Selma Vilhusen kolumni: Etuoikeutetun raskas harmistus

Julkisen keskustelun fokus ei voi olla etuoikeutettujen tunteissa, pohtii Selma Vilhunen. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

eriarvoisuus
Selma Vilhunen
Laura Railamaa / Yle

Hei kaikille, olen Selma, ja olen monin tavoin etuoikeutettu ihminen. Olen syntynyt sukuun, jossa ihmisillä on hyvä koulutus, paljon sosiaalista pääomaa ja jonkin verran taloudellistakin. Nyt minäkin olen samanlainen. Olen valkoihoinen länsimaalainen, cissukupuolinen hetero. Fyysisesti olen kohtalaisen terve ja hyväkuntoinen.

Ajattelen mielelläni olevani ihminen, joka käyttää etuoikeutettua asemaansa yhteiseksi hyväksi taistelussa oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Ihmisten välinen yhdenvertaisuus on minulle tärkeä arvo, joka määrittää pitkälti tekemisiäni.

Silloin kun taistelen epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ongelma on mielellään muualla kuin minussa. 

Paremmasta asemasta hyötymistä ja siitä nauttimista on hyvin vaikeaa itse havaita: se vain on, olen syntynyt siihen, enkä tiedä muusta. Minä vain elän hyvän ihmisen elämääni, ja kaikki on ihanan oikeamielistä. Silloin kun taistelen epäoikeudenmukaisuutta vastaan, ongelma on mielellään muualla kuin minussa.

Siksi olikin kovin kurjaa esimerkiksi silloin, kun kollegani kysyi minulta, ihanko oikeasti aion tehdä taas yhden elokuvan, jossa ei ole ainoatakaan tummaihoista ihmistä. Tuli halju ja vaikea olo. Tarina ei käsitellyt etnisyyttä, enkä siksi ollut tullut ajatelleeksi ihonväriä näyttelijöitä valitessani. Tunnustin, etten oikein tiennyt mitkä roolit voisin antaa tummaihoisille ihmisille. Kuvassa kaikki on ladattu merkityksin. Pelkäsin, että tarinaan olisi tullut sellaisia sävyjä ja väitteitä, joita en halunnut siellä olevan.

Kollegani sanoi, ettei sillä ole merkitystä, miten paha mieli minulle tuli, tai kuinka vaikeaa juuri minulle on ajatella tarinaa ihmisyydestä uusin ihonvärein. Tärkeää on vain se, että kuvat muuttuvat.

Sekin oli raskas sunnuntai-ilta, kun lähettelin viestejä muunsukupuoliselle tutulleni ja kyselin häneltä mielipidettä eräästä ideastani. Samalla tenttasin häneltä ohjeita siihen, miten tekstini olisi erilaisia sukupuoli-identiteettejä paremmin huomioivaa. Tuttuni ei oikein lähtenyt mukaan ajatustenvaihtoon. Lopulta hän pyysi, että tekisin tutkimukseni jonkun toisen kanssa, tai vaikka ihan vain netissä. Hän sanoi, että on itkenyt koko päivän siksi, että hänen elämänsä on juuri nyt niin täynnä väkivallan uhkaa ja ulossulkemista.

Hiljentykäämme hetkeksi etuoikeutetun ihmisen taakkani äärelle. On raskasta syntyä sellaiseksi, jolla ei ole muuta mahdollisuutta kuin kuulua sortajiin. On kurjaa, kun kaikista hyvistä pyrkimyksistäni huolimatta vähemmistön edustajat ovat surullisia ja vihaisia ja aina vain niin ärsyttävän sorrettuja.

Paitsi että eipä hiljennytäkään. Sillä kollegani on oikeassa. Saan olla harmissani, totta kai – on viheliäistä kun ymmärtää tehneensä virheen – mutta keskustelun fokus ei voi olla minun tunteissani.

Minun ja kaltaisteni on yksinkertaisesti hyväksyttävä tämä tilanne, jossa meidän tehtävämme on kuunnella ja raivata tilaa. Se tarkoittaa ihan konkreettisesti hiljaa olemista ja siirtymistä pois keskeltä. Palstat, ruudut ja organisaatioiden tärkeät tuolit on annettava useammin ihmisille, jotka ovat nyt marginaalissa ja joita marginalisoidaan.

Samalla tavalla meidän on asetettava keskiöön sellaisten asioiden ja ilmiöiden tarpeet, jotka eivät osaa puhua, ja joilla ei ole someprofiilia, kuten meret, metsät ja hyönteiset.

Ihmiskunnan historiaa voisi kuvata taisteluna siitä, kenellä ja millä on oikeus ja tilaa olla oma, erityinen ja ainutlaatuinen yksilönsä. Nyt olemme kohdassa, jossa tätä tilaa on ajateltava uusiksi.

Meidän, joilla on tällä hetkellä paljon tilaa olla erityisiä, on voitava luottaa siihen, että olemme edelleen olemassa, vaikka emme olisi koko ajan äänessä – ja vaikka maailma ei määrittyisi aina meidän kauttamme.

Selma Vilhunen

Kirjoittaja on elokuvaohjaaja ja käsikirjoittaja.

Aiheesta voi keskustella 14.10. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Saara Särmän kolumni: Käsitteet auttavat muuttamaan maailmaa, siksi miesselittämisestä puhuminen ei ole turhaa lätinää

Maryan Abdulkarimin kolumni: Somali

Roope Lipastin kolumni: Myös meitä setämiehiä pitää ymmärtää