Emmi Nuorgamin kolumni: Keskustelu ruokavalioista on liian tunnepitoista

Julkisessa keskustelussa korostuvat liikaa maakuntien lihaa syövät heteromiehet ja kaupunkien tiedostavat nuoret naiset, kirjoittaa Emmi Nuorgam. Tämän kolumnin voi myös kuunnella.

kasvisruokavalio
Emmi Nuorgam
Antti Haanpää / Yle

Kolme vuotta sitten vierailin eräällä broileritilalla ja tein vierailustani kaupallisen yhteistyökirjoituksen blogiini. Viime keväänä, kun eräs tuttavani kuuli minun lopettaneen lihansyönnin, oli hänen päällimmäinen tunteensa vahingonilo. “Sinua varmaan kaduttaa ja hävettää se yhteistyö,” hän epäili. “Ei hävetä.” minä vastasin ja tajusin, että hänestä olin nyt valinnut puoleni. Ruokavalioihimme liitetään turhaan stereotypioita, halusimme sitä tai emme.

Ruoka ei ole ollut enää pitkään aikaan vain ruokaa. Se on identiteettipolitiikkaa, jolla kerromme varallisuudesta, korostamme trendikkyyttä tai liitämme itsemme osaksi jotakin ryhmää. Julkisessa keskustelussa korostuvat maakuntien lihaa syövät heteromiehet ja kaupunkien tiedostavat nuoret naiset. Meidät pakotetaan jatkuvasti valitsemaan puolemme, vaikka todellisuudessa moni meistä haluaisi vain syödä, tekemättä siitä sen suurempaa numeroa.

Tuo kolme vuotta sitten tehty yhteistyö oli ilmiön malliesimerkki. Sain kampanjasta valtavasti palautetta. Somelle tyypilliseen tapaan rakentava kritiikki hukkui älämölöön, jossa eniten tilaa sai se, joka huusi koviten. Nykyään olen jo fiksumpi, enkä enää avaa herjausviestejä, mutta tuolloin vietin monta unetonta yötä selaten minulle lähetettyjä eläintenkidutusvideoita. Monen viesti oli selvä: “Odotin sinulta enemmän.”

Katsontakannasta riippuen olin joko kettutyttö tai elintarviketeollisuuden kätyri.

Seuraajani pettyivät, koska en ollutkaan heidän odotustensa mukainen. En ollut koskaan aiemmin saanut näitä viestejä, vaikka liharuokareseptit olivat jossain vaiheessa blogini kulmakivi. Vasta kuvat kuolleista linnuista saivat ihmiset liikkeelle. Kriitikkojen mielestä annoin hyväksyntäni tehotuotannolle. Toisaalta sain palautetta myös siitä, että ylitin hyvän maun rajat julkaistessani kuvia päättömistä broilereista. Katsontakannasta riippuen olin joko kettutyttö tai elintarviketeollisuuden kätyri.

Omasta mielestäni yritin kirjoituksellani sanoa, että syökää vähemmän lihaa, mutta jos syötte, niin syökää edes kotimaista.

Olen kyllästynyt siihen, että ruokaan suhtaudutaan niin tunnepitoisesti. Kaipaisin tunnekuohujen tilalle keskustelua siitä, mikä on järkevää.

Esimerkiksi kasvisruokapäiväkeskusteluissa käytetään usein tunnepitoisia puheenvuoroja puolesta ja vastaan. Keskustelussa unohtuu, että kasvisruokareseptien kehittäminen laitoskeittiöissä on järkevää, sillä kolmannes suomalaisista on päivittäin joukkoruokailun piirissä (siirryt toiseen palveluun). Ruokapalvelut käyttävät suurta valtaa. Ne tutustuttavat meidät kasvisruokavaihtoehtoihin, tukevat niiden siirtymistä arkiruokailuun (siirryt toiseen palveluun) ja vaikuttavat yleiseen asenneilmapiiriin. Joku joskus sanoi, että nyhtis lakkasi olemasta trendikästä silloin, kun se päätyi perähikiän ABC:n lounaspöytään. Vitsissä saattaa elää totuuden siemen.

Myös oman kasvissyöntini taustalla on ajatus siitä, että se on järkevää. Vielä 1960-luvulla suomalaiset söivät alle 40 kiloa luullista lihaa vuodessa. Nyt määrä on kaksinkertaistunut ja viime vuonna vastaava luku oli jo 80 kiloa. Vaurastuminen näkyy paitsi ihmisten ruokailutottumuksissa, myös lisääntyneissä elintasosairauksissa (siirryt toiseen palveluun).

Viime vuoden lokakuussa päätin kokeilla, millaista elämä ilman lihaa olisi. Osallistuin lihattomaan lokakuuhun ja lisäsin ruokavaliooni kasvisproteiineja, kasviksia ja kalaa. Päätin suhtautua kokeiluun rennosti ja ostaa aamuneljältä nakkikioskilta hodarin, jos himo käy liian suureksi. Valitsin kasvisvaihtoehdon kun sellainen oli tarjolla, kokkasin kotona kasvisruokaa ja ostin enemmän kalaa kuin koskaan aikaisemmin. Joulukuussa tajusin, että lihaton lokakuuni oli jatkunut jo kolme kuukautta. Päätin jatkaa niin kauan kun kokeilu tuntuu mukavalta. Vielä en ole lopettanut.

En silti kutsu itseäni kasvissyöjäksi. Olen sekasyöjä, joka syö Utsjoella omalla niityllä ruokaillutta poroa ja tenttaa kauppahallin kalakauppiaalta miten kala on pyydystetty. Tamperelaisena koen myös kroonista himoa kansallisruokaamme, tulisia kanansiipiä kohtaan ja valehtelisin, jos väittäisin etten vuoden aikana ole antanut himolleni kertaakaan periksi.

Ennen kaikkea kyse on valinnoista. On selvää, että ympäristön vuoksi jokainen meistä joutuu muuttamaan elintapojaan ja pohtimaan kulutustaan. Lihasta asteittain luopuminen oli minulle helppoa, mutta ravintolaharrastuksestani en ole valmis tinkimään. Joku toinen taas arvostaa kotimaista rotukarjan pihviä niin paljon, että luopuu ennemmin omasta autosta tai talven kaukolennoista.

Ja se on ihan ok. Kannustan kuitenkin jokaista kokeilemaan, millaista elämä ilman jokaviikkoista keittokinkkupakettia olisi. Jo niin pienellä teolla voi säästää rahaa, karsia ruokavaliostaan yli 15 kiloa turhaa lihaa vuodessa ja saada ehkä hiukan pienemmän vyötärönympäryksenkin. Ei hullumpi kokeilu.

Emmi Nuorgam

Kirjoittaja on saamelainen ja tamperelainen toimittaja, joka myi perheensä auton, jotta rahat riittävät ravintoloissa syömiseen.

Aiheesta voi keskustella 15.10. klo 16.00 asti.

Lue myös:

Joona-Hermanni Mäkisen kolumni: Lihansyönnillä ei ole tulevaisuutta

Maryan Abdulkarimin kolumni: Teollinen eläintuotanto – ihmiskunnan historian suurin rikos?

Selma Vilhusen kolumni: Kokeilin vegaanihaastetta, ja se sai minut löytämään itsestäni uuden myötätuntolihaksen