Arkea maailmalta: Kuuluisa rikoskirjailija vaatii huomiota karjahtelemalla – Washingtonissa kaikki tavoittelevat toisen ihmisen aikaa

Yhdysvaltain pääkaupungin asukkaat mittaavat ajan rahassa, kirjoittaa Washingtonin-kirjeenvaihtaja Mika Hentunen.

Yhdysvallat
Mika Hentunen
Antti Haanpää / Yle

WASHINGTON Eräs Brookings-insituutissa vieraillut tunnettu suomalainen aloitti puheensa tavalla, joka olisi ollut kotimaassa ymmärrettävää. Washingtonissa se ei sitä ollut. Päinvastoin.

– Itse asiassa en ole asiantuntija, hän täräytti mikrofoniin korostaakseen saavutuksiaan muulla kuin tutkimuksen saralla.

Tunnelma auditoriossa jäätyi.

– Mitä ihmettä sitten teet täällä! yleisö viestitti kummastuneilla ilmeillään.

Suomalainen pääsi onneksi pian asiaan, ja vaativa amerikkalaisyleisö suli vajotessaan metallirunkopenkkien pehmeitä selkänojia vasten. Poikkeuksellinen avaus toimi tällä kertaa herätteenä ja tilaisuudesta tuli menestys. Suomalaisvieraalta jäi juttu kesken hänelle varatun ajan umpeutuessa.

Washingtonilaisilla on kaksi valuuttaa, joissa kaikki mitataan: raha ja aika. Aika on heille tärkein resurssi heti hapen ja veden jälkeen. 30 sekunnin hissipuheen (siirryt toiseen palveluun)kotimaassa toisen ihmisen kallisarvoista aikaa ei saa tärvellä jaarittelulla. Aika on investointi, josta on saatava korkein tuotos ja paras hinta.

Julkisissa tilaisuuksissa kilpaillaan ihmisten ajasta. Brookingsiin saapunut yleisö odotti kuulevansa asiantuntevia arvioita, koska tuohon ajatushautomoon ei itseoppineita kutsuta. Verkkaisa aloitus viestii yleensä huonosta valmistautumisesta.

Tämän tietää myös koulut kesken jättänyt James Ellroy, jota kävin reilu viikko sitten kuuntelemassa Washingtonin kirjamessuilla. Ellroy on itseoppinut dekkarikirjailija, jonka tulokset kuitenkin puhuvat puolestaan: 21 bestsellerillaan hän on yksi Yhdysvaltain menestyneimmistä kirjailijoista.

Hän kilpailee vaikealla alalla. Entistä harvempi yhdysvaltalainen lukee ylipäätään, varsinkaan paksuja romaaneja. Rikoskirjailijoidenkin on nähtävä vaivaa pitääkseen lukijat pihdeissään.

Jännitysromaanin lukemiseen menee keskimäärin seitsemän tuntia. Amerikkalaisen mielenkiintoa on hankala pitää yllä niin pitkään, paljon vaikeampaa kuin paikasta ja tilanteesta toiseen pomppimista karsastavan suomalaislukijan.

Tanskalaisdekkaristi Jussi Adler-Olsen, jonka kirjoja on myyty maailmanlaajuisesti 25 miljoonaa kappaletta, kertoi sen onnistuvan Yhdysvalloissa, jos tarinassa tapahtuu jotain järisyttävää tai yllättävää vähintään viiden minuutin välein. Eli lähestulkoon jokaisella aukeamalla.

Samaa sanoo 71-vuotias Ellroy, joka piti myös esiintymisessään väen väkisin puristuksessaan. En ole aiemmin törmännyt yhtä rajuun ulostuloon kirjamessuilla. Eikä tainnut olla kärsimätön washingtonilaisyleisökään, jolle Ellroy paasasi 45 minuuttia.

Ellroy seisautti kuulijoidensa veret riivatulla johdannolla. Siinä hän julisti olevansa amerikkalaisen kirjallisuuden demonikoira, väänsi naamaansa ja korosti sanomaansa oudoilla, voimakkailla karjahteluilla. Ilmeisesti kaatumisen estääkseen hän seisoi laajassa haara-asennossa kuin päälaelleen käännetty Y-kirjain, räpläsi housujensa sepalusta ja hinkkasi vetoketjua edestakaisin.

Puheenvuoro oli tarkkaan mietitty ja harjoiteltu. Siitä jäi päällimmäisenä mieleen iskulause: ”Olen Los Angelesin piirikunnan kirjaston tuote”, ja sen ympärille punottu omaelämäkerrallinen tarina.

Ellroy toisti muutaman minuutin välein tuota iskulausetta, joka paljasti hänen oman menestyksensä salaisuuden lisäksi sen tosiasian, että himolukijana hän näyttää olevan sukupuuttoon kuolevan lajin edustaja.

– Varastakaa lastenne kännykkä ja tietokone ja teljetkää heidät pelkkä kirja seuranaan. Pitäkää heitä lukkojen takana pitkän aikaa, hän yllytti yleisöään.

Ellroy oli kuulemisen arvoinen ja pisti miettimään, miten itse onnistuisin varastamaan toisen ihmisen aikaa Washingtonissa. En ole vielä keksinyt siihen väkivallatonta keinoa.

Suomalaisen toimittajan on vaikea saada edes hetkeä julkkikselta tai asiantuntijalta. Pyydän yleensä aina lyhyttä haastattelua. Käytännössä se saattaa tarkoittaa pitkääkin keskustelua, mutta pikatapaamisen esittäminen kuuluu kiireisen kaupungin kirjoittamattomaan etikettiin.

Haastateltava suostuu mieluiten 15 minuutin haastatteluun. Miksi hän soisi enemmän aikaansa itselleen hyödyttömälle suomalaiselle toimittajalle?

Tiedän Washingtonissa vain yhden poikkeuksen aikasäännöstä. Se on baseball, jonka 3–5 tuntia kestävät ottelut ovat hitaudestaan huolimatta huippusuosittuja. Kaltaiselleni lajiin vihkiytymättömälle ulkomaalaiselle ne ovat unettavia tapahtumia, mutta yhdysvaltalaisille baseball on laskutavasta riippuen maan toiseksi tai kolmanneksi suosituin urheilulaji.

Pääsin kerran kiireisen politiikan lobbarin puheille istumalla hänen viereensä baseball-stadionin katsomossa. Asiapuoli hoitui nopeasti ja vesisade tarjosi minulle tekosyyn lähteä kotiin kesken ottelun.

Mies jäi nököttämään voimistuvaan sateeseen kuin maailman runtelema Ellroyn romaanihenkilö. Ylärivin uloskäynnistä hän näytti muiden poliisien hylkimältä Ed Exleylta, huonoryhtiseltä etsivältä, jonka sadetakki kimalteli stadionin valokeilassa.

Hän kertoi käyvänsä peleissä jopa kolme kertaa viikossa. Ne ovat hänelle tilaisuus tyhjentää kovalevy korvien välistä ja unohtaa Washingtonin kiivas ajankulku.