Jari Ehrnroothin kolumni: Turha pyhittää luontoa

Luonto ei synnytä arvoja. Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut, kirjoittaa Jari Ehrnrooth.

Luonto ja ympäristö
Kuvassa kolumnisti Jari Ehrnrooth.
Laura Railamaa / Yle

Uskonnollisen ääriliikkeen piirteitä saanut ilmastokeskustelu (siirryt toiseen palveluun) on vääntänyt mutkalle monta herkkää sielua.

Näkyvissä on luonnonpalvontaa ja karismaattisia lapsisaarnaajia, vihreän komentotalouden villejä unelmia ja talouskasvun vastaista agitaatiota ja propagandaa.

Vallankumousromantikot eivät ratkaise tätäkään ongelmaa. Energiatuotannon, teollisuuden ja kulutushyödykkeiden uudistaminen päästöttömään suuntaan jää älykkään talouskasvun ja teknologisen kehityksen varaan.

Hurmoksellisen ilmastoaktivismin perimmäisenä syynä ei olekaan vastuuntunto, vaan ilmastonmuutoksen aiheuttama pelkotila.

Pelon vallassa myyttiseksi selviytymiskeinoksi otetaan keskiaikainen maailmankuva, jossa koskematon luonto nähdään pyhänä samalla kun profetoidaan syntisen ihmisen aiheuttamaa maailmanloppua.

Kumpikin oletus on täysin turha.

Luonnon ilmiöillähän ei ole tekijää, eikä luonto synnytä arvoja saati moraalia.

Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa jota tulisi nöyränä arvostaa. On vain erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia luonnon olioita ja prosesseja.

Useimmille meistä sateenkaari on enemmän kuin kaunis, mutta van Gogh rakastui marraskuiseen kyntömaahan, jossa ensilumen vaippa sulaa liejuksi.

Aistit valtaavan luonnon vastaansanomaton ihmeellisyys erehdyttää mielen antamaan kohteilleen itseisarvon, jota ei ole siinä mikä on annettua.

Arvokasta voi olla vain se, minkä ihminen on luonut, muokannut tai omakseen ottanut.

Luonto sinänsä on tuskin muuta kuin lumoavaa aineiden vaihduntaa.

Voin surutta syödä suloisen peuran, mutta Osmo Rauhalan teokset jätän rauhaan, koska hän on maalannut niihin kauneuden ja totuuden itseisarvoa.

Toisille tällainen ihmiskeskeinen arvokäsitys voi olla raskasta kantaa, mutta Jumalan kuoleman jälkeiseen ihmislajin vastuuseen heränneille se on mielekkään elämän lähtökohta.

Eettisen ihmisyyden ehtona on vapautta tavoittelevan kulttuurievoluution voitto olemassaolon taistelua käyvästä luonnonevoluutiosta, sillä maailmassa ei ole muita päämäärän asettajia kuin ihminen. Me tavoittelemme paitsi hyötyä myös puhtaita itseisarvoja kuten kauneutta, totuutta ja hyvyyttä.

Luonnonpalvonta sopii alkuperäiskansoille, mutta tieteellisen maailmankuvan jalostama korkeakulttuuri kohoaa aistilumouksen yläpuolelle. Darwinin ja evoluutiotutkimuksen jälkeen on kiistatonta, että luonto vain sopeutuu muuttuviin olosuhteisiin eikä sen seasta voi löytää tavoitteitaan vapaasti harkitsevaa henkeä.

Kun ruska hivelee silmää, tiedän, että sopeutuvassa biomassassa ei ole mitään pyhää.

Viimeisten vuosisatojen aikana olemme edistyneet tieteellisen tiedon korvatessa uskonnollista ilmoitusta.

Pyhitetyt tekstit ja Luoja-keskeinen maailmankuva ovat silti jääneet käsikassaraksi niille jotka eivät hyväksy yksilöllistä itsemääräämisoikeutta ja luonnon käyttämistä ihmisen tarpeisiin täysin vapaasti.

Tässä kohtaa dogmaattiset jumaluskovaiset ja biouskovaiset kulkevat samaa harhapolkua.

Valistuneen ihmisyyden kannalta on yhtä hullua pyhittää ekosysteemejä kuin demonisoida seksuaalisia vähemmistöjä.

Muitakin menneiden käsitystapojen aineksia on jäänyt riesaksemme, vaikka maailman ja ihmisen selityksessä uskon asiat ovat muuttuneet tiedon asioiksi.

Esimerkiksi me tiedämme, että Luoja ei luonut maailmaa, elämää eikä ihmistä. Silti koko liberaali yhteiskuntamuoto ja ihmisoikeuksien julistus nojaavat uskomukseen, että jokaiselle ihmiselle on lajiolemuksessa annettu järki, vapaus ja omatunto.

Koska vapaa tieteellinen tutkimus ihmislajista kumoaa tämän uskomuksen, läntinen ihmisyys on uuden edessä. Mukavuudenhalumme vuoksi me välttelemme karua totuutta, jossa ihmisluonnon synnyinlahjoiksi uskotut kyvyt paljastuvatkin vaikeasti saavutettaviksi kulttuuri-ihmisen taidoiksi.

Ennemmin tai myöhemmin läntisen ihmisen on hyväksyttävä, että mahdollisuuksien on tultava vaatimuksiksi. Vain siten voimme vahvistaa itsenäisten ja vapaiden yksilöiden yhteiskuntaa.

Vastaavasti myös kuva luonnosta muuttuu. Ei ole mitään Luojan luomaa koskematonta luontoa jota tulisi nöyränä arvostaa. On vain erilaisiin olosuhteisiin sopeutuvia luonnon olioita ja prosesseja.

Arvot ja arvostukset ovat kulttuurisia luomuksia kuten niitä vaaliva ihminen. Me voimme pitää aarnimetsää arvokkaana, mutta se on vain mielipide, ei tosiasia.

Olen itse taipuvainen ajattelemaan, että luonnonolosuhteet ovat jo alkaneet asettaa rajoja ihmispopulaation kasvulle.

Kun väki vähenee, pidot paranee.

Nyt uhkaavaksi koettu ilmastonmuutos sopeutumishaasteineen saattaakin paljastua onnekkaaksi tekijäksi, joka pysäyttää ja kääntää laskuun väestönkasvun.

Mikään ei silti horjuta homo sapiensin asemaa luonnon voittoisana valtiaana. Tästä voisin lyödä vaikka vetoa Pentti Linkolan kanssa, mutta se veto olisi niin pitkä, että elinajan odotteeni vuoksi joudun heittämään ennusteeni ilmaan.

Jari Ehrnrooth

Kirjoittaja on kirjailija ja filosofisesti suuntautunut kulttuurin tutkija. Hän on kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti. Syntyi Koitereella, kirjoittaa Munkkiniemessä, juoksee Keskuspuistossa. Palautetta kirjoittajalle voi lähettää myös suoraan osoitteeseen palaute.ehrnrooth@gmail.com (siirryt toiseen palveluun)

Kolumnista voi keskustella 21.10. klo 16.00 asti.

Lue myös

Kati Kelolan kolumni: Puolet maapallosta pitäisi poistaa ihmisen käytöstä, esittää tutkija – missä viipyy keskustelu oikeudestamme luontoon?

Janne Saarikiven kolumni: Kulutusboikottien sijaan ilmastokysymyksen voi ratkaista vanhaa työväenliikettä muistuttava kansainvälinen liike

Pekka Juntin kolumni: Minua ei kiinnosta, miten Greta Thunberg jaksaa