Suomalaistehtaat käyttivät orjien kasvattamaa sokeriruokoa – ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus huipentui orjakauppasatamaan Karibialla

Ruotsi sai haltuunsa saaren Karibialta 1700-luvulla. Sen satamassa käytiin orjakauppaa yli sadan vuoden ajan.

orjakauppa
Kuva 1 Sjöhistoriska Stockholm S 5482.jpg Kuva 1  Saint-Barthélemy
Maalaus Saint-Barthélemyn saarelta Ruotsin vallan aikaan näyttää ensisilmäyksellä idylliltä. Tarkemmin katsottuna maalauksen keskellä näkyy isäntä kahden kahleissa kulkevan orjan kanssa. Isännällä on keppi kädessään. Sjöhistoriska museet Stockholm

Ruotsin kruunun ja sitä kautta myös suomalaisten osallisuus orjakauppaan rävähtää silmille Orjia ja Isäntiä -kirjan sivuilta. Niinkin kotoisa käsite kuin rautaruukki saa aivan uuden merkityksen, kun saa tietää, että ruukkien tuottamasta raudasta valmistettiin orjien käsittelyssä tarvittavia kahleita, kaulapantoja ja jalkarautoja.

Orjakauppa ja orjien tekemä työ tuottivat taloudellista hyvinvointia koko Eurooppaan. Ruotsi ja sen alusmaa Suomi halusivat siitä osansa.

Ruotsin hallitsijaksi nousi 1771 nuori ja edistyksellinen Kustaa III. Kustaa halusi pysyä ajan hermoilla ja hamusi maalleen vaurautta.

Ruotsin talous laahasi pohjalukemissa, ja kuningas Kustaa näki, että maan tulisi saada tukevampi jalansija globaalissa kaupassa. Sen ydin oli orjakauppa.

– Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki valtiot haluavat investoida tekoälyyn. Orjakauppa oli 1600- ja 1700-lukujen tekoäly. Taloudellinen mahdollisuus, johon haluttiin investoida isosti, tietokirjailija Jouko Aaltonen analysoi.

Aaltonen on toinen kirjoittaja teoksessa Orjia ja isäntiä, joka kertoo ruotsalais-suomalaisesta siirtomaaherruudesta Karibialla. Kirja muistuttaa siitä, miten oleellinen tekijä Atlantin yli kulkeva orjakauppa oli maailman taloudessa vuosisatojen ajan. Kauppa tuotti valtavasti ylijäämää (siirryt toiseen palveluun), joka mahdollisti talouden kasvun Euroopassa. Puhuttiin kolmiokaupasta, jota käytiin purjelaivojen avulla.

Seppo Sivonen ja Jouko Aaltonen.
Historioitsija Seppo Sivonen ja elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen ovat kirjoittaneet yhdessä kirjan suomalaisesta kolonialismista ja suomalaisten osuudesta globaaliin orjakauppaan.Henrietta Hassinen / Yle

Esimerkiksi britit lastasivat laivansa täyteen rautaa ja aseita. Lopputila ruumasta täytettiin muun muassa kankailla ja monenlaisella rihkamalla. Tuotteilla ostettiin orjia Afrikan maista.

Orjat laivattiin Karibialle ja Yhdysvaltoihin, jossa oli suuria plantaaseja ja hyvät kasvuolosuhteet. Orjat työskentelivät pelloilla, joilla kasvoi puuvillaa, sokeria ja kahvia. Nämä tuotteet seilasivat laivojen mukana takaisin emämaahan. Britannian tehtaat louskuttivat puuvillasta kangasta ja nautintoaineet päätyivät aateliston ja vauraan porvariston ruokapöytiin.

Ruotsi etsii siirtomaata

Pienen Ruotsin tie siirtomaavallaksi ei ollut suora ja ongelmaton. Hommassa oli suoraan sanoen hieman epätoivonkin makua.

Ruotsilla oli jo ollut pieni siirtokunta Pohjois-Amerikassa, mutta kilpailijat jyräsivät hyvin alkaneen hankkeen. Maan hallussa olleet alueet Länsi-Afrikassa menetettiin sodissa ja siirtomaavaltojen välisissä kiistoissa. Lopulta vuonna 1784 Ruotsin haltuun ajautui aiemmin Ranskalle kuulunut pieni saari Karibialta, Saint-Barthélemy.

Saaren ensimmäinen kuvernööri, suomalaistaustainen majuri Salomon Mauritz von Rajalin purjehti paikalle Sprengtporten-fregatilla, jonka kotisatama oli Sveaborg, Suomenlinna.

Perillä avautuva näkymä oli lohduton. Saari oli kaunis, mutta pääasiassa kalliota. Toiveet laajoista sokeri- ja puuvillapelloista sai haudata saman tien. Saarella elävät harvalukuiset asukkaat olivat köyhiä kalastajia ja pienviljelijöitä. Suojaisa satama sen sijaan vaikutti käyttökelpoiselta.

Herman Mollin kartta Karibialta vuodelta 1732. Saint-Barthélemyn saari erottuu pienen pienenä oikeassa reunassa Saint Maartenin kaakkoispuolella.
Herman Mollin kartta Karibialta vuodelta 1732. Saint-Barthélemyn saari erottuu pienen pienenä oikeassa reunassa Saint Maartenin kaakkoispuolella.Orjia ja isäntiä -kirja

Sataman ympärille nousi ruotsalaisten toimesta Gustavian kaupunki, kuvernööri seurasi toistaan ja kaupunki kasvoi.

Ruotsalaisilla olisi ollut intoa lähteä etsimään uutta elämää kolonioihin. Siirtolaisia maan omistama eksoottinen saari ei pystynyt ottamaan vastaan. Sen sijaan sinne lähti hallintovirkailijoita, sotilaita ja muutama kirkonmies. Satama työllisti muutamia, ja tietysti kuvaan kuuluivat merimiehet.

Saint-Barthélemyn avulla Ruotsi pääsi kuin pääsikin tekemään kansainvälistä kauppaa. Se perusti Gustaviaan vapaakauppasataman. Sataman kautta kuljetettiin sekä orjia että muuta rahtia ilman veroja ja muita maksuja.

– Alue, jossa Saint-Barthélemy sijaitsi, oli alati jatkuvien kansainvälisten konfliktien maastoa. Suurvaltapolitiikasta irrallaan oleva Ruotsi käytti hyväkseen puolueettomuuttaan ja salli satamansa käytön kaikille tasapuolisesti, tietokirjailija Seppo Sivonen kertoo.

Ruotsi jatkoi orjakauppaa, vaikka muualla sitä jo vastustettiin

Orjuuden ja orjakaupan vastainen liike oli alkanut jo nostaa päätään, kun Ruotsi vasta tuli kauppaan mukaan. Satoja vuosia oltiin ajateltu, että maailmantalouden pyörät eivät voi pyöriä ilman orjia. Pelkkä orjien vangitseminen, kuljettaminen ja myyminen olivat merkantilistisessa järjestelmässä miljoonabisnestä. Saati sitten työ, jota orjat tekivät isännilleen ilman korvausta.

Orjalaivat seilasivat Atlantin yli 1500-luvulta 1800-luvun lopulle. Tuona aikana Afrikasta kaapattiin yli 12 miljoonaa ihmistä. Huomattava osa orjalaivojen matkustajista kuoli jo matkalla epäinhimillisissä olosuhteissa.

Saint-Barthélemysta kehittyi orjien tukkukauppa. Sen kautta välitettiin orjia muille Karibian saarille ja Yhdysvaltoihin. Pienestä Gustaviasta kehittyi nopeasti kansainvälinen kaupunki, jossa asui lopulta 6 000 asukasta.

Kuningas Kustaa III omisti henkilökohtaisesti 10 prosenttia toimintaa pyörittävän Länsi-Intian kauppakomppanian osakkeista.

Vaatimukset orjuuden lopettamisesta kaikuivat kuuroille korville.

– Englannissa orjuutta vastustava liike alkoi vahvistua 1700-luvun lopulla. Englantilaiset kveekarit matkustivat Ruotsiin painostamaan kuningasta lopettamaan orjakaupan.

– Kuninkaan vastaukset olivat diplomaattista venkoilua. Luvattiin, mutta mitään ei tehty. Ruotsin kansainvälinen maine kärsi, ja asiasta keskusteltiin maan sisällä, mutta mitään orjuuden vastaista liikehdintää ei Ruotsissa syntynyt, Sivonen sanoo.

Brookes laiva
Ruotsalaisen Carl Wadströmin painama kaavakuva orjalaiva Brooksista. Kuva näyttää, kuinka epäinhimillisissä oloissa orjat kuljetettiin Atlantin yli. Suuri osa laivaan sullotuista ihmisitä kuoli matkan aikana. Kuva tuli tunnetuksi orjuuden vastaisen liikkeen myötä.Orjia ja isäntiä -kirja

Maailmalla orjuuden lakkauttaminen ei ollut pelkästään eettinen tai poliittinen kysymys. Teollistuminen alkoi, ja maailman talouden rakenteet muuttuivat. Orjatyö vaihtui palkkatyöhön. Alettiin myös ajatella, että palkkapussin eteen raatava työntekijä on tehokkaampi kuin työhön pakotettu orja.

Orjuudesta luopuvissa maissa oltiin ensisijaisesti huolissaan orjien omistajista. Heille maksettiin korvauksia siitä, että he joutuivat luopumaan omaisuudestaan ja työvoimastaan.

Ruotsissa nousi esiin vahva omat köyhät ensin -henki. Ruotsalaisista säädyistä erityisesti talonpojat vastustivat orjuuden lakkauttamista ja korvauksia, sillä maassa oli köyhiä kansalaisia, joiden auttaminen oli heidän mielestään tärkeämpää.

Muistiinpanot talonpoikien suuresta orjuuskeskustelusta vuosilta 1844–45 ovat paljon puhuvia. Esimerkiksi Anders Erson Elfsborgin läänistä vastusti korvausten myöntämistä. Hän muistutti, että orjat olivat eläneet orjuudessa jo niin kauan, etteivät tunteneet oloaan niin raskaaksi kuin kuviteltiin. Samoin Nils Nilsson Värmlannista oli sitä mieltä, että ainakin Saint-Barthélemylla elävät orjat nauttivat paremmista oloista kuin tuhannet velkojen painamat ihmiset Ruotsissa.

Suomalaiset orjakauppiaat

Jouko Aaltonen on varsinaiselta ammatiltaan elokuvaohjaaja. Hän ja historian dosentti Seppo Sivonen ovat aiemmin käsikirjoittaneet yhdessä elokuvan nimeltä Kongon Akseli. Elokuvan ohjasi Aaltonen. Se kertoo suomalaismiehestä, joka lähtee töihin Belgian siirtomaahan Kongoon laivamieheksi 1900-luvun alussa.

Nyt parivaljakko suunnitteli toista siirtomaa-aiheista elokuvaa, mutta rahoittajat kokivat, että Saint-Barthélemyn tarina on liian ruotsalainen.

Saint-Barthélemy on nykyään luksusturismin kohde. Ruotsalaisten rakentamasta kirkosta on jäljellä vain kellotorni, taustalla purjeveneitä ja loistojahteja.
Saint-Barthélemy on nykyään luksusturismin kohde. Ruotsalaisten rakentamasta kirkosta on jäljellä vain kellotorni, taustalla purjeveneitä ja loistojahteja.Jouko Aaltonen

Suomi oli kuitenkin tapahtuma-aikaan osa Ruotsia ja suomalaiset mukana orjakaupan syövereissä siinä missä ruotsalaisetkin. Sokeriruoko suomalaisille sokeritehtaille tuli maista, jossa käytettiin orjatyövoimaa. Turkulaiset kauppiaat sijoittivat liikeneviä tulojaan orjalaivoihin. Orjia ja isäntiä -kirjan mukaan osa Suomessakin tuotetusta raudasta saattoi päätyä orjien kahleiksi. Saint-Barthélemyn saarella asui lukuisia suomalaistaustaisia hallintomiehiä ja sotilaita merimiehistä puhumattakaan. Orjuutta ja tummaihoisten ihmisten alemmutta pidettiin itsestäänselvyytenä.

– Kyllä Suomi oli mukana orjuuden tarinassa siinä missä muutkin eurooppalaiset, Sivonen sanoo.

Tanskassa maan osallisuus orjakauppaan on noussut kansalliseksi keskustelunaiheeksi (siirryt toiseen palveluun), ja asiasta puhutaan Ruotsissakin. Suomessa vastaavaa pohdintaa ei ole esiintynyt. Sivonen näkee siihen useita syitä.

Monet suomalaiset ajattelevat, että Suomi oli Ruotsin siirtomaa ja kolonialismin kohde. Nykyään puhutaan myös Suomen saamelaisiin kohdistuneesta kolonialismista. Afrikkalaisen orjan asema 1700-luvulla tuntuu kaukaiselta asialta.

Osittain syyttäminen on historiantutkimuksen kaanonia Suomessa.

– Meillä oma kansallinen historia koetaan niin tärkeäksi. Kun katsoo kirjakaupassa historiahyllyä, se on täynnä tutkimusta omista sodistamme tai vuoden 1918 tapahtumista.

– Suomalaista yliopistolaitosta vaivaa globaalin historian tietoisuuden puute, Sivonen pohtii.

Tosiasia kuitenkin on, että suomalaiset ovat olleet osapuolia globaalissa kaupanteossa jo satoja vuosia. Aateliskodeissa juotiin teetä posliinikupeista silkkimekossa jo 1700-luvulla. Posliini, silkki ja tee tuotiin Suomeen Kiinasta. Emme eläneet omassa kuplassamme vain suomalaisia tuotteita hyödyntäen, vaikka mielikuva voikin olla sellainen.

Orjia ja isäntiä – Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla kirja.
Henrietta Hassinen / Yle

Orjakaupan loppuminen hiljensi Saint-Barthélemyn. Sokerikauppakin hiipui, kun Euroopassa alettiin viljellä juurikasta. Luonnonkatastrofit ja Gustaviassa riehunut tulipalo kurjistivat saarta entisestään. Vuonna 1878 saari siirtyi Ruotsilta Ranskalle.

Saint-Barthélemysta tuli syrjäinen saaripahanen, jossa kalastajat ja pienviljelijät pysyivät hädin tuskin hengissä.

Tänä päivänä saari on vauras ja elää turismista. Filmitähdet ja miljonäärit rikkoivat Saint-Barthélemyn rauhan 1950-luvulta eteenpäin. Se on edelleen tasokas pakopaikka niille, jotka haluavat viettää lomaa kaukana paparazzien hyökkäyksiltä ja reppureissaajien huomiolta. Orjia ja isäntiä -kirja kertoo,että Gustaviassa elää vielä henkilöitä, jotka muistavat esi-isiensä yhteydet Ruotsiin. Orjuutta ei muistella. Saari oli läpikulkupaikka, eivätkä vapautetut orjat juurikaan asettuneet sinne asumaan.

Lue myös:

Karibian maat vaativat Euroopalta anteeksipyyntöä ja korvauksia orjuudesta

Ruotsalaisalukset rahtasivat seksiorjia