Roope Lipastin kolumni: Parasta työn arvostusta on palkka

Palkka on myös ihmisarvon mitta, kirjoittaa Roope Lipasti.

Posti Group Oyj
Kirjailija Roope Lipasti poseeraa kameralle.
Kalle Mäkelä

Kävin syksyllä ensimmäistä kertaa elämässäni Venäjällä, Pietarissa. Kaupunki teki vaikutuksen, kuinkas muuten. Se oli loistelias, kaunis, pompöösi. Jo ensimmäisen vartin jälkeen käsitin, miksi vallankumous lähti sieltä. Kun jokaisella ylimystön edustajalla on Eduskuntatalon kokoinen arkiasunto ja parin kilometrin päässä samankokoinen kesämökki, en ihmettele, että rahvasta on alkanut vähän ottamaan niin sanotusti pannuun.

Luulen, että vähän jotain samantapaista on ilmassa nytkin, meidän ajassamme. En tarkoita että meillä olisi nälkäänäkeviä maaorjia tai edes että kukaan jaksaisi nousta Netflixin äärestä tekemään vallankumousta, mutta eriarvoistuminen alkaa olla käsin kosketeltavaa, eikä se ole hyvä asia. Ei niiden näkökulmasta, jotka jäävät ilman suklaavanukasta, mutta ei myöskään yhteiskunnan yleisen vakauden kannalta.

Väitän, että ihminen on sellainen otus, että epäreiluuden tunne painaa enemmän kuin juuri mikään.

Posti on hyvä esimerkki. Minulla on heidän sähläämiseensä henkilökohtainen side, sillä lapsemme – täysi-ikäinen jo – tarvitsi työtä ja sai sitä Postista - samana päivänä kun he laskivat palkkoja. Lopputuloksena hänen tuntipalkkansa on kympin. Se on siis kahdeksankymppiä päivässä ja 1600 euroa kuussa. Lapsi asuu vielä kotona ja jääkaappiinkin ilmestyy kuin ihmeen kaupalla ilmaista ruokaa, joten se on hänelle suorastaan mainio palkka.

Mutta jos tuosta pitäisi maksaa eläminen, niin itkuhan siinä tulisi. Pääkaupunkiseudulla se ei edes onnistuisi, mutta täällä Turun suunnallakin tekisi tiukkaa. Verojen ja vuokran jälkeen käteen jäisi noin tonni. Ei siinä nälkään kuolisi, mutta kovasti ei myöskään tulevaisuutta suunniteltaisi ja jos pesukone menisi rikki niin huonompi homma.

Sittemmin Posti hieman pyörsi puheitaan ja ainakin vanhoihin palkkoihin tulee parin vuoden siirtymäaika - mutta palkanalennus on siis joka tapauksessa tulossa. Ja toki näitä huonosti palkattuja kympin töitä löytää muualtakin. Suomessa nimittäin tekevälle on töitä, ei se siitä ole kiinni. Vaan paneehan se miettimään toimintastrategiaa, jos saa suurin piirtein saman elintason, kun ei tee mitään tai jos paiskii hommia kahdeksan tuntia päivässä.

Vaikka itse olen sitä mieltä, että töiden tekeminen on aina järkevää, koska se antaa elämälle mieltä, niin tuossa onkin kysymys siitä, mikä tuntuu reilulta. Väitän, että ihminen on sellainen otus, että epäreiluuden tunne painaa enemmän kuin juuri mikään. Jos kokee, että minua on kohdeltu epäreilusti, ei se tunne jätä rauhaan. Se kalvaa ja syö ihmistä. Kyse ei silloin ole sadasta eurosta sinne tai tänne, vaan siitä kokonaisvaltaisesta tunteesta, että minä en ole arvokas.

Olisi kapitalistinkin etu, ettei puolta kansakuntaa vituttaisi joka aamu kun pitää mennä työhön josta saatavalla palkalla ei elä. 

Kun samaan aikaan saa lukea lehdistä ihmisten 80 000 euron kuukausipalkoista, jotka ovat täysin ei-ansaittuja, niin se vain alleviivaa tätä arvottomuuden tunnetta. Yksityiset yritykset tietenkin voivat maksaa johtajilleen mitä haluavat, mutta ei kukaan oikeasti ole miljoonien arvoinen paitsi ehkä Kim Kardashianin vasen tissi, mikä kertookin maailmasta kaiken oleellisen. Mutta ei yksikään oikea johtaja ole, mistä todisteena sekin, että aina lopulta ne saavat potkut (ja triljoonan niistä potkuista).

Eikä fiilistä paranna yhtään se, että suuryritykset kiertävät verojakin niin vikkelään, etteivät ehdi edes innovoida kun ovat siitä kaikesta kiertämisestä niin pää pyörällään. Johto palkitaan, osakkeenomistajat palkitaan, ainoa jota ei palkita ja joka maksaa säntillisesti veronsa, on työntekijä, jolle siis yhä useammin maksetaan liian pientä palkkaa. Sen seurauksena moni joutuu turvautumaan esimerkiksi asumistukeen, mikä on nöyryyttävää: aikuiset ihmiset eivät pärjää omillaan!

Olisi äärimmäisen tärkeää, että ihmiset kokisivat, että heitä arvostetaan ja heidän työpanoksensa on tärkeä. Ja että se arvostus näkyisi ennen kaikkea palkkapussissa. Ymmärrän tietenkin, että kapitalismin ideaan ei kohtuus oikein kuulu. Silti. Olisi kapitalistinkin etu, ettei puolta kansakuntaa vituttaisi joka aamu kun pitää mennä työhön josta saatavalla palkalla ei elä.

Siksi kannatan perustuloa. Perustulo takaisi sen, että jokainen voisi elää itseään kunnioittaen eikä Kelan mielivallan alla. Tehtäisiin työtä ja jos palkka olisi pieni, siihen saisi automaattista kompensaatiota. Muut tuet mäkeen niin järjestelmästä tulee sellainen johon on varaa sekä aina töihin kannustava. Byrokratiakin pienenee (mistä syystä byrokraatit vastustavat ideaa).

Ja tehdään nyt taas selväksi: perustulo ei siis tarkoittaisi, että esimerkiksi minä tai kukaan muukaan keski- tai hyvätuloinen saisi euroakaan, siitä pitäisi verottaja huolen. Niin kuin toki pitää jo nykyäänkin varsin kunnioitettavasti, kiitos vain!

Ja, ai niin, kaikkein paras olisi tietenkin jos alun alkaen ihmisille maksettaisiin sellaista palkkaa, että tulisivat sillä toimeen.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin.

Aiheesta voi keskustella 19.9. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Pekka Mattilan kolumni: Miksi valtionyhtiön hyvä hallitus on jokaisen suomalaisen etu