Tommi Kinnusen kolumni: Pääkaupunkiseudusta tuli median tarinoiden normi

Miltä elämä tuntuu silloin, kun ei mahdu kenenkään kertomuksiin, pohtii kirjailija Tommi Kinnunen.

Suomi
Tommi Kinnunen
Kalle Mäkelä

Meistä jokainen hahmottaa elämäänsä tarinoina. Jotkut niistä ovat pieniä ja kertovat, miten lapsena ajoimme polkupyörällä nokkospuskaan tai miten emme ikinä muista puolison henkilötunnuksen loppua silloin, kun sille olisi tarvetta.

Toiset taas ovat isoja ja selittävät, miten selvisimme avioerosta tai lapsen kuolemasta. Me kerromme elämämme kulkua itsellemme sekä toisille niin monesti, kunnes tarinat ovat sujuvia ja menevät niin, kun elämä meidän mielestämme meni. Pahastumme, jos serkku kertoo sellaista versiota, josta meidät on unohdettu, vaikka varmasti olimme paikalla.

Myös yhteisöt tarinoivat. Turkulaiset viittaavat vuoden 1827 paloon kuin se olisi tapahtunut eilen, ja kuusamolaisten puheet vievät vieläkin evakkoon. Suomalaisuus käsitetään usein selviämiseksi tilanteista, joihin muut ovat meidät johdattaneet, ja itsenäisyys hahmotetaan yhä talvi- ja jatkosodan kautta.

Millaista on ollut elää, jos ei saanut tuntea yhteisöä takanaan, vaan joutui pitämään itseään toisten keskellä ainoana kaltaisenaan?

Kuitenkaan kaikki eivät päässeet mukaan yhteisiin kertomuksiin, vaan monen ihmisryhmän, historiaa ei ole kerrottu eikä usein edes tallennettu. Mistä on löytänyt samaistumiskohteen vammainen, sukupuoliseen vähemmistöön kuuluva tai suomalainen romani? Mistä haki viiteryhmän koltta? Millaista on ollut elää, jos ei saanut tuntea yhteisöä takanaan, vaan joutui pitämään itseään toisten keskellä ainoana kaltaisenaan? Vieläkin on transyhteisön turha etsiä tarinoitaan teatterien päänäyttämöiltä.

Vähemmistöt, olivatpa ne millaisia vain, tavattiin vaieta kuoliaaksi. Toki joistakin teksteistä heitä löytyy: vuoden 1729 Loimaan piispantarkastuskertomuksessa epäiltiin kuulovammaisen Liisa Jaakontyttären ehtoolliskelpoisuutta (siirryt toiseen palveluun) ja monien sukujen tarinoissa vilahteli naisia, jotka elivät maatilan isännän roolissa ja ajoivat housut jalassa traktoria. He jäivät kuitenkin pitkään vain yksittäisiksi anekdooteiksi, eikä niistä muodostunut historiaa, jota vasten peilata itseään ja jonka vahvuuden voisi tuntea kannattelevan.

Kun tiedotusvälineet keskittyvät Helsinkiin ja sanomalehdet karsivat aluetoimituksiaan, on juttujen tehdasasetuksena nykyään etelä.

Media muokkaa sitä, millaisena näemme maamme. Kun tiedotusvälineet keskittyvät Helsinkiin ja sanomalehdet karsivat aluetoimituksiaan, on juttujen tehdasasetuksena nykyään etelä. Muutama vuosi sitten eräs aikakauslehti listasi Suomen nykypäivän sankareita eikä löytänyt yhtäkään, joka olisi asunut Uudenmaan ulkopuolella. Vuonna 2016 heräteltiin hämmästystä sillä, että kuudesta Finlandia-kandidaatista kolme asui Turussa (siirryt toiseen palveluun). Olin itse yksi näistä kummajaisista. Se, että loput kolme asuivat pääkaupunkiseudulla, ei ylittänyt uutiskynnystä. Vuonna 2007 oululainen Finlandia-palkintodiktaattoriksi valittu toimittaja Kaisu Mikkola hätkäytti valitsemalla voittajaksi oululaisen teoksen (siirryt toiseen palveluun). Sen jälkeen diktaattorit on varmuuden vuoksi valittu pääkaupunkiseudulta.

Pääkaupunkiympäristöstä on tullut normi ja artikkeleiden sanamuodoissa muuhun maahan viitataan maakuntana. Sen asukkaita haastatellaan juttuihin lähinnä vain silloin, kun uutisiin kaivataan eksoottista karvalakkipäätä edustamaan kansan ääntä.

Niiden joukossa, jotka huomaavat pudonneensa pois Suomen tarinasta, alkaa syntyä vastakertomuksia, kuten vaikkapa nostalgista kaipuuta menneiden vuosikymmenien kuvitteelliseen yhtenäiskulttuuriin.

Myös elokuvateollisuus keskittyy Etelä-Suomeen. Valtaosa leffoista sekä sarjoista kuvataan siellä, ja TV-sarja Sorjonen herätti huomioni ihan vain siksi, että tapahtumapaikaksi oli yllättävästi valikoitunut Lappeenranta. Suomen 5,5 miljoonasta asukkaasta 3,8 miljoonaa asuu muualla kuin Uudellamaalla, mutta milloin viimeksi olen nähnyt elokuvan, joka sijoittuisi Vaasaan tai Imatralle? Yleisradion televisioimista ammattiteatteriesityksistä kai kaikki taltioitiin Helsingistä.

Median keskittymisen vaikutuksesta valtaosa Suomesta marginalisoituu ja isotkin kaupungit esitetään sellaisina, joissa Metsolat voisi tapahtua. Kun näiden alueiden asukkaat eivät enää tunnista tarinoista itseään, syntyvät helposti syytteet Helsingin kuplasta ja Kallion hipstereistä. Niiden joukossa, jotka huomaavat pudonneensa pois Suomen tarinasta, alkaa syntyä vastakertomuksia, kuten vaikkapa nostalgista kaipuuta menneiden vuosikymmenien kuvitteelliseen yhtenäiskulttuuriin. Silloin kierre on valmis: yhteiskunnan yhteisistä kertomuksista pudonneet kaipaavat menneisyyden tarinoita, jotka aikoinaan sulkivat pois vähemmistöt.

Keskittymiselle ei kai kukaan mitään mahda, mutta silti kaipaisin medialta myös alueellisesti moniäänisempää puhetta. Kärsivällisyyttä se vaatii ja vaivaa nähdä etsiä muutakin tarinaa kuin sitä läheisintä. Siksi haastan median tuottamaan enemmän uutisia, henkilökuvia, sarjoja ja kuvareportaaseja, joissa asuinpaikka ei ihmistä määrittäisi. Lieksalaisella maitotilalla asuu karjatalouden lisäksi kiinnostavia ihmissuhdetarinoita ja Rovaniemeltä löytyy huippumuotia. Pertunmaalla on muutakin kuin Suomen suosituin ABC ja kajaanilaisessa teatterissa esitetään varmasti sellaista ohjelmistoa, jota kannattaisi välittää muidenkin nähtäväksi.

Tommi Kinnunen

Kirjoittaja on Kuusamossa syntynyt äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori sekä kirjailija. Häntä kiinnostavat teatteri, remontointi ja nikkarointi. Hän on vakuuttunut, että ainoastaan Koillismaalla on oikean näköistä metsää.

Aiheesta voi keskustella 08.09. klo 17.00 asti.

Lue myös:

Tommi Kinnusen kolumni: Jokainen meistä on yhtä jännittävää kuin kaurapuuro

Jani Halmeen kolumni: Suomella menee hienosti – ja tätä menoa menee tulevaisuudessa vielä paremmin

Pekka Seppäsen kolumni: Suomen äänekkäin populistinen ryhmittymä on perushelsinkiläiset