Johanna Malisen kolumni: Julkisesti itkeminen ei ole merkki heikkohermoisuudesta

Kyyneliä laskemalla ei pysty selvittämään sitä, kuinka ihminen kestää epäonnistumisia, kirjoittaa Johanna Malinen. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

Työ & elämä
Kolumnisti Johanna Malinen
Pekka Tynell / Yle

Ryhdistäydy, komennan itseäni. Alan puhua, mutta ääneni särkyy. Sitä edeltää tuttu kirvely silmissä ja lämpimältä tuntuva vesivana poskilla. Rintakehäni täyttyy häpeästä. Pomoni vilkaisee ympärilleen ja ohjaa minut vähän sivummalle.

Edellä kuvattu tilanne tapahtui kesätöissä, kun tajusin tehneeni virheen, joka tuntui valtavalta. Tiesin, että asia olisi selvitettävissä, eli kaikki oli ihan hyvin. Olin kuitenkin itseeni pettynyt ja epäonnistuminen harmitti, koska työ oli minulle tärkeä. Halusin selvittää asian “tyynen aikuismaisesti”, mutta rationaaliset aikomukseni hävisivät tunnereaktiolle kuusi nolla.

Itkun jälkeen olen koonnut itseni, pyyhkinyt levinneet ripsivärit silmänurkista ja jatkanut reippaasti hommia.

Olen aina ajatellut, että itkeminen on kehoni luontainen stressireaktio. Olen purskahtanut itkuun vuosien varrella monta kertaa julkisella paikalla, kuten koulussa, yliopistossa ja työpaikalla. Taustalla ei ole yleensä mitään vakavaa. Tunteet vain ovat ottaneet hetkeksi yliotteen ja kyyneleet puskeneet läpi väkisin.

Itkun jälkeen olen koonnut itseni, pyyhkinyt levinneet ripsivärit silmänurkista ja jatkanut reippaasti hommia. Silti itkeminen on nolottanut. Olen ajatellut, ettei pikkujuttujen vuoksi pitäisi tuhertaa itkua. Nyt alan kuitenkin ymmärtää, että eivät herkässä olevat kyyneleet ole osoitus siitä, että olisin muita heikkohermoisempi.

Miksi poskilla valuvaa suolavettä pitäisi hävetä?

Itkemistä on tutkittu melko vähän (siirryt toiseen palveluun), eivätkä tutkijat ole löytäneet varmaa selitystä sille, mitä hyötyä kyynelten vuodattamisesta on. Joitakin teorioita on kuitenkin olemassa.

Yhdysvaltalaisen tutkija William Freyn teoria on samankaltainen arkikokemusteni kanssa. Frey on esittänyt (siirryt toiseen palveluun), että itkeminen puhdistaa elimistöä tunnepurkauksen synnyttämistä haitallisista stressihormoneista. Puhdistaminen ei kuulosta hullummalta, vai mitä?

Olen kuullut sanottavan, että aikuisen ihmisen on pystyttävä säästämään kyyneleensä kotiin. Myös moni aikakauslehti on listannut vinkkivitosia itkun pidättelyyn. Me Naisten artikkelissa (siirryt toiseen palveluun) ehdotetaan itkupilleille pientä ruumiillista kipua ja Kodin Kuvalehdessä kehotetaan (siirryt toiseen palveluun) juomaan jääkylmää vettä.

Minä väitän, että kyyneliä ei pitäisi säästää yhtään mihinkään.

Mielestäni joka ikinen itkettävä syy on hyvä syy itkeä. Ei itkeminen ole osoitus mistään muusta kuin ihmisyydestä.

Ainakin itse tunnen oloni itkun jälkeen vapautuneemmaksi, minkä ansiosta pystyn keskittymään jälleen loogiseen ajatteluun. Jos taas pidättelen kyyneliä, kuluu kaikki energiani siihen, että en itke.

En tarkoita, että aina pitäisi alkaa parkua pomon edessä, vaikka sekään ei ole näköjään maailmanloppu. Esimerkiksi vessassa itkeminen on mielestäni paljon parempi vaihtoehto kuin itkunpidätysvinkkien googlettaminen.

Olin 16-vuotiaana bileissä, joissa keskusteltiin siitä, mikä on oikeutettu syy itkeä julkisesti. Osa porukasta oli sitä mieltä, että on hyväksyttävää itkeä koulussa, jos koira tai mummo on kuollut, mutta epäonnistuneen kokeen vuoksi itkeminen osoittaa, että tyyppi on vähän epävakaa.

Olen eri mieltä. Mielestäni joka ikinen itkettävä syy on hyvä syy itkeä. Ei itkeminen ole osoitus mistään muusta kuin ihmisyydestä.

Se, miten ihminen kestää epäonnistumisia, ei selviä kyyneliä laskemalla vaan, miten ihminen toimii itkut itkettyään.

Toimittaja ja tietokirjailija Julia Thurén kirjoittaa blogissaan itkemisestä (siirryt toiseen palveluun) seuraavasti:

“Mun mielestä itkemistä ei ole varattu vain ‘kaikki on mennyt’ -tilanteisiin, vaan kyllä sitä voi vähäpätöisemmistäkin asioista tirauttaa.“

Se on hirveän hyvin sanottu. Olen huomannut monen kokevan, että itkeminen on osoitus heikkoudesta ja epävakaudesta. Itsekin pelkäsin pomoni ajattelevan, että en kestä toimittajan työhön kuuluvaa stressiä. Tällaiset oletukset joutavat romukoppaan.

Ihmiset pillahtavat itkuun erilaisista syistä. Kyyneliä ei pitäisi säikähtää. Eikä ainakaan ajatella automaattisesti, että “tuolla tyypillä menee nyt tosi huonosti” tai että “sen hermot ei kestä tiukkoja paikkoja”. Itku ei ole vakavaa, vaikka sen taustalla voi toki joskus olla vakavia asioita. Sitä paitsi itkussa on se hyvä puoli, että kyyneleet eivät satuta ketään. Mikäli Freyhyn on uskominen, ne vain puhdistavat.

Johanna Malinen

Kirjoittaja on Jyväskylässä asuva, sydämeltään pohjoiskarjalainen journalistiopiskelija, joka nauttii kirjoittamisen lisäksi metsälenkeistä ja glittermekkoihin sonnustautumisesta.

Aiheesta voi keskustella 08.10. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Anton Vanha-Majamaan kolumni: Menen elokuvateatteriin itkemään

Jani Kaaron kolumni: Nöyryytyksen tunne on miltei pahinta mitä on