Aleksis Salusjärven kolumni: Kulttuurielämä on menettänyt liian paljon liian nopeasti, surusta tuli pysyvä

Viime vuosina on kuollut suuri joukko kulttuurin tähtiä. Heidän myötään kokonainen aikakausi on jäämässä taakse, kirjoittaa Aleksis Salusjärvi.

Suruaika
Aleksis Salusjärvi
Aleksis SalusjärviJuha Kivioja / Yle

Olen tehnyt töitä taiteen parissa 20 vuotta. Kasvoin viisaaseen ja erinomaisen sivistyneeseen Suomeen. Kun aloitin kriitikkona työni, moni suurista ihailuni kohteista oli juuri kuollut. Tove Jansson, Paavo Haavikko ja Matti Wuori olivat 1900-luvun kirkkaimpia ajattelijoita. Heidän kuolemansa tuntui haikealta, mutta melko etäiseltä asialta. Olin onnellinen siitä, että sain elää heidän kanssaan samaa aikaa ja aloittaa siitä, minkä he jättivät jälkeensä.

Asiantuntemus vaatii perehtymistä, jota ei voi oikein millään tavalla oikaista.

Taide ja kulttuuri ovat harvoja elämän alueita, jossa ikä on etu ja monella tavalla edellytys. Asiantuntemus vaatii perehtymistä, jota ei voi oikein millään tavalla oikaista. Jos haluaa säällisen kirjallisen sivistyksen, 20 vuotta on lyhyt aika sen hankkimiseksi. Kirjallisuutta on niin paljon, että ahkerinkaan ei yksinkertaisesti ehdi omaksua kaikkea nuoruutensa aikana.

Viime vuodet ovat tuoneet niin paljon suru-uutisia, että ne tuntuvat ajoittain ylivoimaisilta. Yhtäkkiä olemme jääneet kulttuurin maailmassa menetysten keskelle. Vielä muutama vuosi sitten Peter von Bagh kirjoitti kannustavia meilejä kirjoittamistani artikkeleista. Jatkoimme kirjeenvaihtoa ja pohdimme kritiikin tulevaisuutta. Keskustelin Jarmo Papinniemen kanssa runoudesta ja kirjallisuudesta säännöllisesti. Haastattelin Kalle Holmbergia ja istuin Erkki Pirtolan kanssa terassilla suunnittelemassa opetusmateriaaleja taidekouluihin.

Rakkaimpia ystäviäni oli suurenmoinen kriitikko Otso Kantokorpi, ja Yleisradiossa sain opetella kirjallisuustoimittajan työtä ikimuistoisen Tarleena Sammalkorven kanssa. Meillä oli hirveästi ideoita ja mikään ei tuntunut mahdottomalta. Kulttuuri näytti maailmalta, jossa välimatkat olivat pienet ja sukupolvien rajat olemattomat. Sain oppia työtäni eniten ihailemiltani esikuvilta. Tunnen siitä syvää kiitollisuutta.

Viimeisen muutaman vuoden aikana kaikki on muuttunut. Outi Nyytäjä ja Tove Idström ovat poissa, runoilija ja kustantaja Leevi Lehto kuoli juhannuspäivänä. Hyvinvointivaltion arkkitehti ja runoilija Claes Andersson kuoli kuukausi sitten. Jukka Virtasen poismenosta kuulimme viime viikonloppuna. Suurimmista esikuvistani käytännössä jokainen on kuollut, minkä lisäksi olen joutunut luopumaan tukusta läheisiä ystäviäni. En tiedä keneltä kysyä neuvoa, enkä muista aikuisiällä tunteneeni itseäni näin yksinäiseksi. En ylipäätään tiennyt, että suru voisi saada ihmisen tuntemaan itsensä näin vanhaksi.

Taiteessa tuntuu vallitsevan taustasuru, joka on pysyvä osa elinpiiriäni.

Kulttuurin ja taiteen keskushenkilöiden kuolemat ovat jättäneet jälkeensä tyhjyyden, joka tuntuu ajoittain ylivoimaiselta. Sukupolvet ylittävä elävä suhde on lyhyessä ajassa katkennut monesta kohdasta. Taiteessa tuntuu vallitsevan taustasuru, joka on pysyvä osa elinpiiriäni. Muistelemme ja kaipaamme yhtä paljon poismenneitä kuin innostumme uusista tulijoista kulttuurin kentälle. Kirkkaimmat tähdet ovat sammuneet, ja se tekee elämästä raskasta.

Kun tällainen sivistys yhdistyy omakohtaiseen historian tuntemiseen, syntyy niitä tervaskantoja ja korvaamattomia aarteita, joissa kulttuuri tai taidemuoto henkilöityy. Hiljattain sammuneiden tähtien joukkoa yhdisti se piirre, että he olivat heuristisia hahmoja: he synnyttivät ympärilleen ilmapiirin, joka kannusti ihmisiä ylittämään itsensä. Heidän ympärillään näytti tapahtuvan innostavia asioita ketjureaktioina. Siten heistä tuli suurelle ihmisjoukolle opettajia, joihin saattoi aina luottaa ja joiden arvostelukyky harvoin petti.

Tällaisten ihmisten rinnalla tunsin olevani turvassa. He valoivat ympärilleen tuhlaavasti rohkeutta ja uskallusta, ja he synnyttivät visioiden kyllästämän ilmapiirin.

Puhelimessani on pitkä lista nimiä, jotka eivät enää vastaa. Kun teen virheitä, en saa enää neuvoja, miten ne voi korjata. Kun en tiedä, miten suhtautua uuteen asiaan, en saa apua ajattelemiseen. Ennen kaikkea kaipaan suurenmoisuutta. Kun Claes Andersson esiintyi kirjallisissa tapahtumissa, hänen pelkkä olemuksensa todisti sivistyksen voimaa. Kun Otso Kantokorpi astui mihin tahansa tilaan, se virittyi sähköllä ja hetken aikaa koko maailma tuntui loogiselta ja ymmärrettävältä. Tällaisten ihmisten rinnalla tunsin olevani turvassa. He valoivat ympärilleen tuhlaavasti rohkeutta ja uskallusta, ja he synnyttivät visioiden kyllästämän ilmapiirin.

On tapana sanoa, että kukaan ihminen ei ole korvaamaton. Lohdutamme omaa rajallisuuttamme ja elämän rajallisuutta sillä, että näemme yksilöt yhteisönsä osana. Mutta yhtä hyvin voimme ajatella, että jokainen ihminen on korvaamaton. Ketään ei voi korvata toisella.

Nämä kulttuurin maailmasta poistuneet korvaamattomat ihmiset synnyttivät työllään kokonaisen aikakauden. He onnistuivat myös luomaan ympäristön, jossa sukupolvien väliset kuilut olivat täynnä siltoja. Kulttuurin parissa työtään tekevillä on ollut etuoikeus muodostaa henkilökohtainen suhde esikuviinsa. Moni näistä silloista on katkennut viime vuosien aikana. Olemme menettäneet liian paljon liian lyhyessä ajassa.

Aleksis Salusjärvi

Kirjoittaja on Helsingissä asuva kirjallisuuden ja kuvataiteen kriitikko, kulttuuritoimittaja ja päätoimittaja. Hän opettaa sanataidetta kaikilla oppiasteilla.

Aiheesta voi keskustella 03.09. klo 16.00 asti.

Katso myös:

Viihteen monitaituri Jukka Virtanen on kuollut

Itse asiassa kuultuna: Claes Andersson

Peter von Bagh Aki Kaurismäen silmin

Outi Nyytäjän kuunnelmat kuvaavat luonnikkaasti vallan ytimiä