Ihmissudeksi muuttuva nainen, dekadenttia deittailua, taikuutta ja magiaa – kotimaiset klassikotko muka tylsiä?

Uusi kirja kertoo, kuinka klassikkoteos taltutetaan ja otetaan haltuun.

kirjallisuus
Kollasi klassikoiden kansista.
Petteri Sopanen / Yle

Klassikko? Sehän on joku väsyttävä vanhojen homekorvien juttu, jossa kelataan unettavasti joskus miljoona vuotta sitten tapahtuneita yhdentekeviä juttuja, ja jota lukiessa on vaara kuolla kupsahtaa tylsyyteen. Siis niin BOORING!

– Kyllähän klassikoita kohtaan löytyy ennakkoluuloja ja niitä saatetaan pitää kuivakoina ja pitkästyttävinä. Etenkin kapinoiville nuorille voi tulla vastareaktio, jos joku ilmoittaa, että tämä tässä on hyvä kirja ja sinun pitää se lukea. Tällainen sanelu voi ärsyttää, kirjallisuudentutkija Maria Laakso pohtii.

Laaksolta on julkaistu äskettäin Taltuta klassikko! -opas, jossa kotimaisille klassikoille annetaan kovaa kyytiä ja jossa lukijoille tarjotaan tuoreita ja ennakkoluulottomia näkökulmia kirjallisuutemme virstanpylväisiin. Pölyjä pyyhitään muun muassa Kalevalan ja Sinuhe egyptiläisen sivuilta. Vaikka klassikoita vierastaisikin ja vaikka kaikki klassikot eivät hyviä olisikaan, niitä kannattaa Laakson mielestä ehdottomasti lukea.

– Klassikoiden kautta voi ymmärtää paremmin meitä itseämme ja meidän omaa nykykulttuuriamme. Kulttuuri rakentuu kerroksittain ja se pohjaa aina olemassaolevaan. Klassikot ovat eräänlaisia kivijalkoja, joiden varaan nykykulttuuriamme edelleen rakennetaan. Jos ei tunne niitä klassikoita, joiden varassa omat käsityksemme ovat, jää nykyisyydestämme monia asioita ymmärtämättä, Laakso kertoo.

Klassikko pitäisi siis taltuttaa, mutta miten? Laakson mukaan Taltuta klassikko! - kirjan nimi viittaa siihen, että klassikot voivat olla hieman pelottaviakin – kuin villipetoja, jotka pitää kesyttää, jotta niitä ymmärtäisi.

– Klassikoiden hankaluutena on se, että ne ovat usein meistä ajallisesti varsin etäällä. Niistä tarvitaan tietoa, eikä kaikkia klassikoita kannata ryhtyä lukemaan kylmiltään. Esimerkiksi Kalevalan kohdalla olisi hyvä tuntea juoni ja henkilöhahmot, ennen kuin lähtee lukemaan itse tekstiä. Tällä tavalla teoksen maailmaan on helpompi päästä sisälle.

Modernille yhteiskunnalle annetaan piu paut

Niin, Kalevala. Laakso on valinnut Taltuta klassikko! -kirjaan kahdeksan kanonisoitua teosta, ja liikkeelle lähdetään Suomen kansalliseepoksesta. Kalevalassa kieli on kylläkin hienoa, mutta sitä voi olla myös vaikeaa lukea: trokee-runomitan takia yksinkertaisetkin asiat kerrotaan monimutkaisesti.

Kalevalaa kannattaisi lukea ääneen tai sitä voi vaikka lauleskella kun on yksin kotona, jolloin kieli alkaa oikeasti elää. Tai Kalevalaa voi kuunnella äänikirjana. Kalevalan kohdalla on myös tärkeää ymmärtää, että se on on ollut osa kansallista projektiamme: olemme tarvinneet myyttisen menneisyyden, jonka Elias Lönnrot on suureepokseensa puristanut kokoon. Toisaalta Kalevala toimii myös fantasiateoksena: siellä on tietäjiä, velhomaisia hahmoja, taikuutta ja magiaa – ja fantasiahan kiinnostaa nuoria.

Kalevalasta on tyylillisesti ja sisällöllisesti pitkä harppaus seuraavaan klassikkoon, Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen, joka on hyvä esimerkki siitä, kuinka aikoinaan säädyttömänä ja kamalana pidetystä romaanista tulee palvottu ja useilla eri alustoilla versioitu kansallisaarre.

Maria Laakso
Kirjallisuudentutkija Maria Laakso. Taustalla herra Kivi. Jussi Mankkinen / Yle

Maria Laaksoa Seitsemässä veljeksessä kiinnostaa etenkin haave Impivaarasta ja se, kuinka veljekset kärsivät modernin maailman vaatimuksista: aapista ja katekismusta on pakko oppia lukemaan, muuten ei pääse edes naimisiin.

– He ovat ihastuttava poppoo, koska haistattavat pitkät tällaisille asioille ja muuttavat metsän keskelle asumaan. Luulisin että tällainen impivaaralainen haave herää meissä kaikissa ainakin silloin tällöin – jos koulunkäynti tai työelämän oravanpyörä käyvät kovin rankaksi, tekee mieli vetäytyä metsään ja elää yksinkertaista ja onnellista elämää. Impivaara esitetään Seitsemässä veljeksessä jonkinlaisena palaamisena äidin kohtuun, pois kaikista aikuisuuden ja modernin yhteiskunnan haasteista.

Seitsemässä veljeksessä Laaksoa kuitenkin häiritsee yksi asia: sen loppu on turhan sovinnainen.

– Veljekset kesytetään ja heistä tulee yhteiskunnan osasia sen sijaan, että he olisivat jääneet onnellisina asumaan metsään. Tavallaan kirjan loppu kuvaa Suomen kansan kehitystä: olemme olleet aiemmiin pakanallisia ja lukutaidottomia, mutta kehittyneet sittemmin ihmisiksi, joilla on laajempaa perspektiiviä meitä ympäröivään maailmaan. Ennen lukutaitoa veljesten maailmankuva oli taikauskoinen ja sekasortoinen ja siinä menivät iloisesti sekaisin Raamatun hahmot peikkojen ja menninkäisten kanssa.

Taltuta klassikko
Aukeama Taltuta klassikko! -kirjasta. Jussi Mankkinen / Yle

Deittailua dekadenssin lomassa

Maria Laakso on valinnut kirjaansa taltutettavaksi myös Työmiehen vaimon, Minna Canthin näytelmän vuodelta 1885. Työmiehen vaimo on hyvä esimerkki tendenssinäytelmästä ja riipivästä realismista. Siinä otetaan rajusti kantaa yhteiskunnallisesti ja käsitellään naisen asemaa avioliitossa.

– Näytelmän kirjoittamisajankohtana nainen oli aviomiehelleen taloudellisesti alisteinen, mikä saattoi johtaa kamaliin seurauksiin. Työmiehen vaimossa meillä on juoppo ja hulttio mies, joka dokaa kaikki perheen rahat. Nainen ei voi tehdä mitään, koska yhteiskunta ei takaa hänelle minkäänlaista taloudellista itsenäisyyttä.

Nykylukijalle Työmiehen vaimon henkilöhahmot saattavat vaikuttaa hyvinkin stereotyyppisiltä, mutta siihenkin on syynsä.

– Kun ajattelee henkilöhahmoja suhteessa tyylisuuntaan, olivat realistit kiinnostuneita tarkastelemaan, miten tietynlaiset yhteiskunnalliset olosuhteet tuottavat ihmistyyppejä sekä tietyllä tavalla toimivia ihmisiä. Tätä taustaa vasten näytelmän hahmojen karikatyyrisyys tulee ymmärrettäväksi.

Perinteisten klassikoiden ohella Maria Laakso on ottanut tutkittavakseen L. Onervan eli Hilja Onerva Lehtisen esikoisromaanin Mirdjan, ** **joka ilmestymisaikanaan vuonna 1908 herätti valtaisasti pahennusta. Mirdja rikkoi silloisia sovinnaisuuskäsityksiä sekä tabuja ja lisäksi sen kontekstina oli uusi kuuma filosofis-esteettinen eurooppalainen taideilmiö, dekadenssi.

– Dekadenssissa suhtauduttiin varauksellisesti positiivisiin tulevaisuudenkuviin, ihannoitiin rappiota, filosofoitiin taiteesta ja juotiin paljon absinttia. Mirdja ei ole mikään kuivakka klassikko, vaan se edustaa dekadenttia ajatusmaailmaa ja on ultimate deittailuromaani. Aika villiähän meno kirjassa on, mitä se on monessa muussakin klassikossa. Tylsiä hetkiä ei tarvitse pelätä – tarjolla on seksiä, väkivaltaa ja kaikkea muuta raflaavaa.

Johanna Rojola
Johanna Rojolan kuvitusta Taltuta klassikko! -kirjaan. Tässä kuvassa dekadenssia deittailukulttuuria L. Onervan Mirdjasta. Johanna Rojola / Tammi

Kun nainen muuttuu ihmissudeksi

Klassikoihin mahtuu myös runoteoksia. Yksi niistä on Edith Södergranin Runoja (1916-1925). Södergran oli myyttinen hahmo, joka menehtyi aikakautensa "taiteilijasairauteen" eli tuberkuloosiin vain 31-vuotiaana. Vaikka Edith Södergranin elämä oli traaginen ja hän käsittelee runoissaan myös sairauttaan ja kuolemaa, alistumista niistä ei löydy. Päinvastoin, hänen runoissaan ollaan todella uhmakkaita ja elämänjanoisia.

– Södergran on nuoreksi naisrunoilijaksi kiehtova hahmo. Hän kieltäytyy olemasta mikään vaatimaton pikku kynäilijä, vaan julistaa sen sijaan kovaäänisesti olevansa poikkeusyksilö ja uuden ajan airut. Södergran ihaili filosofi Friedrich Nietscheä, joka on lanseerannut yli-ihmisopin.

Södergranin lyriikan tematiikkaan kuuluu myös vahvasti naissukupuolen rajoitusten ylittäminen, mikä tulee hyvin esille Vierge Moderne - runossa.

– Siinä julistetaan, että minä en ole nainen, olen neutri. Vierge Modernessa tutkaillaan sukupuolta – oikeastaan irrottaudutaan siitä – ja ollaan vähän queer, koska ihminen voi olla kaikkea muutakin kuin oma sukupuolensa.

Sitten siirrymme Viron Hiidenmaan saarelle, jossa syntyi vuonna 1928 Aino Kallaksen kauhunväristyksiäkin aiheuttava Sudenmorsian. Kallaksen romaani on muodoltaan lyhyt, muttei mikään helppolukuinen – sen kielellinen tyyli on arkaainen ja siinä on paljon virolaisia lainasanoja. Päähenkilö, metsänvartijan vaimo Aalo muuttuu tarinassa Diabolus Sylvarumin vaikutuksesta ihmissudeksi – tämä kaikki siis jo vuosikymmeniä ennen viime aikojen populaarikulttuurissa jylläävää vampyyri- ja ihmissusibuumia.

– Ihmissudeksi muuttuessaan ja muiden susien laumassa juostesaan Aalo kokee ylimaallista riemua ja onnea. Tämä voidaan tulkita myös naisen seksuaalisuuden vapautumisena ja siten, että Aalo on uuden ajan nainen, Maria Laakso kertoo.

Hurjien juonenkäänteiden Sinuhe

Mutta entäpä sitten klassikoiden klassikko, eli Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, joka on valittu vuosisadan kirjaksi ja joka on käännetty yli 40:lle kielelle?

Sinuhe egyptiläinen on romaani, josta kannattaa nimenomaan nauttia: siinä on jännittävä ja hurja juoni ja sitä voi lukea kiinnostavana seikkailukertomuksena. Lisäksi henkilögalleriaan kuuluu aivan ihana vamppihahmo, eli Nefernefernefer. Hänet on kuvattu lämmöllä ja huumorilla, ja ainakin minä sympatiseeraan häntä kovasti. Vaikka Sinuhe etenkin vanhemmiten on pettynyt elämäänsä ja viljelee pessimistisiä ajatuksia, pohjimmiltaan kyseessä on hauska romaani. Kirjaa voi suositella pitkän juonellisen kertomuksen ystävälle. Sen fiktiiviseen maailmaan voi immersoitua ja imeytyä ja nauttia kaikista sen hurjista juonenkäänteistä, Maria Laakso toteaa.

Kahdeksantena klassikkona taltutetaan vielä Väinö Linnan Tuntematon sotilas, josta on muodostunut oleellinen ja pysyvä osa isänmaallista kaanonia.

Tuntemattomasta sotilaasta on tullut sinivalkoinen riitti ja kun itsenäisyyspäivä koittaa, se kaivetaan naftaliinista, sitä lehteillään kynttilänvalossa ja katsotaan kirjasta tehtyjä elokuvaversioita. Kyseessä on elävä klassikko, jota kierrätetään kulttuurissamme koko ajan, mutta toisaalta se on jämähtänyt isänmaalliseen tulkintaan – tai ainakin nuoremmille lukijoille se voi näyttäytyä pelkästään jatkosotaa ihailevana teoksena. Tällainen ei kuitenkaan tee oikeutta Linnan romaanille, joka on hyvin pasifistinen ja sodanvastainen teos. Kirjassa esimerkiksi Vanhalan hahmo kierrättää sotapropagandan puhetapoja ja sijoittaa niitä uusiin konteksteihin, jolloin ne muuttuvat naurettaviksi. Tuntemattomasta sotilaasta on tullut meille isänmaallinen rituaali, mutta toisaalta kirja on myös jotenkin purkava suhteessa kaikkeen aiempaan isänmaallisuuteen.

Tähän loppuun Maria Laakso kertoo vielä yhden syyn, miksi klassikoita kannattaa lukea, vaikka tulevalla syyslomalla.

– Meistä jokainen voi elämänsä aikana lukea melko pienen siivun maailmankirjallisuuden kakusta. Jos haluaa lukea jotakin, kannattaa lukea hyviä kirjoja. Klassikot ovat usein – eivät ihan aina – hyviä kirjoja. Yksi syy siihen, miksi jostakin teoksesta tulee klassikko on se, että se sanoo jotakin sellaista, jonka arvo kestää vuosikymmenestä toiseen.