Sisko Savonlahden kolumni: Ihminen kehittää loputtomasti itseään, muttei vaivaudu edes tervehtimään toista

Ei ole itsestäänselvää, että tulee nähdyksi, kirjoittaa Sisko Savonlahti.

tervehtiminen
Kirjailija Sisko Savonlahti
Retu Liikanen / Yle

Ensimmäinen ajatukseni oli, tapahtuuko tämä todella. Toinen: kassissani on kaksi sämpylää, säilyn elossa ainakin pari vuorokautta.

Olin lähtenyt lähikauppaan ostamaan aamupalaa varttia aiemmin. Ja kuten usein kauppaan kipaistessani, olin tälläkin kertaa jättänyt puhelimeni kotiin. Nyt huokaisin syvään ja nojasin hissin seinään. Hissin, joka oli pysähtynyt toisen ja kolmannen kerroksen väliin. Sen ovi oli paksu ja tehty teräksestä. Painoin nappulaa, jossa oli kellon kuva. Kova ääni kantautui porraskäytävään, muttei juuri erottunut melskeestä, joka kuului tien toiselta puolelta. Siellä remontoitiin koulua. Mietin, kuinka surullista olisi muumioitua kotitalonsa hissiin – juuri kun olin alkanut nauttia toden teolla elämästäni!

Sekin minua suretti, etten luottanut ihmisten auttamisen haluun tämän enempää. Mutta syytön minä siihen olin. (Tiedän, että sanon noin usein, mutta tällä kertaa se on totta.)

Antakaa kun selitän. Muutama vuosi sitten parisuhteeni päättyi yllättäen. (Tiedän, että sanon noinkin usein, mutta sydänsuruista voi ammentaa yllättävän paljon! Niistä voi kirjoittaa esimerkiksi yhden kirjan ja lukuisia kolumneja.) Eron jälkeen tunsin oloni surkeaksi, kukapa ei. Se, että poistuin kotoani, onneksi auttoi. Se, mitä kodin ulkopuolella kohtasin, ei niinkään.

Elämäntilanteessa, jossa tuntee itsensä jo lähtökohtaisesti yksinäiseksi, on aivan erityisen ikävää tulla kohdelluksi näkymättömänä.

Naapureista vain harva vastasi tervehdykseeni, kauppojen kassat hädin tuskin nostivat katseensa ylös, kun työnsin heille rahojani. Pitkään ajattelin, että vika oli minussa. Ehkä puhuin liian hiljaa? Ehkä minun olisi pitänyt hymyillä enemmän? Tai sitten se oli sattumaa, ehkei minua yksinkertaisesti nähty tai kuultu? Olenhan itsekin usein ajatuksissani. (Mainitsinko jo, että vika oli luultavasti minussa?) Mutta kun olin aikani katsonut ihmisten kävelevän ohitseni vastaamatta tervehdykseeni riippumatta siitä olinko töissä vai kotitaloni rappukäytävässä, sain tarpeekseni. Päätin tehdä testin. Halusin tietää, mitä tapahtuu, jos en tervehdi ketään oma-alotteisesti. Tulos ei varsinaisesti piristänyt minua.

Elämäntilanteessa, jossa tuntee itsensä jo lähtökohtaisesti yksinäiseksi, on aivan erityisen ikävää tulla kohdelluksi näkymättömänä. Ei niin, että se muutenkaan mukavalta tuntuisi.

Olemme valmiita käyttämään energiaa lukemattomiin asioihin. Siihen, että etenisimme johdonmukaisesti ja tehokkaasti urallamme, nukkuisimme sikeämmin, hallitsisimme sosiaalisen median käyttöämme ja saisimme parhaat tehot irti juoksutreenistä. Ja onhan se kiva, jos onnistuu olemaan paras versio itsestään. Mutta samaan aikaan kun maksimoimme oman hyvinvointimme, tunnumme unohtavan, mitä voisimme tehdä toisten hyväksi.

Enkä tarkoita sitä, että meidän tulisi kasvaa jokaisen kadunkulkijan kanssa yhteen. Tarkoitan sitä, ettemme voi suhtautua toisiin ihmisiin kuin he olisivat ilmaa, olivatpa he sitten puolituttuja, työkavereita, asiakkaita – tai tuntemattomia naapureita, jotka ovat jumissa kotitalomme hississä. Koska siellä minä tosiaan yhä olin. Kaivoin laukustani sämpylän, joka oli sitkeää ja kuivaa. Ajattelin levitettä, joka oli kaukana jääkaapissani. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä kello oli, ajantajuni oli täysin kadonnut. Painoin jälleen kerran nappulaa, jossa oli kellon kuva. Korviini sattui.

“Onko siellä ketään?!” huusin. “En pääse ulos hissistä!”

Sitten kuulin, kuinka jossain avautui ovi.

“Ei mitään hätää", joku sanoi. "Soitan sinulle apua.”

Ja niin hän soittikin. Huoltoyhtiön työntekijät tulivat pian paikalle ja päästivät minut vapauteen. Kättelin naapuriani hämmentyneenä ja kiitin häntä.

Ensimmäinen ajatukseni kotiin päästyäni oli, etten enää ikinä lähde minnekään ilman puhelintani. Toinen: Olinpas minä kyyninen! Miten saatoin ajatella, etteivät ihmiset muka välittäisi toisistaan tuon taivaallista?

Mutta pian minä olin taas rappukäytävässä, sanoin jollekin “moi” ja muistin, että ai niin: tämän takia.

Sisko Savonlahti

Kirjoittaja on Helsingissä asuva toimittaja ja kirjailija, joka vietti muutama viikko sitten lomaa Kreikassa, meni hotellin yleiseen suihkuun ja jätti puhelimen uima-altaalle, jäi kylpyhuoneen lukkojen taakse ja vietti siellä puoli tuntia.

Aiheesta voi keskustella sunnuntaina 29.09. klo 17.00 asti.