Kari Enqvistin kolumni: Joukkoampumisissa liipasinta ei paina yhteiskunta tai onneton nuoruus vaan ampuja itse

Joukkoampumisten syy on lopulta yksinkertainen. Ampuja itse tekee ratkaisunsa. Kyse on yksittäisen ihmisen omasta raukkamaisesta valinnasta, kirjoittaa Kari Enqvist.

ampumavälikohtaukset
Kari Enqvist, Helsinki, 23.10.2018
Antti Haanpää

Ennen muinoin sanomalehdessä saattoi nähdä otsikon ”Hullu riehui humalassa haulikon kanssa”. Uutisesta kävi ehkä ilmi, että sitä ennen mies – ja miehestä yleensä oli kyse – oli soperrellut sekavia kylän lippakioskilla.

Kun nykyään joku marssii kouluun tai ostoskeskukseen ja ampuu siellä kuoliaiksi viattomia, tuntemattomia ihmisiä, otsikot eivät puhu hullusta. Hänen tekojaan pyritään analysoimaan ja ymmärtämään. Niille etsitään rationaalisia syitä.

Miehen – ja miehestä yleensä on kyse – internetiin postaamia sekavia kirjoitelmia ruoditaan otsa rypyssä. Niitä kutsutaan manifesteiksi ja niistä keskustellaan television ajankohtaisohjelmissa.

Jos joku menee ja ammuskelee ihmisiä julkisella paikalla, hän on mielenvikainen. Tai sitten mielenvikaisuuden määritelmässä on jotakin pahasti vialla.

Vaikka ampujan mielestä hänellä on ammuskelulleen perustellut syyt, ei ole epäilystä etteivätkö nuo syyt ole harhaisia. Niiden sisäinen logiikka ei suuresti eroa psykoottisen motiiveista silloin, kun tämä perustelee kirvessurmaa kuulemillaan äänillä. Hänelle nuo äänet ovat olleet tosia, niiden sanoma rationaalinen.

On näet ilmiselvää, että jos joku menee ja ammuskelee ihmisiä julkisella paikalla, hän on mielenvikainen. Tai sitten mielenvikaisuuden määritelmässä on jotakin pahasti vialla.

Pahinta, mitä yhteiskunta voi tehdä, on jättää sanomatta tämä ääneen.

Ammuskelija haluaa tulla otetuksi rationaalisena toimijana. Omasta mielestään hän ei ole hullu. Hän haluaa tulla tunnetuksi yhteiskunnallisena ajattelijana. Hän tahtoo sankariksi. Hän haluaa, että hänen postaamiaan raivonpurkauksia kutsutaan manifesteiksi (siirryt toiseen palveluun) eikä sekopään houreiksi.

Ne eivät kuitenkaan ansaitse tulla otetuiksi tosissaan, sillä ne ovat samaa sopertelua, mikä ennen jäi lippakioskille.

Mutta valitettavasti ne otetaan tosissaan tyrmistyneessä, sivistyneessä maailmassa, joka ei pysty kuvittelemaan, että joku voisi tehdä moisia kauhutekoja. Että joku voi olla niin hullu. Niinpä ahdistunut maailma etsii syypäitä muualta: kasvatuksesta, kiusaamisesta, vihakirjoittelusta.

Psykologit pohdiskelevat nuorten syrjäytymistä. Kommentaattorit kommentoivat poliittisen ilmapiirin kärjistymistä. Kaikki nämä ovat tietysti taustottavia tekijöitä. On totta, että monet ammuskelut kumpuavat äärioikeistolaisesta vihasta, mutta asialla on ollut myös äärivasemmistolaisia tai uskonnosta naksahtaneita.

Viime kädessä kyse on kuitenkin yksittäisen ihmisen omasta raukkamaisesta valinnasta. Hän hankkii aseen ja päättää mennä se kädessä ampumaan muita ihmisiä. Liipasinta ei paina yhteiskunta tai onneton nuoruus. Sen tekee ampuja itse.

Olosuhteista, jotka ruokkivat järjettömiä tekoja, pitää ilman muuta keskustella. Mutta kun teko kerran on tehty, miten sitä pitäisi käsitellä tiedotusvälineissä?

Oma vaatimaton ehdotukseni on, että otsikoinnilla tyyliin ”Hullu ammuskeli ostoskeskuksessa” olisi ennaltaehkäisevä vaikutus.

Uutinen pitäisi haudata lehtien sisäsivuille ja verkon nopeimmin haihtuviin osiin. Se olisi armeliainta myös uhreille ja heidän omaisilleen.

Nyt esimerkiksi Christchurchin moskeijaiskulle (siirryt toiseen palveluun) ja siihen liittyvälle niin sanotulle manifestille löytyy peukuttajia. Ehkä peukuttajia olisi vähemmän, jos ne olisi heti kättelyssä leimattu hullun tekosiksi.

Ehkä moiset otsikot jarruttaisivat myös potentiaalisia tulevia ammuskelijoita. He eivät missään nimessä halua tulla muistetuksi hulluina.

Lisäksi uutinen pitäisi haudata lehtien sisäsivuille ja verkon nopeimmin haihtuviin osiin. Se olisi armeliainta myös uhreille ja heidän omaisilleen.

Käytän tarkoituksella latautunutta sanaa ”hullu” jonkin korrektimman termin sijasta. Sanoilla on valtaa, ja tuota valtaa pitää käyttää. Se kuuluu osaksi yhteiskunnan itsepuolustusta.

Sillä tavoin emme tulisi sotkeneeksi ammuskelijaa mielenterveytensä kanssa kamppaileviin tavallisiin ihmisiin. Jälkimmäisten arki, heidän harmittomat harhansa, ahdistus, masennus tai hetkellinen maanisuus suhtautuvat ammuskelijan hulluuteen kuten nuhakuume ebolaan.

Ennen muinoin, kun hullu riehui humalassa haulikon kanssa, paikalle tuli joku reinikainen, joka vei hänet pois. Tänään hullut ovat yhä keskuudessamme, mutta entisajan Reinikaisia ei enää ole. Viedään ammuskelijoilta nyt sitten pois ainakin palstatila.

Kari Enqvist

Kirjoittaja on kosmologian professori Helsingin yliopistossa ja tietokirjailija. Hän on kiinnostunut ihmisen paikasta maailmankaikkeudesta ja kaikesta siitä, mikä on liikuttavaa tai ihmeellistä.