukijalle raotetaan jonkin verran muutamien tärkeiden päätösten ja ministerivalintojen taustoja. Liikanen pääsi vaalimenestystensä ansiosta pian politiikan sisäpiiriin.

Kirjasta käy selvästi ilmi, että yhteistyö oli erittäin tiivistä etenkin SDP:n puheenjohtajan Kalevi Sorsan ja presidentti Mauno Koiviston kanssa.

– Kalevi Sorsa otti huomioon sen, että minulla oli vahva tuki vaalipiirissä. Minähän en kuulunut helsinkiläiseen sisäpiiriin. Mauno Koiviston kanssa käydyistä keskusteluista jäi sellainen käsitys, että hän usein testasi ajatuksiaan nuorten kanssa ja kuunteli heidän kysymyksiään. Koivistohan oli vanhempi kuin isäni, Liikanen sanoo.

Mieli paloi ulkomaille

Liikanen ei kuitenkaan koskaan ryhtynyt SDP:n puheenjohtajaksi, vaikka siihen olisi varmasti ollut hyvä mahdollisuus. Viisi kautta kansanedustajan elämää ja pitkä rupeama puoluesihteerinä olivat tehneet tehtävänsä.

– Minua alkoi syödä se, että työ oli Helsingissä ja perhe Mikkelissä. Olin myös päättänyt jo aiemmin, että alle nelikymppisenä hakeudun töihin ulkomaille, Liikanen sanoo nyt.

Menomatkalla pelattiin sököä, ja jokaisesta potista siirrettiin 10 prosenttia Rafael Paasion rahastoon. Muutaman tunnin jälkeen havaittiin, että käteinen alkoi loppua pelaajilta. Paasion rahasto oli saanut rahat.

Poiminta kirjasta. (Junamatka Neuvostoliiton 60-vuotisjuhliin 1982.)

Erkki Liikasella oli jo katsottuna työ ulkomailla. Kirjassaan eikä haastattelussa hän ei kerro, mikä tuo työ oli, mutta ”rapakon taakse” olisi pitänyt muuttaa.

Kirjassa Liikanen kuitenkin sanoo, että moni piti työtä liian vaatimattomana suhteessa hänen ansioihinsa. Kesällä 1990 Erkki Liikanen nimitettiin Brysseliin Suomen edustuston päälliköksi. Alkoi työ kohti Suomen EU-jäsenyyttä.

Komissaarimuistelmat muhivat jo mielessä

Muistelukirja päättyykin luontevasti tammikuuhun 1995, kun Liikanen nimitetään Suomen ensimmäiseksi komissaariksi. Hän oli komission toiseksi nuorin jäsen. Nuorin oli kolme vuotta myöhemmin syntynyt kreikkalainen Christos Papoutsis.

Haastattelun jälkeen hän [Antti Tuuri] asettui signeeraamaan kirjojaan niin kuin tapana on, mutta hän oli sitä mieltä, että koska hänen tekijänpalkkionsa ja arvonlisävero olivat suunnilleen saman suuruisia, myös ministerin pitäisi antaa kirjan ostajalle nimikirjoitus, ei vain kirjailijan. Otin kopin ja istuin viereen. Pari Tuurin kirjojen ystävää kyllä ilmoitti, ettei Liikasen nimi kelpaa.

Poiminta kirjasta, (Antti Tuurin kirjailijahaastattelu vuonna 1988.)

Kirja vuosista komissaarina, Suomen Pankin pääjohtajana ja Euroopan keskuspankin neuvoston jäsenenä lienee luvassa seuraavaksi. Liikanen ei paljasta jo aloittaneensa sen kirjoittamista, mutta vaikea sitä on jättää tekemättäkin.

– Komissiovuosilta minulla on tallessa päiväkirjat. Myös EKP:n vuosilta asiat ovat hyvin tallessa, mutta ei minulla ole mitään kiirettä. On parempi kirjoittaa vasta sitten, kun asioihin on tullut vähän etäisyyttä, Liikanen sanoo.

Erkki Liikasen Olin joukon nuorin -kirjan on kustantanut Otava.