Paula Nivukoski kirjoitti isoäitinsä elämän romaaniksi amerikanleskeydestä, koska sankaritarinoita miehistä on jo – "Halusin naisen äänen kuuluviin"

Amerikanlesken elämä sata vuotta sitten ei ollut helppoa. Eteläpohjalaiskirjailijan esikoisteoksessa kuuluu kotiin jääneen naisen ääni.

siirtolaisuus Yhdysvaltoihin
Paula Nivukoski
Amerikanleski sai vastata kyläkaupalla kyselyihin onko miehestä kuulunut ja onko se lähettänyt rahaa. Ne olivat kipeitä kysymyksiä, sanoo kirjailija Paula Nivukoski.Pasi Takkunen/Yle

Isonkyrön kylänraitilla, niin että Kyrönjoki melkein näkyy pihasta, on vanha suutarin talo.

Punaiseksi maalattu tupa ja kamari, matalat ovenkarmit, joiden alta pitää kumartua kulkiessa.

Talo on kivenheiton päässä kirjailija Paula Nivukosken lapsuudenkodista ja tärkeä osa hänen esikoisromaaninsa miljöötä. Nivukoski sijoitti tähän suutari Liina Tulinin vanhaan tupaan kirjansa suutari Aliina Tulimaan.

Keväällä ilmestynyt Nopeasti piirretyt pilvet (Otava, 2019) on Paula Nivukosken esikoisteos. Se sijoittuu hänen kotimaisemiinsa. Kirjailijan lapsuudenkoti, sukutalo, on kirjan Koskiluhta. Se on päähenkilö Liisan koti ja tapahtumien keskus.

Isoäidin elämäntarina

Nopeasti piirretyt pilvet kertoo Liisan, amerikanlesken, elämästä Isossakyrössä Etelä-Pohjanmaalla 1900-luvun alussa. Liisa jää pienten lastensa kanssa hoitamaan tilaa, kun mies lähtee rikastumaan Amerikkaan.

Tarina pohjaa Nivukosken isoäidin elämään, sitä mukaellen. Tärkeimmät tapahtumat ovat tosia ja tapahtumapaikat löytyvät omalta kylältä. Nimiä ja tapahtumien järjestystä kirjailija on muutellut.

– Kirjoitustyötä helpotti, kun voin sanoa, että tämä ei ole ihan yksi yhteen isoäitini tarina, Nivukoski sanoo.

Nivukoski kertoo, että hänen oli helpompi asettua fiktiivisen Liisan asemaan kuin isoäitinsä. Tunteiden ja sanojen ei tarvinnut enää olla aivan tosia, vaan niihin sai sekoittua Nivukoskea itseään.

– Tajusin, etten saa välttämättä kiinni niistä tunteista ja ajatuksista, joita mummalla on ollut, vaan huomasin, että niihin tuli jotain minusta mukaan. Jossain sellaisessa tilanteessa syntyi Koskiluhdan Liisa.

Paula Nivukoski tutkii tavaroita vanhassa talossa
Paula Nivukoski sanoo kokevansa sadan vuoden takaiset asiat itselleen läheisemmiksi kuin esimerkiksi 1960-70 -luvut. Tunnelmaa historialliseen romaaniin hän hakee vanhoista miljöistä ja esineistä. Pasi Takkunen/Yle

"Korkeintansa vuoden"

Siirtolaisuusinstituutin mukaan (siirryt toiseen palveluun) Pohjoismaista lähti Amerikkaan siirtolaiseksi vuosina 1830-1930 2,5 miljoonaa ihmistä. Suomesta lähdettiin eniten heti 1900-luvun alussa.

Sata vuotta sitten, 1920-luvulla, minne Nivukoski on kirjansa tapahtumat sijoittanut, lähtijöitä oli jo hiukan vähemmän.

Kokemusta amerikansiirtolaisuudesta oli sen verran, että kylillä tiedettiin toisten menestyneen reissullaan, toisille käyneen huonommin.

– Tarinoita kiersi ja varmaan reteimmät niistä tuli perille saakka. Ne, joilla ei ollut niin hehkeä kohtalo, ei kehdanneet sitä paljastaakaan, Nivukoski sanoo.

Oli mahdollista, että suurin odotuksin Amerikkaan lähteneelle ei löytynytkään perillä töitä tai matkarahat hävittiin jo menomatkalla laivalla pokeripelissä.

Joskus taas lyhyeksi suunniteltu reissu venyi odotettua pidemmäksi ja moni jäi sille tielleen.

– Varmaan sitä halusi kuitenkin uskoa aina siihen kauniiseen lupaukseen, joka itselle annetaan; “korkeintansa vuoden olen poissa”. Ja sitten se vähän viivähtikin, Nivukoski pohtii.

Paula Nivukosken romaanin Aliina Tulimaan esikuva on oikeasti Isossakyrössä elänyt suutari Liina Tulin. Liina Tulinin kuva on yhä hänen vanhan mökkinsä seinällä.
Paula Nivukosken romaanin Aliina Tulimaan esikuva on Isossakyrössä elänyt suutari Liina Tulin. Liina Tulinin kuva on yhä hänen vanhan mökkinsä seinällä.Hanne Leiwo / Yle

Kotiin jääneen naisen ääni

Vanhan Vaasan läänin osuus Suomesta siirtolaiseksi lähteneistä on ollut suuri. Kääntäen se tarkoittaa, että myös kotiin jääneiden läheisten määrä on ollut suuri. Amerikanleskiä lapsineen on ollut monella kylällä.

Nivukoski halusi kertoa juuri heidän tarinansa.

– Halusin naisen äänen kuuluviin. Sankaritarinoita ja miesten historiaa on kirjoitettu aika paljon, mutta kyröläisen maatalon emännän tarinaa ei vielä tätä ennen.

Romaanissa Koskiluhdan Liisa joutuu vastailemaan kyläkaupalla kysymyksiin aviomiehestään, jonka liikkeistä ei tiedä mitään. Onko se kirijoottanu? Onko se lähettäny rahaa?

– Kysymyksiä, joihin ei osannut vastata tai joihin vastaukset on saattaneet olla hyvin kipeitä. Elämä on ollut varmasti suurta odottamista ja kaipausta.

Nivukoski muistuttaa, että yhteydenpito Amerikasta ja Amerikkaan tapahtui kirjeitse. Postia kuitenkin katosi, osoitteet ja työmaat vaihtuivat, ja vaikka kirje olisi päässytkin perille, sen matka oli usein kestänyt niin kauan, että siinä kuvatut tapahtumat olivat jo kaukana menneessä.

– Kirjassa Liisa ja Kalle elävät toistensa menneisyydessä, koska se hetki, jolloin kirjeen kirjoittaa, on jo kaukana menneessä, kun toinen sen lukee. Mutta silti hän lukee sen sinä hetkenä ja niinä tunnetiloina, mitä siinä on.

Amerikanlesken asema

Amerikanlesken asema oli erilainen kuin puolison kuoleman kautta leskeytyneen naisen asema.

Heli Jokisen kirjoittamassa Eihän semmosille reissuille heikompia astioita viedä” -kirjassa (Siirtolaisuusinstituutti, 2008) todetaan, että lesket olivat Suomessa olleet holhouksesta vapaita jo 1700-luvulta lähtien. Leski siis saattoi hoitaa omaisuuttaan ja harjoittaa ammattia.

Amerikanleski puolestaan oli juridisesti naimisissa ja hänen miehensä oli perheen pää. Mutta kun mies oli poissa epämääräisen ajan, vaimon asemaa oli vaikea määritellä.

Eikä helppo ollut avioerokaan, vaikka niitäkin tapahtui.

– Leski on varmaan joutunut kantamaan jonkinlaista häpeää, huolimatta siitä, että ero ei ole ollut hänen syynsä, Paula Nivukoski miettii.

Jokisen mukaan amerikanlesket odottivat tyypillisesti miehiään kotiin useita vuosia, jopa loppuiän, vaikka yhteydenpito Amerikkaan olisikin katkennut. Kynnys avioeron hakemiseen on ollut korkea.

Paula Nivukoski
Kirjailija Paula Nivukoski suutari Liina Tulinin vanhassa tuvassa Isossakyrössä. Myös Nivukosken toinen kirja sijoittuu 1920-luvulle.Pasi Takkunen/Yle

"Vaikka tie olisi kovin kivinen"

Romaaninsa päähenkilöä ja kyröläistä naista yleisemminkin, Nivukoski kuvailee väkeväksi, periksiantamattomaksi ja sydämeltään lujaksi.

– Viisaus asuu vanhoos pohjalaasis akoos, hän naurahtaa.

Koskiluhdan Liisa lupaa isälleen jo pikkutyttönä, että yrittää pitää tilan suvussa. Lupauksesta tulee hänen elämäänsä leimaava velvollisuus ja unelma, mutta myös elämäntie.

– Kun jonkun asian kokee vahvasti omakseen, sitä kohti menee, vaikka tie olisikin välillä kovin kivinen.

Toinen kirja

Paula Nivukoski kirjoittaa nyt toista kirjaansa. Se ilmestyy syksyllä 2020.

Tapahtuma-aika on sama kuin esikoisteoksessa, 1920-luku, ja päähenkilö vahva nainen. Peltolakeuksien tilalla ovat kuitenkin saaristomaisemat ja meri.

– Saaristo on minulle vierasta maisemaa, mutta olen kokenut, että löydän sieltä itseni ja se myös on minulle oma paikka. Suurissa viljavainioissa ja meren aavassa on jotain samanlaista rauhoittavaa.

Toisen kirjan kirjoitusprosessi edellyttää kirjailijalta jonkun verran ajankuvaan ja elämäntapaan perehtymistä, aivan niin kuin Nopeasti piirretyt pilvetkin aikanaan. Faktat on saatava kohdalleen.

– Saatoin kirjoittaessani joskus lähettää äidille myöhään yöllä viestin, jossa kysyin paljonko puolivuotias vasikka painaa. Äidin ansiota on myös se, että kirjassa ei tehdä juustoa pilaantuneesta maidosta.

Kehruukurssilla Nivukoski oppi rukin osien nimet ja kehräämään, mutta siirsi kurssilta kirjaansa tunnelman; kehruun rytmin ja villan tuoksun.

– Tajusin, että ei lukija halua oppia kehräämään tämän kirjan kanssa. Faktatietoa tarvitaan, mutta se täytyy viedä kokemukselliselle tasolle.

Paula Nivukoski on sijoittanut esikoisromaanissaan suutari Aliina Tulimaan Isossakyrössä aikanaan toimineen suutari Liina Tulinin mökin miljööseen.
Paula Nivukoski on sijoittanut esikoisromaanissaan suutari Aliina Tulimaan Isossakyrössä aikanaan toimineen suutari Liina Tulinin mökin miljööseen.Hanne Leiwo / Yle

Omat jäljet

Ensimmäisen kirjan julkaisemista Nivukoski kertoo jännittäneensä. Huolella rakennettu, yksityinen maailma avautui kirjan lukijoiden tulkittavaksi.

– Olin kirjoittanut sinne omia kokemuksiani ja ajattelin, että ripustin sieluni pyykkinarulle Koskiluhdan jokirantaan, Nivukoski kuvailee.

Hän kuitenkin kertoo huomanneensa, että jokainen lukija tulkitsee kirjaa omien ajatustensa, kokemustensa ja tunteidensa kautta.

– Kun lukija avaa kirjan ja sen kansi narahtaa vähän kuin Koskiluhdan veräjä ja hän astuu sinne hiekkaiselle pihalle, siellä eivät enää näy minun askeleeni. Lukija jättää sinne omansa, Nivukoski sanoo.