Johanna Rotko rakastaa hiivaa ja tutkii työkseen homehtuvia kasvoja: "En tiedä Suomesta ketään toista"

Visuaalinen taiteilija Johanna Rotko tutkii työssään mikrotason elämää ja rikkoo tieteen ja taiteen välistä muuria.

leivinhiiva
Hiivagrammi eli hiivateos taiteilija Johanna Rotkon esittelemänä.
Tämä teos on juuri valotettu ja valmiina yleisön nähtäväksi. Pinnalla ei ole vielä näkyvissä hometta, mutta muutaman viikon kuluttua teos näyttää jo erilaiselta.Jesse Mäntysalo/Yle

Miten minun tekoni vaikuttavat ympäristöön? Millainen on suhteeni luontoon? Mitä elävää jää jäljelle sitten, kun ihmisiä ei täällä enää ole? Näitä kysymyksiä pohtii moni ympäristöstä huolta kantava tänä päivänä.

Taiteilija Johanna Rotkolle ne ovat tutkimusaiheita. Hän tutkii työkseen elämää taiteen keinoin, mikrotasolla.

Käytännössä taiteilija tekee teoksia elävän materiaalin, pääasiassa hiivan avulla. Ja on lajissaan harvinainen.

– En tiedä Suomesta ketään toista taiteilijaa, joka tekisi suoranaisesti samanlaista taidetta. Maailmalta hiivataiteilijoita löytyy enemmän, Rotko sanoo.

Taiteenteossa ja tutkimisessa Rotkoa jaksaa kerta toisensa jälkeen hämmästyttää hiivalajien jatkuva monimuotoisuus – se, miten monenlaisiin eri lopputuloksiin luonnon omat prosessit voivat johtaa.

– Alkuperäinen lähtökohtani on ollut oman luontosuhteeni tutkiminen. Olen havahtunut siihen, ettei meidän tarvitsisi suojella luontoa niin paljon kuin nyt, jos antaisimme sen olla rauhassa.

Visuaalinen taiteilija Johanna Rotko taidenäyttelyssään merikeskus Vellamossa Kotkassa.
Kotkassa asuva taiteilija Johanna Rotko on keskittynyt viime vuosina erityisesti hiivagrammien tekemiseen. Hänen mukaansa biotaiteissa yhdistetään tiedettä ja taidetta.Jesse Mäntysalo/Yle

Rotkon hiivataiteen syntymekanismi kuulostaa ensi alkuun monimutkaiselta. Aluksi Rotko viljelee erilaisia hiivalajeja mikrobiologiassa käytettäville elatusalustoille. Alustat värjätään yleensä hiiltä, spirulinaa, mustikkaa tai kurkumaa lisäämällä.

Sitten hän valottaa alustoille uv-lamppujen avulla rasterikuvia ihmisten kasvoista. Niitä kutsutaan hiivagrammeiksi. Kuvat muodostuvat noin 48 tunnin valotusprosessissa, kun filmille tulostetun rasterikuvan mustat osat suojelevat hiivasoluja. Niissä kohdissa, joista UV-valo pääsee läpi, solut kuolevat tai vahingoittuvat.

Tämän jälkeen kuvat ovat omillaan. Niihin kasvaa se, mitä niissä itsessään on tai mitä ympäristöstä on niihin tarttunut.

Kuvat ovat jatkuvassa muutoksessa ja Rotko taltioi ne valokuvaamalla niiden elämää. Näistä kuvasarjoista hän on valinnut hetkiä, jotka vedostanut valokuvateoksiksi näyttelyihin. Teokset ovat nyt esillä merikeskus Vellamossa.

Eläviä kuvia

Rotko käyttää rasterikuvien pohjana pääasiassa löytämiään vanhoja valokuvia.

– Ne pysyvät esillä niin kauan kuin kuvassa olevat kasvot ovat näkyvissä. Lämpimät ja kosteat olosuhteet vaikuttavat siihen, miten hiiva reagoi. Jos hiivateos on ilman kantta, se nopeuttaa homehtumista.

Kun elävät hiivakuvat asetetaan vitriineihin yleisön nähtäväksi, biologinen prosessi käynnistyy. Teosten avulla myös käytännössä seurataan hiivan käyttäytymistä näyttelyolosuhteissa.

– Näyttely koostuu paitsi hiivagrammeista, myös prosessista otetuista videoista ja valokuvista. Lisäksi käyn kertomassa prosessista yleisölle, Rotko valottaa.

Rotko vaihtaa ne uusiin parin kolmen viikon välein. Vain muutamat pysyvät esillä kauemmin. Näin siksi, että tavallisissa huoneolosuhteissa kasvokuvat kasvavat umpeen hometta tai muita eliöitä melko nopeasti.

Taiteilija Johanna Rotkon hiivateoksia, biotaiteita näytillä Kotkassa Merikeskus Vellamossa 2019.
Visuaalisen taiteilijan Johanna Rotkon hiivagrammeja on ollut esillä eri puolilla Suomea. Tällä hetkellä näyttely on Kotkassa, Merikeskus Vellamossa.Jesse Mäntysalo/Yle

Rotkon käyttämä hiiva on yleensä teollista leivinhiivaa. Villihiivasta tehtyjä teoksia on esillä vain valokuvina.

– Villihiivan prosessi on hyvin arvaamaton, joten sitä ei voi laittaa elävänä näytille. Sen kanssa ei koskaan tiedä mitä tapahtuu. Kuvat voivat tuhoutua olosuhteista riippuen jopa vuorokaudessa.

Taiteilija myös työskentelee näyttelyn aikana tutkimuskeskuksessa, joka sijaitsee näyttelytilan yhteydessä.

Miten taiteilija löysi hiivan?

Johanna Rotko valmistui taiteen maisteriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta. Taideopintojen aikana biologisten taiteiden sivuaineopinnot innostivat paitsi aiheeseen liittyvään lopputyöhön myös lähtemättömästi taiteilijan urapolkuun.

– Perehdyin biotaiteiden maailmaan maisteriopinnoissani. Hiivagrammeihin tutustuin Biotaiteen seuran ja itävaltalaisen taiteilijakollektiivi Pavillon_35:n järjestämässä työpajassa kuusi vuotta sitten.

Viime vuodet visuaalinen taiteilija onkin työskennellyt eritoten hiivateosten parissa. Ja nauttii työstään.

– Minulle tämä on taiteissa kaikkein mielenkiintoisin alue. Saan tehdä yhteistyötä hiivalajien kanssa ja tutustua siihen maailmaan. Minulla on ollut hirveän ennakkoluuloinen käsitys hiivoista. Maailmassa on valtava määrä hiivalajeja ja esimerkiksi leivinhiivalla on älyttömästi erilaisia olomuotoja.

taiteilija Johanna Rotkon hiivagrammi eli hiivasta tehty taideteos näytillä Kotkassa Merikeskus Vellamossa 2019.
Tähän kasvokuvaan tuo oman hauskan ulottuvuutensa keskelle nenää muodostunut homepilkku.Jesse Mäntysalo/Yle

Huippusuosittu taiteenlaji

Vaikka hiivataide on Suomessa harvinaista, on biotaide laajemmin saanut vankan jalansijan. Taideopiskelijoiden kesken se on juuri nyt hyvin suosittua. Aalto-yliopistossa on voinut opiskella biotaiteita vuodesta 2012 lähtien, jolloin Taiteen laitoksen biofilia-laboratorio perustettiin taiteiden ja suunnittelun koulutuksen yhteyteen.

– Minulla on enemmän projekteja ja opiskelijoita kuin olisi aikaa. Johdantokurssille osallistuu noin 15 opiskelijaa vuodessa ja osana muita kursseja meillä on 50 opiskelijaa, kertoo laboratoriomestari James Evans.

Hän aloitti biofilian johdossa viime vuonna. Evansin tehtävänä on ohjata ja tukea opiskelijoita laboratoriotyöskentelyssä. Biologisiin prosesseihin paneudutaan teoriassa ja konkreettisesti.

– Biofiliassa voivat opiskella kaikki Aalto-yliopiston opiskelijat, mutta etusijalla ovat taideopintoja suorittavat, Evans selvittää.

Tiedettä vai taidetta?

Taiteessa lopputulos jää useimmiten vastaanottajan arvioitavaksi. Luonnontieteissä taas on totuttu siihen, että tutkimusten lopuksi saadaan tarkasti mitattavia tuloksia. Biotaide vaikuttaa olevan niitä kumpaakin.

Miten ihmeessä on mahdollista yhdistää taide ja eksakti tiede?

Visuaalisen taiteilijan Johanna Rotkon tekemää hiivataidetta esillä Kotkassa Merikeskus Vellamossa
Taiteilija Johanna Rotko käyttää hiivateoksissaan eritoten vanhoja valokuvia ihmisten kasvoista.Jesse Mäntysalo/Yle

Helposti, sanoo taiteilija Johanna Rotko. Hänelle biotaide tieteen ja taiteen yhdistelemistä. Hiivagrammien hän sanoo olevan kokeellista taiteellista tutkimista, jonka menetelmät on lainattu biotieteiltä.

– En tee töitäni niin steriileissä olosuhteissa kuin mikrobiologit. Myöskään aineosat eivät ole yhtä steriilejä. Tietopohja pitää kuitenkin tulla sieltä kovan tieteen pohjalta, jotta näitä teoksia pystyy tekemään, Rotko muotoilee.

Tiede ja taide ovat Rotkon mukaan kuitenkin ytimeltään todella lähellä toisiaan.

– Molemmissa ihmetellään maailmaa, mutta omilla tavoillaan. Kumpaakin voi tehdä erilaisista lähtökohdista ja erilaisin hypoteesein.

Laboratoriojohtaja James Evans Aalto-yliopistosta ei hänkään näe tieteen ja taiteen välillä ylittämätöntä muuria. Mutta kumpaa biotaide sitten on enemmän – tieteen vai taiteen tekemistä?

– Se on hauska kysymys, johon en osaa vastata. Biotaiteisiin vaaditaan biologian systemaattista soveltamista, jota monet pitävät tieteenä. Mutta ilman pyrkimystä kokeilunhaluun – joka on usein mukana taiteissa, mutta tieteistä monesti puuttuu – tiedekään ei etene, Evans toteaa.