Kuolema on käsiteltävä todeksi, jotta elämä jatkuu – kolmikymppiset Jennika ja Mika Koistinen puhuivat, mutta omalla tavallaan

Läheisen kuolemaa pidetään rankimpana mahdollisena elämänmuutoksena. Miten kauan suru kestää, mikä auttaa selviytymään? Asiantuntijat vastasivat kysymyksiin maanantai-iltana ja keskustelu on luettavissa jutun lopussa.

kuolema
Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Teetimme Nellasta kuvan, kun hänen syntymästään oli kulunut vuosi. Nella eli vain muutaman päivän, Jennika kertoo. Liisa Takala. Grafiikkatyö: Annika Silvola.

Oli keskiviikko kello 13.30. Kätilö pyöritti ultraäänilaitetta Jennika Koistisen vatsan päällä.

Iloinen rupattelu vaihtui hiljaisuuteen. Kätilö sanoi, että hän pyytää lääkärin huoneeseen. Koistinen alkoi itkeä.

Jennika Koistinen sai lähetteen Lastenkilinikalle ja sikiötutkimusyksikköön. Siellä lääkärit kertoivat, että Jennikan lapsella on palleatyrä, mutta valtaosa lapsista selviää siitä.

Raskausaikana Jennika kävi säännöllisesti kontrolleissa, joissa lapsen vointia arvioitiin.

Jennika sanoo, että kontrollit tuntuivat tärkeiltä ja auttoivat jaksamaan. Olisi ollut kauheaa vain odottaa ja vain pelätä.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Lastenklinikkaan littyy paljon tuskaisia ja surullisia muistoja, Jennika kertoo.Liisa Takala

Koistiset odottivat lasta tunnemyrskyssä. Lasta toivottiin valtavasti, ja samaan aikaan varauduttiin siihen, että lapsi kuolee – jos sellaiseen jotenkin voi varautua.

– Olimme esimerkiksi miettineet, mille hautausmaalle lapsi haudataan, jos pahin tapahtuu, Jennika kertoo.

Vaunujen hankinnassa toivo ja pelko tulivat konkreettisesti vastaan. Vaunut oli varattu ja käsiraha maksettu, mutta myyjän kanssa oli sovittu, että lapsen syntymän jälkeen käsiraha palautetaan, jos vaunuja ei tarvita.

– Emme myöskään kalustaneet lapsen huonetta. Lista tarvikkeista oli kyllä tehty. Pelkkä ajatus, että huone olisi purettava lapsen syntymän jälkeen, oli kauhea, Jennika sanoo.

Lapsi syntyy – ja kuolee

Heinäkuun 13. päivä kolme vuotta sitten Nella-vauva syntyi sektiolla. Hänet kiidätettiin tehohoitoon.

Varsinaisesti Jennika näki lapsensa ensi kertaa keskiyöllä. Aviopuoliso oli hälytetty paikalle, koska Nella voi huonosti. Siitä komplikaatiosta hän kuitenkin selvisi.

Jennika kertoo, että vieläkin kuulee joskus teho-osaston laitteiden piipityksen, vaikka siellä sai olla vain vierailuaikoina.

– Nella oli letkujen peitossa. Vain otsaa ja kättä pystyi vähän silittämään, äiti muistelee.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Sairaalan käytävät tulivat tutuksi raskausaikana, Jennika sanoo.Liisa Takala

Nella voi kolme päivää tasaisen huonosti, mutta silti toivoa oli. Perjantai-iltana vointi alkoi huonontua entisestään.

Kun vanhemmat lauantaiaamuna menivät teho-osastolle, hoitajat ja lääkäri kertoivat, että tilanne oli huono. Sairaanhoitajat antoivat vanhempien pyynnöstä Nellalle hätäkasteen.

– Se oli minulle tosi tärkeää. Nella sai oman nimensä.

Kolmen päivän ikäinen Nella-vauva irrotettiin laitteista. Hän kuoli lauantaina kello 11.45.

Lapsi pestiin ja annettiin vanhempiensa syliin.

– Oli tärkeää saada edes kerran pitää Nellaa sylissä. Me hyvästelimme hänet.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Aina, kun minulla on valtava ikävä, katson sairaalassa otettuja Nellan kuvia, Jennika sanoo.Liisa Takala

Psykologi, vaativan erityistason psykoterapeutti Soili Poijula sanoo, että ammattilaisten on tärkeä tukea sitä, että omainen uskaltaa jättää jäähyväiset läheiselleen. Katsomiselle, puhumiselle ja kosketukselle pitää olla mahdollisuus ja riittävästi aikaa.

– Menetykseen sopeutuminen ja elämän jatkuminen edellyttävät, että kuolema tulee todeksi, ja siinä jäähyväisillä voi olla suuri merkitys.

Poijula on tutkinut, hoitanut ja kehittänyt surevien auttamista ja hoitoa kolmisenkymmentä vuotta.

Suru musersi

Jennika ja Mika Koistinen ajoivat kaksin kotiin. Molemmat menivät nukkumaan. Sitten he purkivat vauvan hoitopöydän, jonka olivat hankkineet.

– Se oli ihan kauheaa. Tuskan musertavuutta ei voinut aavistaa. Ja silti ehkä pahin shokki jäi kuitenkin pois, koska olimme jotenkin voineet varautua tilanteeseen, Jennika sanoo.

Koististen luona kävi läheisiä ja ystäviä. Se auttoi. Ystäväpariskunta toi ruokaa.

– Se lämmittää mieltämme vieläkin. He myös uskalsivat kohdata meidät. Me halusimme kertoa ja he olivat valmiita kuuntelemaan ja ottamaan tuskaamme vastaan, Nellan äiti sanoo.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Nellan kuoleman jälkeen jotkut eivät tienneet, miten meihin olisi pitänyt suhtautua. Pelkkä kysymys, miten voit, riittää. Liisa Takala

Tyttären kuoleman jälkeen Mika Koistinen piti isyysvapaata kolme viikkoa ja Jennika Koistinen oli äitiysvapaalla säädetyt kolme kuukautta.

– Oli helpottavaa, että sain olla pois töistä. En ehkä olisi jaksanut käydä puhumassa itselleni sairauslomaa tai vapaata. Ei se ole mitään lomaa, jos itkee monta kertaa päivässä ja ei jaksa tehdä mitään, Jennika kertoo.

Äitiysloman aikana Jennika oppi, että ihmisen ei ole pakko muuta kuin hengittää ja syödä.

– Jos kykenin lukemaan kirjaa tai kävelin lenkin, se oli jo hyvä saavutus.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Luonnosta on tullut minulle paljon tärkeämpi. Kävellessä, kun näen lintuja, perhosia tai pilviä, ne muistuttavat minua Nellasta. Liisa Takala

Jennika palasi töihin äitiysloman jälkeen. Juuri ennen työhön paluuta hän pyrki opiskelemaan terveydenhoitajaksi ja sai opiskelupaikan.

– Lapsen kuolema oli kimmoke tehdä haaveesta totta. Aiemmin olin ajatellut, etten uskalla. Haluan tehdä merkityksellistä työtä ihmisten kanssa, Koististen sanoo.

Hän kertoo monesti jälkeenpäin ihmetelleensä, millä voimilla hän aluksi opiskeli: kolme päivää viikossa töiden jälkeen ilta kahdeksaan asti. Jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä ollut järkevämpää aloittaa opiskelu myöhemmin.

– En silti kadu. Silloin oli ehkä tarve täyttää päivät muullakin kuin viiltävällä surulla. Enkä ole surua kuitenkaan siirtänyt sivuun, vaan surrut.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Sydämen ostimme vain muutaman päivä Nellan hautajaisten jälkeen hääpäivänämme. Pidän korua aina kaulassani, Jennika sanoo.Liisa Takala

Psykologi Soili Poijula sanoo, että mikäli menetyksen kokenut pystyy palaamaan töihin, se voi auttaa elämässään eteenpäin, koska epätoivon ja ikävän rinnalle ihminen saa muuta ajateltavaa ja tekemistä.

– Riippuu kuitenkin siitä, minkälaista työ on. Hyvin paljon monimutkaista tietojen käsittelyä ja muistamista edellyttävä työ voi olla surevalla pitkään vaikeaa, koska suru heikentää keskittymistä ja muistia.

Poijula muistuttaa myös siitä, että jos työskentelee toisten ihmisten auttajana tai oma persoona on työväline, on erityisen tärkeää, että ei palaa liian aikaisin töihin.

Jennika Koistinen jaksoi olla töissä, jaksoi, vaikka koko ensimmäinen vuosi oli hirveä.

– En tarvinnut kuin muutaman sanan, vaikkapa autoradiosta kuullun laulun, kun mietin, että tätäkään me emme voi kokea Nellan kanssa yhdessä. Usein töihin mennessä itkin. Samaa tein töistä palatessani.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Meidänkin kotona asuu näkymätön lapsi. Mukia ostettaessa Nella olisi täyttänyt kolme vuotta.Liisa Takala

Työyhteisön on tärkeä tietää, että joidenkin suru vie paljon voimia ja toimintakyvyn palautumiseen voi mennä aikaa, Poijula muistuttaa.

– Toisissa työyhteisöissä on paljon valmiutta joustaa ja tukea työhön paluussa sekä työssä jaksamisessa. Toisissa työpaikoissa olisi paljon parannettavaa esimerkiksi sen ymmärtämisessä, että surevan toimintakyky ei palaudu kahdessa viikossa. Myös tietoa suremisesta pitäisi työpaikoilla olla enemmän.

Koistiset ovat puhuneet, puhuneet ja puhuneet

Jennika ja Mika Koistinen puhuivat peloistaan ja kuolemasta jo raskausaikana. Nellan kuoleman jälkeen he puhuivat taukoamatta. Puheyhteys puolisoiden välillä toimii edelleen.

– Suru ei ole erottanut meitä, vaan lähentänyt, Jennika sanoo.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Tässä kuvassa ei ole yhtään teho-osaston letkua eikä johtoa, Jennika sanoo.Liisa Takala. Grafiikkatyö: Annika Silvola

Hoitotieteen yliopisto-opettaja Anna Liisa Aho Tampereen yliopistosta sanoo, että lapsen kuolema on kriisi vanhemmille, mutta myös parisuhteelle. Parhaimmillaan kokemus voi lähentää vanhempia, mutta yleisempää ovat moninaiset ongelmat parisuhteessa.

– Yleinen parisuhdeongelmien aiheuttaja on puolisoiden erilaiset tavat surra ja ilmaista surua. Vanhemmat saavat Suomessa vähän parisuhteeseensa tukea, vaikka tutkimuksen mukaan miltei kaikki vanhemmat kokevat sitä tarvitsevansa, Aho sanoo.

Hän on tutkinut, opettanut ja kehittänyt surevien auttamista ja hoitoa parikymmentä vuotta.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Pyhän Laurin kirkossa meidät vihittiin ja Nella haudattiin: Elämäni onnellisin ja surullisin hetki, Jennika sanoo.Liisa Takala

Jennika ja Mika Koistinen ovat käsitelleet ja käsittelevät surua omilla tavoillaan. He ovat pystyneet hyväksymään toistensa erilaiset tavat.

– Olemme molemmat puhuneet surustamme paljon. Miehelleni suru on kuitenkin enemmän meidän välinen asia. Minä olen etsinyt enemmän ulkopuolista apua. Menetys on meille kummallekin hirveä, Koistinen kertoo.

Vaativan erityistason psykoterapeutti Soili Poijula sanoo, että suru on yksilöllistä ja jokainen suree omalla tavallaan ja omassa tahdissaan.

– Naisille ja tytöille on tyypillistä, että he haluavat ilmaista tunteita ja hakea tukea toisilta ihmisiltä. Miehille ja pojille on taas tyypillistä se, että suru on yksityistä ja enemmän toiminnallista. Kokemisen tavat ja selviytymiskeinot eivät kerro mitään surun syvyydestä.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Alussa kävimme Mikan kanssa haudalla joka toinen viikko, nykyisin harvemmin, Jennika kertoo.Liisa Takala

Jennika etsi ja sai apua. Hän luki surukirjallisuutta. Jo sairaalassa hän keskusteli psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa.

Neuvolapsykologin vastaanotolla hän kävi kerran kuussa vuoden ajan. Lapsensa menettäneiden perheiden vertaistukiyhdistys Käpy ry:n vertaistukiryhmään hän liittyi, kun lapsen kuolemasta oli kulunut reilu kuukausi.

– Vertaisryhmistä minulla oli paljon epäilyjä. Pelkäsin, että siellä vain vellotaan surussa ja olosta tulee entistä pahempi. Olin väärässä, olen saanut paljon tukea ja ymmärrystä. Myös todella hyviä ystäviä, joiden kanssa olen tekemisissä vähintään viikoittain, Koistinen kertoo.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Olisimme niin miellään pitäneet Nellan kauemmin luonamme, mutta nyt olemme kiitollisia päivistä, jotka hän oli kanssamme.Liisa Takala

Jennika tietää olevansa onnekas. Monet Suomessa jäävät vaille tarvitsemaansa apua, koska läheisensä menettäneiden auttamisesta puuttuu selkeä moniammatillinen toimintamalli, Aho sanoo.

– Tällä hetkellä näyttää siltä, että surevien tukeminen äkkikuolemissa ei kuulu oikein kenellekään. Nyt eri organisaatiot kunnissa "luulevat", että tukeminen kuuluu jollekulle toiselle. Lopputulemana on, että se ei ole hallussa kenelläkään ja pahimmillaan mistään ei ole oltu kertaakaan yhteydessä sureviin.

Nellaa ei korvaa mikään, mutta toiveena sisaruksia

Heti samana päivänä, kun Nella kuoli, Koistinen toivoi saavansa lisää lapsia.

– Toinen lapsi ei korvaa Nellaa ja hän on aina esikoisemme. Mutta sitä lapsiperhearkea, mitä emme saaneet elää hänen kanssaan, toivomme voivamme elää seuraavan lapsemme kanssa.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Jennikan ja Mikan harras toive on, että lapsettomuushoidot auttaisivat.Liisa Takala

Kun lapsia ei vuoden yrittämisen jälkeen alkanut kuulua, Koistiset päätyivät lapsettomuushoitoihin. Mitään fysiologista estettä lapsen saannille ei ole.

– Viime vuodet olen surrut paitsi lapsen menetystä myös lapsettomuutta. Näistä kahdesta on kasvanut aikamoinen kriisi, jonka suuruutta on itsellekin vaikea myöntää.

Koistinen aloitti tänä keväänä psykoterapian, jossa hän käy kerran kuussa.

– Terapia auttaa näkemään tilannettamme uusista näkökulmista ja muistuttaa toivosta. Se auttaa, Jennika sanoo.

Avoimuus on auttanut meitä

Jennika sanoo, että hän on halunnut avoimesti kertoa lapsensa kuolemasta. Hänelle itselleen puhuminen on voimavara, kun taas puhumattomuus ja peittely olisivat taakka.

– Sosiaalisen median vauvaryhmä myötäeli vaikeaa raskauttani. Nellan kuoleman jälkeen ryhmäläiset jopa etsivät osoitteemme ja lähettivät meille kukkia.

Jennika Koistinen sanoo, että heidän on ollut pakko sopeutua. Silti surun kyyneleitä riittää hänen elämänsä loppuun asti - surua ei voi suorittaa loppuun.

Tällaisen kuvan Jennika piirtää omasta surustaan, kun pyydän häntä arvioimaan, kuinka suru on muuttunut vuosien kuluessa.

Surun voimakkuuden muutos

Suru ei enää täytä koko elämää.

– On ollut pakko kasvaa ihmisenä. Katkeraksi en halua tulla ja kartan sitä viimeiseen asti. Se on ollut yksi syy mennä vertaisryhmään ja hakea ammattiapua, Koistinen sanoo.

Kuvan käyttöoikeus vain tässä jutussa.
Toivo ei ole kadonnut elämästämme. Uskon, että elämällä on meille paljon annettavaa.Liisa Takala

Kolmen viime vuoden aikana Jennika sanoo kokeneensa pelkoa, epätoivoa, surua, kaipausta ja ikävää. Toki Nellan kuoleman jälkeen elämässä on ollut myös monia hienoja asioita ja hetkiä.

– Toivon myös, että sellaiset huippuhetket, joita ennen Nellan syntymää meillä oli, palaavat. Uskon, että niin tapahtuu.

Miten kauan suru kestää, mikä auttaa selviytymään? Kysy läheisen kuoleman jälkeisestä surusta kello 18.30 – 20.30

Suru on paitsi yksilöllistä myös yleismaailmallista ja herättää paljon yhteisiä kysymyksiä kuten: Mikä auttaa selviytymään? Mitkä tunteet ovat normaaleja? Täytyykö surusta kertoa muille tai milloin olen työkykyinen?

Näihin ja moniin muihin kysymyksiin ovat vastaamassa surututkija ja terveystieteentohtori Anna Liisa Aho Tampereen yliopistosta ja psykologi Marika Ketola MIELI Suomen Mielenterveys ry:stä.

Keskusteluun osallistumista varten tarvitset Yle-tunnuksen. Katso ohjeet tunnuksen luomiseksi tästä.

Asiantuntijat vastasivat kysymyksiin maanantai-iltana ja keskustelu on luettavissa jutun lopussa.

Lue myös:

Suuri suru muuttaa muotoaan ja ihmistä – "Minuus on pitänyt rakentaa kokonaan uudelleen"

Voiko oman lapsen kuolemasta selvitä? Birgitta Kaartinen: “Jos juna tulee, hätkähdän aina”

Oletko menettänyt läheisesi? Arvioi, miten olet sopeutunut läheisesi kuolemaan