Jenny Matikainen: Katso äiti, ulkomaalainen! Kiinassa erilaisia saa osoitella – mutta mitä siitä pitäisi ajatella? 

Mihin pitäisi vetää raja lempeän uteliaisuuden ja epäkohteliaan käytöksen välillä, pohtii Jenny Matikainen.

Kiina
Jenny Matikainen
Antti Haanpää / Yle

Jono metroon on pitkä, mutta se etenee lupaavan tasaisesti. Ympärilläni aukeaa tuttu meri mustia kiiltäviä hiuksia. Jostain pilkottaa keltaisen vaaleita raitoja, muuten sävy on yhdenmukainen.

Oma Suomessa tummaksi kutsuttu tukkani on pekingiläisittäin vaalea ja ohut. Myös naisenpääni pistää silmään, sillä se keikkuu kaiken yllä kuin lyhtypylväs. Tämän pituiset ovat täällä lähinnä miehiä tai nuoria, jos heitäkään.

Vieressäni on perhe, lapsi lienee viisi tai vähemmän. Poika nostaa sormensa osoittamaan minua ja sanoo äidilleen: Katso, katso, ulkomaalainen!

Äiti kääntyy katsomaan.

Kiinassa on noin 3,5 kertaa enemmän ulkomaalaisia asukkaita kuin Suomessa, vaikka Kiinan väkiluku on 250-kertainen Suomeen verrattuna.

Kiina on yhä hämmästyttävän homogeeninen. Toki maailma on täynnä kolkkia, joissa muualta tullut erottuu, mutta harva niistä on kansainvälisesti yhtä näkyvä kuin Kiina.

Valtiona Kiina haluaa osallistua maailman menoon mutta samalla se varjelee itseään kansainvälistymiseltä. Se näkyy katukuvassa – ja numeroissa.

Tilastot ovat epämääräisiä mutta Kiinan valtion alaisen sanomalehden mukaan Kiinassa asuu reilut 900 000 ulkomaalaista. Tilastokeskuksen mukaan Suomessa muun maan kansalaisia asui viime vuonna 260 000.

Kiinassa on siis vain noin 3,5 kertaa enemmän ulkomaalaisia asukkaita kuin Suomessa, vaikka Kiinan väkiluku on 250-kertainen Suomeen verrattuna.

Siksi näköiseni länsinaaman, afrikkalaistaustaisen tai edes keskiaasialaisen on mahdotonta sulautua joukkoon. Suurkaupungeissa ulkomaalainen on toki vähemmän kummallinen kuin maalla, mutta myös Pekingissä joku aina poimii oudon kulkijan katseellaan.

Kuten nyt. Metrojonossa pojan ja äidin lisäksi minua tuijottaa nyt koko perhe. He puhuvat jotain, mitä en kuule tai ymmärrä.

Mutta ulkomaalaista tarkoittavat sanat ymmärrän, olen ymmärtänyt siitä päivästä saakka kun tulin Kiinaan. Niitä kuulee niin usein ja suoraan päin naamaa, ettei niitä voi välttyä oppimasta.

Laowai. Waiguoren.

Sanat eivät ole pilkkaavia vai pahoja, mutta ne erottavat minut muista.

Entä sitten, jos joku katsoo, sanon taas itselleni. Hymyilen pojalle ja teen hassuja ilmeitä.

Vastaava toistuu vähintään viikoittain. Lapsia, tätejä, vanhoja miehiä, keski-ikäisiä naisia. He saattava puhua täyteen ääneen siitä, että tuossa seisoo joku, joka on tullut muualta. Hihittää ja tuijottaa joskus jopa suu auki. Oletpa sinä iso! vaatemyyjä saattaa sanoa.

Hymyilen heillekin. Itsepähän tänne tulin.

Vuosien aikana hymyyni on kuitenkin tullut venähtänyt vivahde. KYLLÄ OLEN ULKOMAALAINEN JA NÄYTÄN TÄLTÄ!! MITÄ SITTEN?! ANTAKAA MINUN OLLA RAUHASSA!!

Ärsyttää eikä tietenkään saisi. Valkoinen etuoikeutettu nurisija. Eihän kukaan mitään pahaa halua, hämmästellä vain.

Usein ulkomaalaisten Kiinassa saama huomio on uteliaisuutta. Niin minulle sanotaan ja niin minä sanon itselleni.

Kiina oli vuosia suljettu maa, jonka syvyyksissä ulkomaalaisia kasvoja ei juurikaan nähty. Vaikka turisteja nykyisin virtaa suurkaupunkeihin, arkipäivän kohtaamiset ovat miljoonille kiinalaisia harvinaisia.

Siksi yleensä suhtaudun uteliaisuuteen avoimesti ja suostun selfieihin syrjäkylillä.

Välillä tilanteet kuitenkin muuttuvat kiusallisiksi. Vaaleatukkaisia lapsia kosketellaan ja nostellaan vaunuista väkisin. Ne ovat niin nättejä, että niistä halutaan kuvia. Ajatus taustalla ei ole vihamielinen, mutta teko itsessään voi olla häiritsevä. Pojan pitäisi nukkua. Kolmevuotias ei jaksaisi poseerata jokaisen perheenjäsenen kanssa erikseen.

Ei vaikka tahto olisikin hyvä.

Ja kuka sen sitä paitsi määrittelee? Ei meillä katsottaisi vastaavaa hyvällä vaikka kuinka sanoisi, ettei millään pahalla. Sellainen olisi epäkohteliasta, tolloa ja jopa rasistista.

Pidetäänkö ulkomaalaisia Kiinassa muita huonompina vai ainoastaan omituisina ja vähän vaivalloisina. Mihin raja lopulta vedetään?

Tapahtumien kuvitteellinen siirtäminen maasta toiseen on aina vaarallista. Silti en voi välillä olla kääntämättä asiaa toisin päin. Ajatella kohtausta Helsingin metroon, tätejä kikattamassa kiinalaiselle koska hän näyttää erilaiselta.

Pikkukaupungin hotellia sanomassa, ettei sinulle ole tilaa koska et ole suomalainen.

Kiinassa kyse on osin ulkomaalaisia koskevista säännöistä mutta osin myös peloista, joista valtiovalta ei kannusta kansalaisiaan luopumaan.

Usein mietin, onko kyse myös puhtaasta rasismista? Pidetäänkö ulkomaalaisia Kiinassa muita huonompina vai ainoastaan omituisina ja vähän vaivalloisina. Mihin raja lopulta vedetään?

Ehkä rasismi on liian raju sana arjen kohtaamisiin.

Rasismissa kun on yleensä kyse valta-asemasta ja historiasta – siitä, kuka on päässyt määrittelemään normaalin. Valkoinen mies on ehtinyt nöyryyttää Kiinaakin.

Eikä pidä unohtaa, että iso osa etenkin muista maanosista tulleista ulkomaalaisista elää nyky-Kiinassakin hyväosaista elämää.

Mutta voiko tilanne muuttua?

Kiinan omakuva perustuu pitkälti historian luomiin itsetunto-ongelmiin. Kansallisen narratiivin mukaan nöyryytysten aika on viimein ohi. Nyt on Kiinan hetki johtaa.

Eikä Kiinalla enää ole pulaa vallasta. Sillä on rahaa, näkyvyyttä ja kykyä saada muut tekemään halujensa mukaan. Siksi sen kansalaisten käytöstavoista kannattaa olla kiinnostunut. Hyväntahtoinenkin huomio erilaisuuteen saattaa olla myrkyllistä.

Siksi sydän särkyy, kun vaaleatukkainen lapsi tulee surullisena päiväkodista ja kysyy, voisiko hän saada mustan tukan. Opettajien mielestä hän näyttää nukelta, mutta mieluiten hän haluaisi olla kuten muut. Niin olisi paljon helpompaa.

Vielä pahemmalta tuntuu, kun kiinalaishoitaja opettaa vaaleaihoista lasta pelkäämään mustia poikia.

Sillä hetkellä historia ja nykyisyys paiskaavat kättä pelottavalla tavalla.

Jenny Matikainen

Kirjoittaja on Ylen Aasian-kirjeenvaihtajana. Hän katsoo tässä blogissa Kiinaa eri kanteilta ja uskoo, että asian ymmärtäminen ei tarkoita, että olisi siitä samaa mieltä.

Aiheesta voi keskustella perjantaina 27.09. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Jenny Matikainen: Kiinassa on normipäivä, kun kerrostalo lipuu pitkin jokea ja mies heittää lapsensa kalliolta, mutta pitääkö niistä kirjoittaa juttuja?

Jenny Matikainen: “Miks mun pitää, kun ei ne kiinalaisetkaan” – Kiina-kortilla pääsee eroon kiusallisesta ilmastotuskasta, mutta se on petkutusta

Maryan Abdulkarimin kolumni: Somali