Pekka Juntin kolumni: Soinen maa ei elättänyt kaikkia

Ehkä syrjäkylien tyhjentyminen on vain paluuta normaaliin, kirjoittaa Pekka Juntti

väestöennusteet
Pekka Juntti
Pekka JunttiNina Susi

Kun äitini oli lapsi, hänen länsilappilaisen kotikylänsä Väystäjän kyläkoulua kävi kahdeksankymmentä lasta. Itse muistan lapsuudesta, kun Väystäjän koulu lopetettiin oppilaspulan takia. 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä kylän viimeinen lapsi kasvoi miehen ikään ja muutti pois. Väystäjän viimeisestä lapsesta puhuttiin paljon, sillä häneen loppui yksi aikakausi. Kylän historiassa kääntyi uusi luku.

Pyörin Väystäjän raitilla paljon lapsena ja nuorena. Paikka ei nuoren silmiinkään näyttänyt paratiisilta maan päällä. Monin paikoin kova maa jaksoi nousta loputtomasta, joka paikkaan ulottuvasta suosta vain pieninä kumpuina, saajoina.Väystäjä oli märkä lätty vaarojen kainalossa. Uljaampia huippuja ja suurempaa vettä löytyi vasta hurrikkaampien lohitalojen luota Kainuunkylästä.

Katselin kuloa työntäviä, pajukoituvia peltoja, hajoavia rintamamiestaloja, unohdettuja pihapiirejä, joista osa elätti hädin tuskin vain yhden tai kaksi sukupolvea. Kun nuorena aikuisena ajelin aamunkähmässä eräkämpältämme jänisjahtiin kuoppainen hiekkatie renkaan alla ropisten, koetin muistella ketä taloissa oli asunut ja mihin he olivat kuolleet.

Kylät, joissa ennen oli kaikki tarvittava, asumakentät, joista löytyi kokonainen inhimillinen elonkehä, eivät olleet yhtäkkiä enää mitään. Sille on suomessa sanakin. Rakennemuutos.

Kasvoin siihen, että kaikki entinen katoaa. Kylät, joissa ennen oli kaikki tarvittava, asumakentät, joista löytyi kokonainen inhimillinen elonkehä, eivät olleet yhtäkkiä enää mitään. Sille on suomessa sanakin. Rakennemuutos.

Väystäjä, josta puoli sukuani on kotoisin, hiipui silmieni alla pois. Se suretti ja siitä surusta olen koettanut oppia vuosikymmenet pois.

Parisen vuotta sitten kurjuuden tuijottelu sai vihdoin uutta kulmaa, kun luin juttua Väystäjän historiasta. Siinä kerrottiin, että ennen sotaa kylällä töllisteli vain muutama erämaatalo hirvikiväärin kantaman päässä toisistaan. Juttua lukiessani päähäni nousi uudensorttinen ajatus. Jospa Väystäjä onkin palaamassa normaalitilaan.

Jospa sodanjälkeinen väestöryntäys näihin tuhansiin Väystäjiin ympäri maan oli pelkkä historian oikku, poikkeus normaaliin? Jospa soinen maa ei vain pystynyt elättämään heitä kaikkia. Jospa kyse oli epäterveestä väestönkasvusta, jonka Ruotsi ratkaisi lopulta puolestamme.

Miksi surra, miksi haikailla mennyttä, joka ei ollut lopulta niin kummoista elämää. Väystäjän ”Asutuksella”, joksi evakkojen ja muiden uudisraivaajien aluetta kutsuttiin, asui köyhää väkeä. He olivat rikkiammuttuja miehiä vuoroin suota kyntämässä, vuoroin pontikkaa juomassa. He olivat luopuneet niin paljosta, nuoruudestaan ja kotiseudustaan sen yhden hullun sodan takia, jonka ainoa ehtymätön tuote oli arkkurivit asemalla ja se loputon kyynelten virta. Pientilojen naiset tekivät työtä hullun lailla ilman palkkaa tai haavetta säällisestä eläkkeestä, pitelivät perheen ohjaksia käsissä ja koettivat kasvattaa lapsensa niin, että he olisivat edes jotenkin valmiita maailmaan.

Kansakoululaitoksen avustuksella naiset onnistuivat. Väystäjän nuoret muuttivat pois. Heidän elämästään tuli vanhempiensa elämää parempaa. Moni nuori vanheni lähimmässä kaupungissa Torniossa. Niin kävi äidillekin. Minä ja sisaret kasvoimme maalla kaupungin kupeessa.

Yhtä useat pakkasivat kimpsunsa ja porhalsivat Etelä-Ruotsiin. Autotehtaan taukohuoneen leipä maistui aivan pullalta, mutta sitä sentään oli riittävästi. Siellä he ovat vieläkin, terveisiä kaikille sukulaisille sinne.

Ajelen nykyäänkin usein Väystäjän raittia. Katselen menneisiin vuosikymmeniin, näen kulosta puskevia ravinteista seonneita kuusenturreja, rintamamiestalon, jonka jokaisen ikkunan läpi on lentänyt haukka. Ajattelen, että ne ovat metsän kamikazeja, ottavat omansa takaisin katkennut linnun niska kerrallaan.

Eno vaimoineen ja muutama muu asuvat kylällä vielä. He ovat sitkasta väkeä, juurtuneita, joille kodin jättäminen ei ollut vaihtoehto.

Muuta äitini kotikylästä ei ole jäljellä, metsät ovat kaluttuja, suot ojitettuja, purot pilassa. Silti kylä on tärkeämpi minulle kuin koskaan aiemmin.

Sille on suomessa sanakin. Juuret.

Pekka Juntti

Kirjoittaja on Ruotsin Haaparannalla asuva, Lapissa työskentelevä vapaa toimittaja.

Aiheesta voi keskustella 26.09. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Tommi Kinnusen kolumni: Pääkaupunkiseudusta tuli median tarinoiden normi

Pekka Juntin kolumni: Tee niin kuin Veijo ja kaikki muuttuu hyväksi

Pekka Juntin kolumni: Minua ei kiinnosta, miten Greta Thunberg jaksaa