Suuri suru muuttaa muotoaan ja ihmistä – "Minuus on pitänyt rakentaa kokonaan uudelleen"

Lapsen kuolemaa pidetään rankimpana mahdollisena elämänmuutoksena. Juttusarja kertoo, miten sen kokeneet ovat toipuneet.

Lapsen kuolema
Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
"Katsoin omaa elämääni kuin sivusta", Birgitta Kaartinen sanoo.Uula Kuvaja

Oli tammikuu ja perjantai. Puhelin soi. Kello oli 14. Birgitta Kaartisen aviomies soitti työpaikalle ja kertoi, että kotitiellä auto oli jäänyt junan alle.

Heidän yhdeksänvuotias poikansa Jonne oli autossa.

Kaartinen lähti heti kahden työkaverinsa kanssa päivystykseen odottamaan ambulansseja. Ajatuksissaan hän näki poikansa makaavan teho-osastolla ja itsensä seuraamassa poikansa toipumista sairaalan sängyn vierellä.

Ambulanssi mateli päivystyksen eteen. Sieltä nousi kaksi hiljaista ambulanssimiestä. Pitkä, hoikka päivystävä lääkäri tuli Birgitan luokse ja pyysi vastaanottohuoneeseen.

– Aavistin kuulevani sen pahimman, Birgitta sanoo.

Lehtileike 10.1.2004 julkaistusta Kalevan jutusta "Tuttu risteys koitui kuolemaksi"
Tasoristeysonnettomuudessa kuoli neljä ihmistä.Joonas Haverinen / Yle

Silti maa katosi jalkojen alta. Hän istui tuoliin ja kuuli lääkärin sanovan:” Kaikki autossa olleet menehtyivät heti”.

– Putosin johonkin mustaan ja pimeään. Olin paikalla ensiavussa, mutta tapahtumat tuntuivat unen näöltä. Minulle tuli kiire lähteä kotiin, Birgitta kertoo.

“Puhelin kesti, poika ei”

Illan aikana kotona kävi sukulaisia, läheisiä, poliiseja ja kriisityöntekijöitä. Seitsenhenkisestä perheestä paikalla olivat kaikki muut paitsi muualla asuva tytär.

Illan kuluessa poliisit toivat pojan märän repun. Kännykkä oli vielä päällä.

– Puhelin kesti, poika ei, Birgitta ajatteli.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Kun Birgitta lähtee tai palaa kotiin, hän ylittää aina onnettomuusristeyksen. Uula Kuvaja

Tarkoitus oli, että poliisit olisivat tuoneet onnettomuuspaikalta myös valokuvia, josta pojan olisi voinut tunnistaa. Sellaisia ei kuitenkaan pystytty ottamaan.

Kriisiryhmä ei viipynyt kauan. He jättivät sekä rauhoittavia että unilääkkeitä. Lupasivat soittaa seuraavana päivänä.

Väkeä kävi paljon. Kukkamaljakot loppuivat kesken. Kahvia juotiin litroittain ja ihmiset istuivat siellä, missä oli tilaa.

– Hautajaisten jälkeen vierailut loppuivat. Sitten tuli hiljaisuus, Birgitta kertoo.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Jonnen kuolema kulkee mukanani loppuelämäni, Birgitta sanoo.Uula Kuvaja

Lapselle täytyi valita arkku.

– Ei vanhempien pitäisi valita arkkua lapselleen, vaan lapsen pitäisi haudata vanhempansa. Järjestys oli niin väärä, Birgitta sanoo.

Jonne Kaartinen haudattiin tammikuun lopulla. Arkkuun sisarukset laittoivat Jonnelle kirjoittamansa kirjeet ja hänen vanhat luistimensa.

– Silloin saimme myös koskettaa hänen kättään, vaikka kasvoja emme nähneet. Kyllä se oli Jonnen käsi, Birgitta sanoo.

Suru särki päätä

Suuret muutokset elämässä ovat stressaavia – jopa myönteiset muutokset. Tutkimusten mukaan oman lapsen menettäminen on kaikista menetyksistä stressaavin, sanoo psykologi ja vaativan erityistason psykoterapeutti Soili Poijula.

Läheisen kuolemasta aiheutuva suru kohottaa myös surevan kuolleisuusriskiä selvästi muuta väestöä korkeammalle. Myös siitä on tutkimusnäyttöä, Poijula sanoo.

Hän on tutkinut, hoitanut ja kehittänyt surevien auttamista ja hoitoa kolmisenkymmentä vuotta.

Psykologi Soili Poijula.
Soili Poijula on hoitanut läheisensä menettäneitä kolmisenkymmentä vuotta.Antti J. Leinonen

Birgitta Kaartinen kertoo, että ensimmäiset kuukaudet suru tuntui rintakipuna.

– Oli vaikea hengittää. En jaksanut syödä, kävellä enkä istua, ylipäätään olla.

Kesällä, kun onnettomuudesta oli kulunut puoli vuotta, Birgitta istutti orvokkeja. Yksinkertainen työ vei kaikki voimat.

Välillä hän ei olisi millään jaksanut nousta sängystä. Toisinaan hän taas imuroi kolme kertaa päivässä, koska oli niin levoton.

Birgitta oli yhdeksän kuukautta sairauslomalla. Hän palasi vuodeksi töihin ja jäi taas sairauslomalle. Oli hirveä päänsärky. Syytä ei löytynyt. Neurologi ja psykiatri tutkivat vaivaa, ja sanoivat lopulta, että suru särkee päätä.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
"Välillä katsoin, silittelin ja haistelin Jonnen vaatteita. Oli niin kamala ikävä koko ajan."Uula Kuvaja

“Suru on kuin aaltoileva meri”

Suru ei ole suoraviivainen prosessi, jolla on selkeä alku ja loppu, sanoo monien ihmisten psykoterapeuttina toiminut Soili Poijula.

– Suru on kuin aaltoileva meri, jossa voi meren tyynnyttyäkin tulla pohjavirta, joka vetää hetkeksi syvyyksiin.

Kahdesta ensimmäisestä vuodesta Birgitta Kaartinen ei muista juuri mitään.

– Katsoin omaa elämääni kuin sivusta, kuukaudesta toiseen.

Pojan kuolema pysäytti elämän laivan. Birgitta sanoo, että jossakin vaiheessa se lähti hieman nytkähtäen liikkeelle, mutta vieraaseen suuntaan.

– Jonnen kuolema vei mukanaan kaikki haaveet, suunnitelmat ja arjen hänen kanssaan. En saanut seurata hänen kasvuaan ja aikuistumistaan.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Ensimmäinen joulu oli kauhea. Joulun valokuvissa olemme kuin haamuja, Birgitta sanoo.Uula Kuvaja

Lapsensa menettäneillä ei yleensä ole lähiympäristössä ketään, jolla olisi samanlainen kokemus.

Äkilliset traumaattiset kuolemat kuten lapsen menetys, itsemurha ja henkirikos ovat murto-osa vuosittaisista kuolemantapauksista. Kaikkiaan Suomessa kuolee noin 54 000 ihmistä vuodessa. Jokaista kohti on monta surevaa.

Traumaattisessa surussa täytyy selvitä sekä traumasta että sopeutua läheisen menetykseen.

– Se vaatii ihmiseltä paljon ja siksi usein sekä ammattiapu että vertaistuki on tärkeää, Poijula sanoo.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Oli hämmentävää miettiä kuka olen ja rakentaa uutta minuutta, Birgitta sanoo.Uula Kuvaja

Apua on ollut tarjolla

Pojan kuolema on kuljettanut Birgitan järkytyksen, tuskan, epätoivon, kaipauksen ja ikävän maailmaan. Läheisten apu on ollut tavattoman tärkeä.

Birgitta sanoo olevansa kiitollinen, koska on saanut myös ammatillista apua. Itsestään selvää avun saaminen ei Suomessa edelleenkään ole.

Hoitotieteen yliopisto-opettaja Anna Liisa Aho Tampereen yliopistosta sanoo, että on paljon surevia, jotka jäävät kokonaan tuetta tai saatu tuki on ollut hyvin lyhytaikaista ja riittämätöntä.

– Menetyksen kokeneista osa tarvitsee akuuttia ja monesti pitkäkestoisesti tukea lapsen kuoleman jälkeen. Akuutissa tilanteessa surevan ei pitäisi joutua hakemaan tukea itse, vaan sitä on aktiivisesti tarjottava.

Anna Liisa Aho on tutkinut ja opettanut surua ja kuolemaa eri näkökulmista lähes parikymmentä vuotta.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Olin ajatellut olevani tietynlainen, mutta lapsen kuoleman jälkeen huomaan olevani toisenlainen, Birgitta sanoo.Uula Kuvaja

Birgitta aloitti psykoterapian, kun onnettomuudesta oli kulunut puolisen vuotta. Terapiajaksoja on vuosien kuluessa ollut useita, välillä hän voi paremmin ja välillä huonommin.

Terapiassa Birgitta on saanut työkaluja ja toimintamalleja.

– Ne olivat tärkeitä istuntoja, ilman niitä en olisi pärjännyt. Niissä olen murhettani puhunut murusiksi, Kaartinen kertoo.

Jonnen hautajaisissa puhallinorkesteri soitti Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Vielä muutaman vuoden perästä laulu laukaisi Kaartisessa paniikinomaisen itkukohtauksen.

Siihen auttoi traumaterapia.

– Laulu pureutui muistiin ja kehoon. Nykyään kestän kuulla sen laulun, Jonnen äiti sanoo.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
"Olen saanut murhettani puhua murusiksi", Birgitta sanoo. Uula Kuvaja

Seurakunnan sururyhmässä hän alkoi käydä, kun onnettomuudesta oli kulunut kolme vuotta. Vielä nytkin, yli kymmenen vuotta myöhemmin, ryhmä kokoontuu joskus.

Jokainen on saanut ryhmässä kertoa omasta menetyksestään, selviämiskeinoistaan ja selviämisestään.

– Välillä kokoontumiset olivat raskaita, veivät aina seuraavan yön unet. Mutta ne olivat myös voimaannuttavia. Ryhmässä oli voimaa ja huolehdimme toisistamme. Surun lisäksi olemme jakaneet myös paljon muuta elämästämme, Birgitta kertoo.

Vuosia myöhemmin ryhmä antoi itselleen nimen: Selviytyjät. Sellainen Kaartinen kokee itsekin olevansa, vaikka tavallaan ei ole sopeutunut tai selvinnyt.

– Lapsen kuolema kulkee mukanani loppuelämäni.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Myös lastenlapset tietävät, että heillä on eno, joka on kuollut.Uula Kuvaja

Soili Poijula on hoitanut läheisensä menettäneitä kolmisenkymmentä vuotta. Hän sanoo, että läheisten ihmisten tuki on tutkimustenkin mukaan sureville kaikkein tärkeintä. Vertaistuki, eli siis erilaisten omaisjärjestöjen tarjoama apu, on Suomessa hyvin järjestetty.

– Heikoimmin tarjolla on ammattiapua kuten suruun erikoistunutta psykoterapiaa, Poijula sanoo.

Hänen mukaansa sekä vertaistuella että ammattiavulla on oma tärkeä tehtävänsä. Ne eivät sulje pois toisiaan ja niiden auttava vaikutus perustuu eri tekijöihin.

– Joku ei tarvitse kumpaakaan, toinen tarvitsee vain toista ja joku tarvitsee sekä vertaistukea että ammattiapua. Suurimmalla osalla voimakas suru kestää vuodesta kahteen. Pienellä osalla menetykseen sopeutuminen on erittäin vaikeaa ja heille voi kehittyä pitkittyneen surun häiriö, vaativan erityistason psykoterapeutti Poijula sanoo.

Lapsen kuolema jää pysyväksi osaksi elämää

Kun Jonne kuoli, surun oli ääretön. Vuosien kuluessa se on muuttanut muotoaan.

Tällaisen kuvan Birgitta piirtää omasta surustaan, kun pyydän häntä arvioimaan, kuinka suru on muuttunut vuosien kuluessa.

Surun voimakkuuden muutos

Kun Jonnen kuolemasta oli kulunut viitisen vuotta, Birgitta huomasi, että tunnelin päässä on valoa.

– Huomasin nousevan auringon, valon lisääntymisen ja kevään heräämisen. Tajusin myös, että minulla on elämän nälkä.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
"Ei tarvitse pelätä, kun pahin on jo tapahtunut. En enää pelkää kuolemaa", Birgitta sanoo.Uula Kuvaja

Nykyään hän on monessa mukana. Ihmiset ovat tulleet yhä tärkeämmiksi. Toisten auttaminen saa hänet liikkeelle.

– Kun terveydenhoitajana kohtaan lapsensa menettäneen perheen, tiedän, miltä heistä tuntuu. Voin olla heille tukena tietäen, että jokainen suree omalla tavallaan, Birgitta sanoo.

Hän on työpaikkansa pääluottamusmies ja Naisten Pankin sekä seurakunnan aktiivi.

– Olen kysynyt satoja kertoja, miksi Jumala antoi tämän tapahtua. Vaikka kysymykseen ei ole vastausta, usko tuo minulle lohtua, Birgitta sanoo.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Ikkunan maalaukset ovat Jonnen tekemiä. En ole halunnut ottaa niitä pois, Birgitta sanoo.Uula Kuvaja

Birgitta liikkuu luonnossa ja vaeltaa tuntureilla. Siellä hän keskittyy katsomaan kauas.

– Siellä saa olla juuri sellainen kuin on ja ajatella omia ajatuksiaan.

Olen toinen ihminen

Birgitta Kaartinen oli yhdeksän vuotta viiden lapsen äiti. Silmänräpäyksessä lapsia olikin vain neljä.

– Muistan, että kerran kysyttäessä vastasin, että lapsia on neljä, mutta se tuntui väärältä vastaukselta.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Toisten auttaminen saa minut liikkeelle, Birgitta sanoo.Uula Kuvaja

Kun lasten määrää kysytään, hän vastaa aina viisi. Myös lastenlapset tietävät, että heillä on eno, joka on kuollut.

– Viisivuotias tyttären tytär kysyi jokin aika sitten päivällispöydässä, onko minusta kurjaa, kun Jonne on kuollut. Vastasin, että se on kurjaa ja se tekee minut surulliseksi, Birgitta kertoo.

Onnettomuudesta on jo yli 15 vuotta. Se muutti Kaartisen elämän – ja hänet myös ihmisenä. Minuus on pitänyt rakentaa kokonaan uudelleen.

– Olen selvinnyt ja tullut vahvemmaksi. On tullut uskallus avata uusia ovia. Ei tarvitse pelätä, kun pahin on jo tapahtunut. En enää pelkää kuolemaa, Kaartinen sanoo.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Birgitta kokee olevansa selviytyjä, vaikka tavallaan hän ei ole sopeutunut tai selvinnyt. Uula Kuvaja

Joka kerran kun Birgitta lähtee tai palaa kotiin, hän ylittää tasoristeyksen, jossa onnettomuus tapahtui. Hän sanoo, ettei kertaakaan ylitä sitä muistamatta tammikuun perjantaita, joka muutti elämän.

– Joka kerran pysähdyn ja katson tuleeko juna. Joka kerran rinnasta kouraisee, hartia lysähtää ja tulee hetken voimaton olo. Jos juna tulee, hätkähdän aina.

Voit keskustella jutun lopussa aiheesta klo 22:een asti.

Katso myös:

Voiko oman lapsen kuolemasta selvitä? Birgitta Kaartinen: “Jos juna tulee, hätkähdän aina”

Osa artikkelin sisällöstä ei ole välttämättä saavutettavissa esimerkiksi ruudunlukuohjelmalla.