Leea ja Klaus Klemola kirjoittavat kylmän kaipuusta: "Mitä arktisesta identiteetistä jää, kun pakkasen kanssa puljaus loppuu?"

Kulttuurivieraat Leea ja Klaus Klemola ovat sitä mieltä, että viimeisellä rannalla on hyvä olla kaverin kanssa.

Kulttuurivieras
Klaus ja Leea Klemola
Kylmä on aina kiehtonut Klaus ja Leea Klemolaa.Mårten Lampén / Yle

Aikaa on tosi vähän.

Paitsi että jää sulaa, ja vesi nousee, on Arktisten leikkien ensi-iltaan tätä juttua tehdessä enää viikko.

Ohjaaja Leea Klemola potkaisee välillä kengät jalastaan, että pääsee ketterämmin näyttämölle viilaamaan käänteentekevää kohtausta. Haastatteluun varattu tunti muuttuu vajaaksi puoleksi ylimääräisen harjoituksen takia. Valokuvat räpsitään lennosta.

Klemola pahoittelee vuolaasti, mutta tässä on nyt kiire, ja koska kiire on luovuuden vihollinen, hän maksaisi vaikka sata miljoonaa ylimääräisistä minuuteista.

Työtä on paljon, sillä vajaan kolmen tunnin esityksen aikana käsitellään muun muassa kuoleman voittaminen, leikin tärkeys, miehen kunnia ja radikalisoituminen.

Ja tietenkin ilmastonmuutos.

Arktisissa leikeissä ollaan Kokkolassa, jossa on joulukuussa asteita kahdeksantoista ja veneilykelit.

Tilanne on hankala, sillä päähenkilö, 75-vuotias entinen portsari Marja-Terttu Zeppelin rakastaa intohimoisesti kylmää – ja kaipaa kuolemassaankin jäälautalle.

Onneksi taide voi auttaa, ja toiset ihmiset.

Ja onneksi, kun kiire on, Klemolan sisarukset Leea ja Klaus puhuvat nopeasti ja paljon.

Leea Klemola ohjaamassa
Arktisissa leikeissä sekaannutaan myös musiikkibisnekseen. Mårten Lampén/Yle

Kokkola korvien välissä

Kylmä on aina kiehtonut tavattoman paljon Leea ja Klaus Klemolaa. Siksi oli luonnollista, että 16 vuotta sitten sisko ja veli lähtivät kuukauden tutkimusmatkalle Grönlantiin.

– Mä oon lapsesta saakka ollut tosi kiinnostunut napa-alueista ja naparetkeilijöistä. Idea lähteä matkalle oli kuitenkin Leean, Klaus muistelee.

Matkan tarkoitus oli, että Klaus kavereidensa Juho Kuosmasen ja Jussi Rantamäen kanssa toimisi jonkinlaisina karikatyyrisinä esikuvina Leean arktisen näytelmätrilogian ensimmäisen osan, Kokkolan hahmoille.

Klaus vaikutti lopulta niin paljon hahmoonsa, juoppoja hyysäävää henkilöhuolintafirmaa pyörittävään Martti Piano Larssoniin, että trilogian seuraavat kolme osaa Kohti kylmempää, New Karlebyn ja Arktiset leikit sisarukset kirjoittivat yhdessä. Ja kyllä, kyseessä on trilogia, koska niin tekijät ovat päättäneet, vaikka näytelmiä on neljä.

Näytelmissä kuljetaan Kokkolasta Grönlantiin ja takaisin, sillä maantiede vaikuttaa ihmisten mentaliteettiin. Klemoloiden tapauksessa kasvuvuosien kotikaupungin Kokkolan maantiede.

– Alunperin mietin, millaisen jäljen Kokkola on minuun jättäny, ja miksei se lähde minusta. Olin asunut jo pitkään Helsingissä, mutta kaipasin aina Kokkolaan, ja ihmettelin miksi. Vastaus oli ainakin osittain se kylmyys, Leea selittää.

Kokkolan kaipuusta sai alkunsa idea, että joku yrittäisi siirtää kaupungin jonnekin muualle; perustaa esimerkiksi Kokkola-nimisen kapakan. Sen tunnelmassa olisi yritetty jäljittää, mikä kokkolalaisessa identiteetissä on olennaista.

Ja koska Leea Klemola oli jo aiemmin tehnyt näytelmän, jossa talvi oli väkevästi läsnä, hän ymmärsi haluavansa viedä talven vielä äärimmäisempiin mittoihin.

– Siinä oli ihmisiä toppapuvuissa, mikä oli aivan ihanaa. Voisin loputtomiin katsoa, kun he pukevat niitä päälle, ja kaikkea sitä sihisevissä kulkemista. Siitä tuli ajatus Kokkolan perustamisesta Grönlantiin.

Niin kokkolalaisesta Marja-Terttu Zeppelinistä tuli maailman pohjoisin grilliyrittäjä. Arktisissa leikeissä hän palaa kotiin.

Marja-Terttu Zeppelin (Heikki Kinnunen) ja Piano Larsson (Klaus Klemola) ovat näytelmässä vieraantunut aviopari.
- Arktiset leikit on pohjimmiltaan rakkausnäytelmä, sanoo Leea Klemola. Kuvassa vieraantunut aviopari Marja-Terttu Zeppelin (Heikki Kinnunen) ja Piano Larsson (Klaus Klemola). Harri Hinkka/Tampereen Teatteri

Grönlanti – kuin Suomi, mutta parempi

Ensimmäisellä matkalla Grönlantiin Klemolan sisarukset kavereineen menivät kaikkein epäkiinnostavimpiin paikkoihin; niihin, joita matkaoppaat kehottivat välttämään. Pääkaupunki Nuuk oli kuin rujo, betoninen saari lumen keskellä. Siellä kaunis piti löytää rumasta.

Klemolat asuivat enimmäkseen kerrostalokämpässä kuten paikalliset, ja joivat aika paljon viinaa, kuten paikalliset. Tai kuten suomalaiset.

– Huvittavinta oli, että me ei tiedetty vielä mennessämme, että Nuuk on samalla leveysasteella kuin Kokkola, varsinkin kun kuntaliitoksen myötä keskusta siirtyi Lohtajan kohdalle, Klaus huomauttaa.

Grönlanti on Leean mielestä kuin Suomi, mutta kotimaan parhaat puolet ovat siellä pontenssiin kymmenen.

– Siellä on tajunnut, miten sukulaiskansa meillä siellä on. Meitä yhdistää reviirintaju, hyvin lähellä oleva animismi ja myöhään tullut kristinusko; itsemurhat ja viina. Luontosuhde on kauhean voimakas, ja kaikki vehkeet otetaan nopeasti haltuun.

Yhteistä on myös huumorintajun koettelevuus. Klausin mukaan huumoria pidetään Grönlannissa suorastaan pyhänä viisautena.

– Se on Grönlannissa elämän kovuuden mukanaan tuomaa lajia, ja kauhean lämmintä.

Vastaavaa heimolaisuutta ei Klemoloiden mielestä löydy muualta.

– Suomi on pellolla kuokkiva köyhä, jolle Ruotsi on isoveli, joka on päässyt hyviin yliopistoihin. Venäjä on jotain ihan...Eurooppa taas ihan saatanan kaukana.

Leea aloittaa ja Klaus jatkaa:

– Ja Tanska on kauhean monimutkainen.

Klaus Klemola
Klaus Klemolasta oli kuin kuiluun tippumista tajuta, miten hahmot ovat vanhentuneet 15 vuodessa. Piano Larsson on muuttanut Kauniaisiin ja pistänyt korkin kiinni. - Ei oma elämä tunnu ankealta, mutta nyt mennään autolla baariin, koska sieltä tullaan selvinpäin pois.Mårten Lampén/Yle

Loputon talvisota joutaa mennä

Matkat Grönlantiin ovat saaneet Leean ymmärtämään, miten pohjoisessa suomalaiset asuvat.

– Kun asuu Helsingissä, tuntuu, että asuu aika etelässä, mutta kun Helsingin korkeudelta vetää maailman ympäri viivan, niin suurin osa sen pohjoispuolella elävistä on suomalaisia. Me ollaan todella arktinen kansa.

Yksi keskeinen asia grönlantilaisia ja suomalaisia kuitenkin erottaa. Se on suhtautuminen lumeen ja kylmään. Grönlannissa siinä on joku järki, sanoo Leea.

– Kun Nuukissa on viisi astetta pakkasta, ne vetää toppahousut päälle. Täällä sinnitellään farkuissa.

– Ja vittuillaan VR:lle, kun se on myöhässä, Klaus säestää.

Leean mielestä Suomi käy sotaa talvea vastaan.

– Saatana, kun tulee lunta, niin heti on käytössä joku neliosainen auraussuunnitelma. Se on kauheen sulosta tässä ilmaston lämpenemisessä, että menee samalla se talvisota, joka on meidän suhde talveen.

Kylmien talvien mahdollisessa katoamisessa on Leean mielestä yksi erityisen hyvä puoli suomalaisen kulttuurin kannalta.

– Toivottavasti loppuu se sotaelokuvien tekeminen. Menispä helvettiin jotain tästä meidän talvisodan ihannoinnista kylmän myötä!

Leea Klemola
Arktisista leikeistä pääsee kärryille, vaikka ei olisi nähnyt trilogian edellisiä osia, Leea Klemola vakuuttaa. -Ei niistä kukaan voi mitään muistaakaan, kun edellisestä on jo yli kahdeksan vuotta.Mårten Lampén/Yle

Jään kanssa puljaamiselle tulee loppu

Klemoloiden näytelmän ydinkysymys on se, mitä arktisesta identiteetistä jää, kun kylmä katoaa.

Leea Klemolalle koko arktinen trilogia on ollut myös vastauksen etsimistä siihen, mikä häntä itseään kylmässä niin kiehtoo. Lopullista selitystä ei löytynyt, mutta jotenkin se liittyy kuolemanpelkoon.

– Musta tuntui jo alunperin siltä, että jäille kuoleminen olisi ainoa tapa kuolla niin, että se ei pelottaisi. Siinä, että on äärimmäisen kylmässä lämpimästi puettuna on jotain, mikä pakottaa sisätilaan ittensä kanssa – sellaiseen ittensä kanssa kahdestaan olemiseen, että ei tunnu yksinäiseltä.

Tällä kertaa Klemolat viettivät taustamatkalla Grönlannissa viisi viikkoa. Siitä suuri osa kului yhdessä maailman pohjoisimmista kylistä, Siorapalukissa, jossa on asukkaita alle 70.

He odottivat kohtaavansa melkoista lohduttomuutta paikassa, jossa koko elämänmuoto perustuu “jään kanssa puljaamiselle”. Ilmapiiri oli muuttunut, mutta ei toivoton, Leea kuvailee.

– Meidän kuvitelma oli paljon pahempi kuin todellisuus. Me oltiin varauduttu paljon synkempiin tunnelmiin ja humalassa nuokkuviin eskimoihin, mutta elämä siellä jatkuu.

Klaus jatkaa lennosta:

– Ne ihmiset on siellä koko ajan yhdessä, ja siellä elettiin ihan tarkalleen tätä hetkeä. Varmaan niin on siksi osittain netin vähyyden takia, mutta se on kauhean kivaa. Mä ajattelen, että mun henkinen kupla muistuttaa aika paljon pohjoisgrönlantilaista elämäntapaa.

"Idiotismi on muodikasta"

Arktisten leikkien yksi keskeinen teema on pyhä leikki.

Jos ihminen yksin luo merkityksiä asioille, joissa muut niitä eivät näe, häntä pidetään yleensä sekopäänä. Jos jollekin antaa merkityksen vähintään kaksi ihmistä, on kyseessä leikki, ja leikillä on pelisäännöt, Leea Klemola selittää.

– Hyvät leikkikaverit on hirveän tärkeitä, ja leikki onnistuu vain, jos se on päämäärä itsessään. Taidekin on pyhää leikkiä, eikä se onnistu, jos sitä tehdään vaikka siksi, että saisi lippuja kaupaksi.

Leikki voi olla myös kerho, kuten eläköityneen portsarin Vili Tiippanaisen kohtalotovereilleen näytelmässä perustama Vahtimestarien veljeskunta. Veljeskunnan tunnuksissa kannetaan mukana autioituneen Kokkolan suuruuden päivien muistoa.

Jotenkin vähän vahingossa kerho radikalisoituu; on koppalakkia päässä ja väkisin yläviistoon hakeutuvaa käsivartta. Tiippanainen kärsii niin hirveästi arvostuksen puutteesta, että pudottaa housut nilkkoihin ja julistaa niiden nousevan vain samaa tahtia kunnioituksen kanssa. Käsikirjoittajien mielestä esikuvia löytyy muun muassa nykypäivän poliitikoista.

Klemolat kuvaavat Arktisia leikkejä viimeiseksi yrityksekseen rakastaa Suomen kansaa. Klausin mielestä se oli aikoinaan vielä helppo ja yksinkertainen asia.

– Se on muuttunut vuosien varrella hyvin haasteelliseksi. Pohjois-Grönlanti on ihan lähimpiä paikkoja, joissa Suomen lipun kehtaa kiinnittää itseensä. Se on liitetty aivan vääriin merkityksiin ja asioihin. Yksilöiden kanssa on aina helppoa puhua, mutta massana kaikista tulee idiootteja.

Leea selventää:

– Ennen oli häpeällistä olla idiootti, nyt sitä ollaan avoimesti ja ylpeästi. Latteus on muotia. Ihmisten paskatorvi on avattu, ja kaikki tööttäävät pitkin nettiä, mitä oikeasti ajattelevat. Ennen sitä ei oltaisi kehdattu tehdä.

Idiootti ei kuitenkaan Leean mielestä välttämättä ole sitä aina.

– Idiootti on ihminen, joka antaa periksi omille peloilleen, ja alkaa porukassa heitellä kiviä. Niin voi käydä kenelle tahansa.

Leea Klemola
Leea Klemola on ollut viime vaalien jälkeen optimistisempi Suomen tulevaisuuden suhteen. - Kaikista tulee massoissa idiootteja, mutta kun kansa puhui, se näytti, ettei ole niitä täynnä. Vaalitulos ja sen jälkeen valittu hallitus antoi toivoa niin, ettei mikään.Mårten Lampén/Yle

"Olen hyötynyt naisvihasta"

Arktisen trilogian neljäs osa oli pyörinyt Leea Klemolan mielessä jo pitkään, mutta #metoo-kampanja sai hänet harkitsemaan uudelleen.

Kampanja sai hänet katsomaan itseään uudesta näkökulmasta. Peilistä näkyi hänen mielestään dinosaurus ja menneen talven lunta.

– Ymmärsin jollain tasolla, miten naisviha on myös minuun pesiytynyt, ja miten olen hyötynyt siitä. Tuntui että joku viattomuuden verho repäistiin silmien edestä. Tajusin, miten estynyt henkilö olen, ja sen, että en halua muuttua, enkä pysty muuttumaan.

Leean mielestä sellaista naista kuin Marja-Terttu Zeppelin ei enää ikinä voisi olla näyttämöllä; umpimielistä hahmoa, joka rakastaa pakkasta enemmän kuin ihmistä.

– Aloin miettiä Marja-Terttua maskuliinisesta näkökulmasta, ja tajusin, että mikä sen mentaliteetissa on, kun se ei suostu mihinkään. Se menee kuin autistisena kohti kylmää, eikä ole seksi-ihmisiä.

Mutta Leea ei halua määritellä Marja-Terttua pilalle.

– Halusin vain vielä yhden kerran saada rakastaa sitä, ja näitä muita hahmoja.

Leea ohjaa Klausia näyttämöllä.
Sisarukset kirjoittavat näytelmänsä enimmäkseen Klausin mökillä Maisansalossa. Klaus kutoo sukkia samalla, kun Leea istuu koneella. Kun teksti on valmis, on roolijako selvä.Mårten Lampén/Yle

"Kaikissa on maskuliinia ja feminiiniä"

Leea Klemolan näytelmissä rikotaan jatkuvasti seksuaalisuuden ja sukupuolisuuden totuttuja normeja. Niin myös sisarusten yhteisessä arktisessa trilogiassa.

Siinä on nähty esimerkiksi räävitön, itseään myyvä vanhus, mummoksi muuttuva mies, hermafrodiittinen täplähyeena ja rutkasti humalaisia seksiyrityksiä.

Naiset näyttelevät usein miehiä, ja toisinpäin.

Se ei ole itsetarkoituksellista, vaan tapauskohtaista, ohjaaja huomauttaa. Taustalla on yleensä halu käyttää tiettyä näyttelijää kiinnostavimmalla mahdollisella tavalla – vaikkapa Heikki Kinnusta Marja-Terttuna.

– Ajattelen, että meissä kaikissa on sekä maskuliinia että feminiiniä. Kun Marja-Terttua esittää mies, ei kenenkään mieleen tule, että sen rakkaus kylmään tarkoittaisi sitä, että se on frigidi. Halusin, että se on ei-psykologinen henkilö. Sellainen, joka pakenee pakkaseen ongelmiaan, joita se ei uskalla kohdata.

On toinenkin syy siihen, että Marja-Tertun näyttelijän pitää Leean mielestä olla mies.

– Yhdessä trilogian osassa Marja-Terttu toivoi, että hänen kaksoisveljensä lyö häntä. Marja-Terttu hakattiin näyttämöllä. Jos tilanne olisi ollut se, että miesnäyttelijä lyö naisnäyttelijää, se olisi ollut vastenmielinen. Marja-Tertun oma tahto ja valinta olisivat tuntuneet masokismilta.

Arktisissa leikeissä Marja-Terttua – ja etenkin tämän ihania rintoja – janoavaa Vili Tiippanaista näyttelee Anna-Elina Lyytikäinen.

– Siihen syyt ovat ihan toisia. On vaikea edes yrittää selittää, mitä kaikkea se tuo hahmoon; jonkun ulkopuolisuuden miesten maailmasta ainakin. Kun esittäjän sukupuoli on toinen kuin hahmon, se aiheuttaa katsojassa erilaisia ymmärryksiä.

Leea Klemola
- Mun näytelmissä on eläimiä, koska ihminen tavallaan alkaa siitä, mihin eläin loppuu. Eläin on tavallaan äärimmäinen toinen, se ei voi koskaan ola maskuliinisen hegemonian huippu.Mårten Lampén/Yle

Miehenä oleminen muuttuu

Klemolat kertovat lukeneensa mielenkiinnolla akateemisia tutkimuksia, joissa on analysoitu heidän näytelmänsä hahmoja ja niiden kantamia merkityksiä.

– Oli kyllä hauskaa lukea, kun joku juuri väitteli tohtoriksi eläimistä meidän näytelmissä, että ai, ollaanko me kaikkea tällaistakin tänne kirjoitettu sisään, Klaus nauraa.

Toisin kuin edellisissä näytelmissä, ei Arktisissa leikeissä juuri eläimiä esiinny. On yksi hauki, ja mahdollisesti kuollut hamsteri. Sitä ei edes näytetä, koska Leea Klemolan mielestä kuolemaa voisi olla vaikea ottaa todesta, jos joukossa poukkoilisi ties mitä variksia.

Eläimiä on ennen ollut Leean mukaan siitä rehellisestä syystä, että häntä on aina kiinnostanut niiden tutkiminen. Vähän kuin laumaa hän tarkkaili myös veljensä kaveripiiriä silloin, kun trilogia sai alkunsa. Kaveriporukan keskinäisessä kulttuurissa oli jotain, mikä kiinnosti häntä.

Siksi Leea alunperin pyysi Klausin kavereineen Grönlantiin, ja siksi nämä samat kaverukset näyttelevät lähes kaikissa trilogian osissa. Tarinan edetessä miehet, jotka myös tosielämässä ovat elokuva-alalla, laajentavat firmansa toimialan leffabisnekseen.

– Näiden kolmen jätkän tavassa olla yhdessä oli käynnissä sellainen maskuliinisuuden uudelleenarviointi. Niitä yhdisti suunnaton halveksunta maskuliinista hegemoniaa kohtaan, ilman että kukaan niistä olisi mitenkään hippi.

Vuosia myöhemmin, on Leean mielestä ilmeistä, että veli ystävineen oli osa miehisyyden muutoksen alkusoittoa.

– Nyt, kun puhutaan toksisesta maskuliinisuudesta, on hauska huomata, miten edellä he olivat aikaansa. Näiden miesten tapa olla ei tarkoita aggression poissaoloa. Sitä on paljonkin, vaikkei väkivaltaisessa mielessä. Ei heistä kukaan ole muuttunut naiseksi sen takia, että he uudelleenarvioivat miehenä olemista.

Klaus ja Leea Klemola
Sisarukset saattavat kirjoittaa yhdessä vielä tulevaisuudessa, mutta ajan järjestäminen noin vuoden vievälle urakalle ei ole helppo juttu. Klaus ei ole varsinaisesti näyttelijä, tai käsikirjoittaja, vaan elokuvajärjestäjä. - Jos aikaa kirjoittamiseen on yhtään liian vähän, niin sitä on hirveesti liian vähän.Mårten Lampén/Yle

Viimeisellä rannalla ei olla yksin

Kun Klaus ja Leea Klemola matkustivat lokakuussa Grönlantiin, heillä oli ajatus siitä, että trilogian viimeisestä osasta tulee väistämättä dystopia.

Alkuperäisasukkaiden asuttama, vähitellen sulava kylä tuntui hyvin konkreettisesti ihmiskunnan viimeiseltä rannalta.

– Se on tavallaan pahin paikka sen kannalta, että koko kylmän kulttuuri on katoamassa.

Todellisuus Siorapalukissa pisti kuitenkin konseptin uusiksi. Ihmiset elävät eteenpäin, puuhavaat keskenään ja pakostakin auttavat toisiaan. Pakkasessa ei muuten pärjää.

Vaikka Arktisissa leikeissä on kyse kuolemasta, luopumisesta ja kaikenlaisten juttujen totaalisesta pieleenmenemisestä, sen maailma ei ole lohduton. Matka Grönlantiin oli onnistunut toivonetsintäretki, Leea summaa.

– Se on aina yllättävää mistä se toivo löytyy. Näkökulma ilmaston lämpenemiseen muuttui.

Viimeisellä rannalla ollaan, mutta siellä ei olla yksin. Leean mielestä toivo on toisissa ihmisissä.

– Itselle tuli toiveikas olo viimeisen ilmastoraportin jälkeen. Vaikka moni vielä väittää, ettei ilmasto lämpene, on meistä suurin osa nyt samassa veneessä. Jos me ollaan siellä yhdessä, meillä ei ole mitään hätää.

Kuvassa Juho Kuosmanen, Jussi Rantamäki, Heikki Kinnunen, Anna-Elina Lyytikäinen, Jukka Leisti, Mari Turunen ja Klaus Klemola
Arktisissa leikeissä ollaan samassa veneessä, vaikka ei aina huvittaisi.Harri Hinkka/Tampereen teatteri

Arktiset leikit on Tampereen Teatterin ja Espoon Kaupunginteatterin yhteistuotanto.