Mona Mannevuon kolumni: Arvostelemme ahdistuneita millenniaaleja, vaikka meidän pitäisi pohtia miksi heistä tuntuu pahalta

Monella on mielipide mielenterveysongelmien syistä, vaikka me lopulta tiedämme vähän niiden yksilöllisistä taustoista, pohtii Mona Mannevuo.

mielenterveys
Mona Mannevuo
Laura Railamaa / Yle

Viimeaikaisten uutisten mukaan mielenterveyden häiriöt ovat suomalaisnuorten merkittävin terveysongelma. Niistä yleisimpiä ovat masennus, ahdistuneisuus ja itsetuhoiset ajatukset.

Myös tovi sitten julkaistussa Turun yliopiston tiedeuutisessa (siirryt toiseen palveluun) todettiin nuorten erikoissairaanhoidossa annettujen masennusdiagnoosien määrän olevan kasvussa.

Uutinen perustuu lastenpsykiatrian alalla tehtyyn valtakunnalliseen tutkimukseen. Lastenpsykiatrian tutkimuskeskuksen tutkija Svetlana Filatova kuitenkin muistuttaa, että tulokset eivät välttämättä kerro masennuksen lisääntymisestä.

Sen sijaan tulokset kertovat Filatovan mukaan siitä, että yhteiskunnan asenteet mielenterveysongelmia kohtaan ovat muuttuneet sallivimmiksi.

Se on myönteinen asia, sillä yhä useampi masentunut hakee apua varhain.

Etenkin kaltaiseni yli-ikäiset millenniaalit tuntuvat tietävän kuinka paljon työ, opiskelu, harrastukset tai some kuormittavat – ja miten kaikkea tätä pitäisi sijoitella elämään oikein.

Kun puhe mielenterveysongelmista lisääntyy, se tekee meistä kaikista psykologeja.

Me tiedämme lopulta hyvin vähän yksittäisten mielenterveysongelmien taustoista, saati niiden syntymekanismeista. Silti jokaisella on mielipide nuorison ahdistuksesta ja naapurin työuupumuksesta.

Joidenkin näkemysten mukaan nuoriso on velttoa pullamössöä. Toisten mukaan ahdistuspuhe on kuin liima, joka tarttuu ihmisestä toiseen. Kolmas selitys on kympintyttömäinen kulttuuri, joka pakottaa erityisesti nuoria naisia ylisuorittamaan elämän kaikilla osa-alueilla.

Tällainen omiin unelmiinsa tukehtuva hahmo seikkailee myös toimittaja-kriitikko Oskari Onnisen Long Playn millenniaalien ahdistusta käsittelevässä jutussa (siirryt toiseen palveluun). Tekstissä tulee esiin monia näkökulmia, mutta jutun punainen lanka on se, että nuorten pahoinvointi on Yhdysvalloista Suomeen saapunut julkinen identiteettipeli.

Myös jutun kirjoittamista koskevassa Sivuäänessä (siirryt toiseen palveluun) Onninen toteaa, että asiantuntijahaastattelut vahvistivat hänen mielikuviaan millenniaalien pahoinvoinnista: kyseessä on ensi sijassa modernin maailman yltäkylläisyydestä ja mahdollisuuksien paljoudesta kumpuava oire.

Jutussa pohditaan myös tilastoja, joiden mukaan olosuhteet suomalaisessa yhteiskunnassa eivät ole huonontuneet. Tilastollisesta näkökulmasta taas tehdään tulkinta siitä, että millenniaalit itse kehittelevät ongelmiaan etsimällä omaan elämäntilanteeseen sopivia diagnooseja.

Näkökulma ei ole poikkeuksellinen, ja olen törmännyt siihen yllättävän usein. Yksi syy lienee se, että vaikeasti tulkittavien ilmiöiden kasvaessa viimeinen totuus haetaan usein tilastoista.

Mutta voiko mielenterveysongelmien arkipäivää tulkita numeroilla?

Sallivan mielenterveyspuheen ajatus ei ole se, että muut arvioivat toisten saamien diagnoosien oikeutuksia.

Kriittinen yhteiskunnallinen keskustelu tunteiden liiallisesta medikalisoinnista (siirryt toiseen palveluun) sekä mielenterveysongelmien hyödyntämisestä itsen ja tuotteiden markkinointiin on tärkeää.

Ikävä kyllä myös kriittinen keskustelu saattaa siirtyä moittivalla sävyllä yksilöön, vaikka sen tarkoitus on keskittyä rakenteisiin.

Keskustellessamme muiden ihmisten uupumuksesta olemme kaikki asiantuntijoita. Etenkin kaltaiseni yli-ikäiset millenniaalit tuntuvat tietävän kuinka paljon työ, opiskelu, harrastukset tai some kuormittavat – ja miten kaikkea tätä pitäisi sijoitella elämään oikein.

Lisäksi me vertaamme muita – myös itseämme nuorempia ihmisiä – omaan itseemme. Me oletamme, että kaikki elämät ovat samanlaisia ja niitä voi peilata toisiinsa.

Tästä näkökulmasta määrittelemme sen, kenellä on oikeus ahdistua, väsyä tai voida huonosti.

Sallivan mielenterveyspuheen ajatus ei ole se, että muut arvioivat toisten saamien diagnoosien oikeutuksia. Sen tarkoitus on kannustaa ihmisiä rohkeasti tarkastelemaan omia voimavarojaan.

Lopulta on vaikea arvioida, milloin kuormittavaan elämäntilanteeseen liittyvä stressi on vakava riskitekijä. Siksi yksilön kokemus siitä, että stressi ylittää hänen sopeutumiskykynsä, on otettava vakavasti.

Joidenkin elämän varrelle myös sattuu enemmän raskaita asioita kuin toisten. Tämänhetkisen ymmärryksen mukaan vakavan toimintakyvyn lamauttavan mielenterveysongelman puhkeaminen vaatii usean tekijän summautumisen (siirryt toiseen palveluun).

Tästä näkökulmasta lienee parempi ymmärtää kuin kyseenalaistaa ahdistunutta ihmistä.

Puhe millenniaalien itsekeskeisyydestä tai tahallisesta ylisuorittamisesta luo vääristyneen mielikuvan siitä, että mielenterveys on valinta. Ikään kuin mielenterveysongelmat voisi välttää, jos elämää ei ota niin vakavasti.

Ahdistuspuheen kyseenalaistaminen voi kertoa myös siitä, että se käy joidenkin hyvinvoivien hermoille.

Uupuneet opiskelijat, masentuneet pätkätyöläiset ja putoamista pelkäävät ylisuorittajat nimittäin pilaavat visiot ja hyvän tunnelman.

Millenniaalit eivät voi väsyä, sillä heillä on yhteiskunnallinen tehtävä: heidän on määrä rakastaa pätkätöitä ja projekteja. Heidän tulee myös pitää sopivassa määrin itsen markkinoinnista, itsen mittaamisesta, kilpailemisesta, säästämisestä ja uusista haasteista.

Tärkeintä on se, että epävarmuudessa eläminen näyttää vaivattomalta.

Mona Mannevuo

Kirjoittaja (siirryt toiseen palveluun) työskentelee tutkijana Turun yliopistossa Kansalaisuuden kuilut ja kuplat (BIBU (siirryt toiseen palveluun)) -konsortiossa. Lisäksi hän työstää kirjaa tunteiden, neurotieteiden ja suomalaisten työnjohto-oppien kytköksistä. Hän kirjoittaa kolumneja yksityishenkilönä eivätkä hänen näkemyksensä välttämättä heijastele Turun yliopiston kantoja.

Aiheesta voi keskustella 22.10 klo 16.00 asti.

Lue myös:

Mona Mannevuon kolumni: Kun työuupumus on normaali olotila – maaninen työkulttuuri kasvattaa tahattomasti työnarkomaaneja

Anton Vanha-Majamaan kolumni: Ahdistus on aikamme sitkein trendi, ja nyt sillä mainostetaan kaikkea sihijuomista pakastepihveihin

Tuija Siltamäki: Parjattujen millenniaalien työmarkkinoilla kytee turhautuminen, josta työnantajien kannattaisi pikkuhiljaa kiinnostua

Laura Hallamaan kolumni: Mummojen ja pappojen leipä oli pieninä palasina, ja niin näyttää käyvän myös y-sukupolvelle