Paha olo ja masennus saivat Hannan ja Emman viiltelemään itseään teini-ikäisinä – nyt he uskaltavat puhua ja näyttävät arpensa

Itsensä vahingoittaminen alkaa tavallisesti 12–15 -vuotiaana. Tässä jutussa kolme naista kertoo, miten pääsi yli viiltelystä.

viiltely
Hanna Ranta katselee käsiään
Hanna Ranta aloitti viiltelemään jo 11-vuotiaana.Merja Siirilä / Yle

Hanna Ranta: Olen piilottanut arvet

"Lapsena purin pahaa oloa itseni vahingoittamisella. Ensimmäinen viiltoni 11-vuotiaana oli vahinko. Se toi hetkellisen helpotuksen ja sain kohdistettua sen paskan olon, vihan ja itkun johonkin tiettyyn kohtaan. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli väärä keino, mutta sillä hetkellä se tuntui oikealta.

Viiltely ei ollut säännöllistä, vaan aaltoili olotilan mukaan. Tiesin, että tein väärin, mutta jatkoin tapaani.

Itselleni viiltely oli jonkinmoinen hätähuuto. Yritin itse pyytää apua, mutta koin saavani osakseni vähättelyä. Tämä tapahtui 90-luvulla eikä kukaan tuntunut uskovan minua, vaikka käsissäni oli arpia.Kaverit ihmettelivät, että "mitä sinä teet", mutta aikuiset eivät puuttuneet.

Viiltely oli itselläni aktiivista 14-ikävuoteen asti, kunnes muutin omilleni. Sen jälkeen sitä tapahtui enää harvemmin ja loppui lopulta kokonaan. Vei kuitenkin vuosia päästä itseni vahingoittamisesta eroon.

Olen piilottanut arvet myöhemmin ruusutatuoinneilla, mutta silti ne tuovat menneen elämän mieleen.

Kouluterveydenhuollon, vanhempien ja ystävien pitää puuttua heti, jos huomaa, että joku viiltelee eikä pidä syyllistää. Ei kukaan varmastikaan viiltele itseään huvikseen. Älkää pitäkö sitä näkymättömänä, vaan puuttukaa siihen rohkeasti."

Hanna Ranta tatuoi käteensä ruusuja arpia peittääkseen.
Hanna Ranta tatuoi käteensä ruusuja arpia peittääkseen.Merja Siirilä / Yle

Selviytymistarinoita, mutta myös glorifiointia

Viiltely ja nuorten itsetuhoinen käytös on pitkään ollut tabuaihe, josta ei ole pystytty keskustelemaan. Psykologi Katja Myllyviita onkin ilahtunut, että esimerkiksi sosiaalisessa mediassa jaetaan selviytymistarinoita.

Myös kaikki tässä jutussa viiltelystään kertovat naiset ovat kertoneet kokemuksistaan sosiaalisessa mediassa.

– Tämä ei olisi voinut olla mahdollista yksi sukupolvi taaksepäin. Se on ollut niin tabu, että siitä ei ole kerrottu edes parhaille ystäville. Nyt ihmiset pystyvät somessa jakamaan asian ja omalla nimellään. Se on erittäin tärkeää niille, jotka ovat jumissa ja kokevat, että eivät pääse eteenpäin elämässä, Myllyviita kertoo.

Ilmiöllä on myös kääntöpuolensa. Sosiaalisessa mediassa on myös ryhmiä, joissa viiltelyä glorifioidaan ja häpeä on kääntynyt ihan päälaelleen.

– Nuoret haluavat kuulua ryhmiin: pitää olla tietynlainen ja käyttäytyä tietyllä lailla.

Emma Kaukonen katselee käsivarsia.
Emma Kaukoselle viiltely oli keino, joka siirsi henkisen kivun fyysiseksi.Merja Siirilä / Yle

Emma Kaukonen: Välillä viiltely oli jopa päivittäistä

"Masennus vei itseni nuoruudessa välillä syviinkin vesiin. Omaa masennusta purkaakseni aloin viiltelemään itseäni 15-vuotiaana. Viiltely ei ollut hätähuuto, vaan keino, joka siirsi henkisen kivun fyysiseksi. Koitin pitää sen mahdollisimman salassa.

Opin olemaan varovainen, etten viiltänyt liian syvälle, että olisin tarvinnut sairaalahoitoa. Asuin tuolloin viikonloput kotonani ja viikot koulun yhteydessä olevassa asuntolassa.

Ensimmäistä kertaa puhuin aiheesta asuntolan yövalvojalle, joka kertoi puolestaan terveydenhoitajalle. Lopulta myös vanhempani saivat tietää. Itselläni oli aiemmin myös itsemurhayrityksiä ja ne ovat olleet erityisesti äidilleni vaikea asia, koska hän on minut synnyttänyt ja koittanut pitää minut aina turvassa.

Aloin viillellä itseäni uudelleen 20-vuotiaana parin vuoden tauon jälkeen. Välillä viiltely oli jopa päivittäistä. Muutto toiselle paikkakunnalle ja uusi parisuhde auttoivat jaksamaan.En ollut enää yksin ajatusteni kanssa ja oli joku jonka kanssa jakaa pahaa oloa. Sain myös lääkityksen masennuksen hoitoon.

Nykyään minulla on kaksi ihanaa lasta, jotka ovat iloni, onneni ja aurinkoni. Myös opiskelukaverini on ollut tukenani vaikeina aikoina 20 vuoden ajan. Hän tuskin tietää, kuinka iso apu hän on ollut minulle.

Käsivarsien arvet ovat jo vaalentuneet eikä niitä paljon huomaa. Suunnittelen ottavani itselleni puolipisteen muotoisen tatuoinnin, joka on yleinen mielenterveysongelmien ja itsetuhoisten ajatusten kanssa kamppailleilla. Se tarkoittaa sitä, että tarina jatkuu vielä."

Emma Kaukonen
Perhe on Emma Kaukoselle suuri voimavara.Merja Siirilä / Yle

Tärkeintä puhuminen ja puuttuminen

Suomen Mielenterveys ry:n Sekasin-chatin ammattilaiset ja koulutetut vapaaehtoiset keskustelivat viime vuonna nuorten kanssa 15 000 kertaa. Yhteydenottoyrityksiä oli 115 604.

Vastaanotetuista yhteydenotoista 19 prosenttia käsitteli itsetuhoisuutta ja viiltelyä. Usein taustalla on masennusta, syömishäiriöitä, hyväksikäyttöä tai pahoinpitelyä.

– Pystyimme vastaamaan vain jäävuoren huippuun. Chat on todella suosittu ja meidän luvut tulevat tänä vuonna kohoamaan, kertoo tiimipäällikkö Miguel Reyes.

Sekä Reyesin että Myllyviidan mukaan viiltelyn lopettamisessa tärkeintä on puhuminen ja puuttuminen - kuten Emman tapauksessa asuntolan yövalvoja toimi.

– Ei nämä asiat puhumatta katoa, Reyes toteaa.

.

Chat-henkilö nuorten terveyspaolvelut
Tiimipäällikkö Miguel Reyes on tyytyväinen, että nuoret puhuvat viiltelystä nykypäivänä avoimesti. Jyrki Ojala / Yle

Susanna: Hyvänolontunne vaihtui katumukseen ja peittelyyn

“Aloin viiltelemään itseäni yläasteikäisenä. Syynä tähän olivat masennus, yksinjäämisen pelko ja koulukiusaaminen. Viiltelyn aiheuttama kipu aiheutti ensin hyvänolon tunteen, mutta lopulta tuli katumus ja jälkien peittely. Sisällä joku huuti kipeästi apua. Paha olo ja yksinäisyys saivat kuitenkin jatkamaan.

En sanoisi, että viiltely koukutti, mutta kyllä siitä haki sitä hyvänolontunnetta. Ulospäin esitin, että kaikki on hyvin vaikka todellisuudessa sisältä olin ihan rikki.

Viiltelyä kesti kahdesta kolmeen vuotta. Varsinaisesti itse viiltelyyn en koskaan hakenut apua, mutta pahaan oloon, yksinäisyyteen ja masennukseen kylläkin. Juttelin aluksi kouluterveydenhoitajalle, jonka kautta pääsin juttelemaan myös psykologille.

En ole viillellyt itseäni yli kymmeneen vuoteen. Uusi parisuhde ja muutto toiselle paikkakunnalle pelastivat. Onneksi minulla oli myös ystäviä, jotka pysyivät rinnalla.

Viiltelystä eroon pääseminen ei ollut helppoa. Jälkiä minulla on edelleen käsissä ja myös reisissä. Ne kertovat minulle siitä, mistä olen selvinnyt ja kuinka vahvaksi olen tullut.

Ihmiset kommentoivat arpia usein aika ilkeästi. Kukaan ei koskaan voi tietää mitä siellä toisen ihmisen syvällä sisimmässä on. Se ilkeä kommentti, halveksuva katse voi olla toiselle todella musertava.

Suurin osa läheisistä ei tiedä asiasta. Siksi halusin antaa aiheesta haastattelun ilman kuvaani ja sukunimeä.“

Arpia viiltelystä Emma Kaukosen käsivarressa.
Emma Kaukosen käsivarressa on vielä haaleita arpiaMerja Siirilä / Yle

Kun huomaat, ohjaa hakemaan apua

Hannan, Emman ja Susannan tarinat ovat erilaisia. Siinä, missä Hannan kohdalla aikuiset eivät puuttuneet, Emma ja Susanna saivat apua. Usein viiltely liittyy yksinoloon ja ahdistukseen. Erityisen tärkeää on ohjata ihminen avun piiriin.

Psykologi Kati Myllyviita kertoo, että lapsena itseään viillelleiden aikuisten mielestä ikävintä on ollut se, ettei arpia ole noteerattu mitenkään.

– Viilteleville on ristiriita siinä, että he kaipaavat heidän pahan olo huomioimista ja ohjaamista avun piiriin, mutta samalla he pelkäävät kiinnijäämistä. Toinen, mikä on satuttanut ihmisiä on huonojen selityksien uskominen. Kaipuu saada apua on kova, Myllyviita kertoo.

Monelle nuorelle on tärkeää pitää yllä kiiltokuvamallia, täydellistä kuvaa itsestä, johon ei sisälly alakuloa tai masennusta.

– Ihminen kun muistaisi, että hän on muutakin kuin ulkonäkönsä ja kehonsa.

Artikkeliin on käytetty henkilöhaastatteluiden lisäksi myös Mielenterveystalon (siirryt toiseen palveluun), THL:n (siirryt toiseen palveluun) ja Mannerheimin lastensuojeluliiton (siirryt toiseen palveluun) verkkosivuja.

Artikkelista voi keskustella 25. syyskuuta 2019 kello 22 asti. Voit myös laittaa viestiä toimittajalle osoitteeseen merja.siirila@yle.fi.