Shena Razabi on tehnyt tietoisen päätöksen, ettei turru kurdien alueella käydystä sodasta.
– Vaikka kuinka yritän olla välinpitämätön, se ei onnistu. Se kuuluu minulle ihmisenä ja kurdina, Razabi sanoo.
Razabin perhe pakeni vuonna 1984 Iranin Kurdistanista Irakin puolelle. Irak’kaan ei ollut turvallinen. Yksi kurdeille tuhoisin isku tapahtui vuonna 1988 Irakin Halabjassa.
Siellä Saddam Husseinin joukot tappoivat noin 5 000 kurdia sinappikaasulla. Razabi oli tuolloin noin vuoden ikäinen.
Vuonna 1999 Razabin isän usean murhayrityksen jälkeen perhe haki UNHCR:n pakolaisuutta.
Suomeen tullessaan Razabi tunsi katkeruutta siitä, että he joutuivat pakenemaan. Se on myös aiheuttanut sen, ettei hän ole tuntenut voivansa juurtua Suomeen.
Razabi työskentelee Tampereella vastaanottokeskuksessa. Hän kokee kaikesta huolimatta, että voi Suomessa tehdä enemmän kotimaansa hyväksi kuin konfliktialueella.
Razabi seuraa tiiviisti kuinka maailmalla suhtaudutaan kurdeihin, alueella käytyihin taisteluihin ja heihin kohdistuviin iskuihin.
Kun Turkki hyökkäsi Syyrian Kurdistanin alueelle, Razabi kiinnitti huomiota siihen, kuinka muu maailma tuomitsee hyökkäyksen ja miten Suomi valtiona puolestaan suhtautuu siihen.
Vaikka Razabi on alkujaan Iranin Kurdistanista, hän ei koe, että Syyrian, Turkin tai Irakin kurdien asuttamat alueet olisivat eri maata. Kurdistan sijoittuu usean valtion alueelle, Turkin, Syyrian, Irakin ja Iranin alueelle.
– Kun minkä tahansa valtion alueella tapahtuu kurdeille jotain, se koskee kaikkia kurdeja.
Jatkuva pelko ystävien menetyksestä
Razabin useita ystäviä on kuollut vuosien varrella taisteluissa ja iskuissa.
Viimeksi hänen ystävänsä kuoli iskussa Koi Sanjaqin kaupungissa vuonna 2018. Vuosi 2016 oli varsin raskasta aikaa Razabille. Razabi kertoo kurdipuolueeseen kuuluneista ystävistään, jotka lähtivät käymään Iranin Kurdistanissa.
Viranomaisten saatua tietää heistä, joukko saarrettiin. Taistelu jatkui kaksi viikkoa. Yksi joukosta oli Razabin siskon puoliso.
– Se oli niin raskasta aikaa, etten pystynyt menemään töihin muutamaan kuukauteen, Razabi kertoo.
– Lopuksi kaksi heistä tappoi itsensä käsikranaatilla, etteivät joutuisi Iranin vankilaan. Toinen heistä, siskoni mies, oli ollut Iranin vankiloissa poliittisena vankina viisi vuotta. Hän oli ajatellut, että vangiksi emme joudu.
Se jätti Razabiin syvän haavan. Hän kysyi usein itseltään elääkö hän väärässä paikassa. Ystävien kuolema aiheutti sen, ettei Razabi uskaltanut vähään aikaan pitää yhteyttä jäljelle jääneisiin ystäviinsä.
– Joka päivä on pelko siitä, että menetän lisää ystäviä sieltä.
"Ei ihmisen tarvitse ymmärtää sotaa"
Razabin kertoo, että kurdeista kaikkein pienimmätkin lapset ymmärtävät sodan merkityksen.
– Niin kauan kuin kurdeilla ei ole omaa valtiota, taistelu tulee olemaan osa meidän elämäämme.
Razabin kansan kohtalo saa hänet surusta kipeäksi, mutta hän kertoo sen kuitenkin vahvistavan häntä.
Tyytymättömyys pakottaa hänet yrittämään kovemmin muuttaa asioita kurdien hyväksi. Kaikesta sodasta ja kuolemasta huolimatta Razabilla on myös toivoa. Toivo syntyy muista kurdeista. Varsinkin nuoret luovat häneen uskoa tulevaan.
– Se antaa paljon toivoa kun näen, kuinka etenkin nuoret sukupolvet liittyvät Peshmerga-joukkoihin puolustamaan kotimaataan.
