Timo Kallioahon aivoihin tehtiin vaurio, ja pakko-oireet vähenivät – psykokirurgialla on hurja menneisyys, mutta miten kalloon kajotaan nykypäivänä?

Mielenterveysongelmia voidaan hoitaa monin tavoin. Sami Rannan päähän asennettiin elektrodit, mutta nykyään kallon avaaminen hoidoissa on harvinaista.

psykokirurgia
Timo Kallioaho katsoo kameraan, puolet kasvoista näkyy.
Timo Kallioaholle on tehty kapsulotomia-niminen leikkaus. Se on yksi edelleen maailmalla käytetyistä operaatioista, joilla voidaan helpottaa pakko-oireita. Niko Mannonen / Yle

Timo Kallioaho kuulee, kuinka pora kairaa hänen kalloonsa. Sinne ujutetaan lankamainen elektrodi. Kirurgi kyselee tarkasti:

Tuntuuko väristyksiä?

Kyllä tuntui. Ne pitikin tuntea. Siitä tiesi, että ollaan oikeassa kohdassa aivoja.

Ennen leikkausta Kallioahon pään ympärille oli asetettu kehikko, ja ihoon oli laitettu paikallispuudutus neljään eri kohtaan. Silloin kirurgi oli sanonut Kallioaholle:

– Nämä pistot ovat kevään ensimmäisiä hyttysiä.

Leikkauksesta kotiuduttuaan Kallioaho mietti kuumeisesti. Loppuvatko vuosia kestäneet pakko-oireet tähän? Voiko se olla edes mahdollista?

Mielenterveysongelmat mielletään lähinnä terapian ja lääkehoidon tontille kuuluviksi asioiksi. Aivojen epätasapainoon voidaan kuitenkin kajota myös hyvin konkreettisesti: poralla ja leikkauksilla, sähköllä tai magneeteilla. Osa hoidoista on vielä kehitteillä. Onko niistä terapian ja lääkkeiden kilpailijoiksi?

Ei mitään normaalia jäljellä

Vuonna 1980 Timo Kallioaho oli parikymppinen tunnollinen nuorimies, joka oli juuri päässyt Jyväskylän yliopistoon opiskelemaan ruotsia ja venäjää. Kympin oppilaana tunnettu Kallioaho jatkoi samaa rataa yliopistossakin. Tenteistä piti saada parhaat mahdolliset arvosanat.

Hän kesti työmäärän vielä jotenkuten lukioaikana, mutta yliopistomaailmassa lukemista tuntui olevan loputtomiin. Kolmen vuoden ajan Kallioaho väänsi tenttejä ja opintoja tasaisen mainioilla arvosanoilla, perfektionistisella tarkkuudella.

Ja kun aina vaatii itseltänsä vain lisää ja lisää, jossain vaiheessa voi naksahtaa. Kallioaholla se tapahtui keväällä 1983.

Silloin hän oli lukemassa tenttiin omassa yksiössään. Kesken tenttiin luvun hän säpsähti voimakasta raekuuroa kattopeltiä vasten, pomppasi pystyyn ja löi päänsä kattovalaisimeen.

– Aloin ajatella, että nyt lasinsiruja on joka paikassa. En pystynyt enää olemaan, Kallioaho muistelee kotonaan Seinäjoella.

Painajaismaiset pakko-oireet alkoivat. Kallioaho pesi hiuksiaan saadakseen lasinsirut sieltä pois, imuroi jatkuvasti saadakseen ne pois asunnosta. Kesän aikana hän ravasi yksityisillä lääkäreillä varmistamassa, ettei silmiin ole mennyt sirpaleita. Vaikka ensimmäinen lääkäri ilmoitti, ettei silmissä ole mitään, Kallioaho vaati lääkkeitä. Koko kesä meni murehtien olemattomia lasinpalasia.

Seuraavan syyslukukauden aikana Kallioaho oli jo pakko-oireiden valtaama.

– Minussa ei ollut enää mitään normaalia jäljellä.

Timo Kallioaho vesihanan edessä.
Timo Kallioaho kulutti aikanaan valtavia määriä vettä lukuisiin pesurituaaleihin. Nyt tilanne on hallinnassa.Niko Mannonen / Yle

Seuraavat vuodet Kallioaho vietti pakko-oireiden sanelemassa henkisessä vankilassa. Kun hän lähti yksiöstään ulos, piti ensin tarkistaa keittiön hanat ja hellat. Lisäpatteri piti ottaa pois töpselistä ja varmistaa, että se oli jäähtynyt, jottei tule tulipaloa. Kaikki lamput piti tarkistaa, ja välissä piti pestä käsiä, jos oli koskenut johonkin pölyiseen.

Ovella hän kuunteli, onko joku toinen asukas hississä ja aikeissa tulla rappukäytävään yhtä aikaa. Jos oli, Kallioaho palasi taloonsa ja aloitti kaikki rituaalit alusta.

Kolmantena vuonna elämä oli sietämätöntä. Suihkussa kesti neljä tuntia. Kallioaho valvoi yöt siivotessa ja puhdistaessa asuntoaan, meni aamulla tekemään opettajaharjoittelua ja palasi illalla suorittamaan rutiinejaan yömyöhään saakka.

Silloinkin hän oli opettajaharjoittelijana aina täsmällinen ja etuajassa paikalla, vaikka oli saattanut valvoa puoli yötä pesemässä käsiään. Noista vuosista selviytyminen on mysteeri Kallioaholle itselleenkin.

Lopulta, taisteltuaan oireiden kanssa yksin kuusi vuotta, Kallioaho ilmoittautui Seinäjoella sijaitsevaan Törnävän psykiatriseen sairaalaan.

Elämä ei muuttunut paremmaksi.

Lobotomia saapuu Suomeen

Vuonna 1949 portugalilainen neurokirurgi Egas Moniz otti vastaan Nobel-palkinnon. Hän oli kehittänyt lobotomia-nimisen uuden leikkaustavan. Se mullisti psykiatristen potilaiden hoidon: vaikutti siltä, että tuskaisten potilaiden oireet hävisivät jopa kokonaan. Kuolleisuus leikkaukseen oli pieni, esimerkiksi Suomessa vain 3–5 prosenttia.

Lobotomiassa potilaan molempiin ohimoihin porattiin reikä, josta pujotettiin voiveitsen kaltainen väline. Sitä käännettiin ylös ja alas, toisten potilaiden kohdalla perusteellisemmin, toisten kohdalla vähemmän perusteellisesti. Toimenpiteen tarkoitus oli katkaista otsalohkojen yhteys aivojen muihin osiin. Siten haluttiin muokata potilaan tunnejärjestelmää, jolloin esimerkiksi harhainen potilas suhtautui harhoihinsa vähemmän tuskallisesti kuin aikaisemmin.

Uusi toimenpide levisi Suomeen Ruotsista sotien jälkeen vuonna 1945, kun ruotsalainen psykiatri ja neurokirurgi kävi luennoimassa asiasta Lapinlahden sairaalassa. Ensimmäiset lobotomialeikkaukset aloitettiin Töölön sairaalassa seuraavan vuoden maaliskuussa.

Lobotomian yhteydessä juurrutettiin käyttöön uusi termi: psykokirurgia. Yksinkertaistetusti psykokirurgia on neurokirurgiaa, jolla hoidetaan psykiatrisia ongelmia.

Oululainen Ville Salminen on yksi harvoja, joka on tutkinut suomalaisen lobotomian ja psykokirurgian historiaa pikkutarkasti. Salmisen ansiosta tiedetään esimerkiksi se, ettei Suomen viimeistä lobotomiaa suinkaan tehty vuonna 1969 Töölössä kuten pitkään luultiin, vaan Turun yliopistollisen keskussairaalan neurokirurgian osastolla jouluna 1975. Kyseenalaisen kunnian viimeisestä lobotomiasta Suomessa sai skitsofreniaa sairastava nainen.

Salmisen väitöskirjan psykokirurgian historiasta Suomessa oli tarkoitus valmistua vuonna 2019, mutta se jäi kesken yrittäjäuran edettyä. Nyt Salmista kutkuttaisi palata taas aiheen pariin.

Ville Salminen istuu pöydän äärellä.
Ville Salminen ehti tutkia lobotomian ja psykokirurgian historiaa useampaan otteeseen, kunnes yksityisyrittäjyys vei mennessään ja keskeytti väitöskirjan tekemisen. Nyt hän pohtii, palaisiko vanhan tutkimuskysymyksensä pariin.Timo Nykyri / Yle

Salminen on kahlannut läpi sairaaloiden vuosikertomuksia ja pyrkinyt muodostamaan karkeaa arviota siitä, montako lobotomiaa Suomessa ehdittiin tehdä vuosien 1946–1975 välissä. Sairaskertomuksien, leikkauspöytäkirjojen, vuosikertomuksien ja muiden arkistojen perusteella voidaan muodostaa suuntaa antava luku, vaikka tarkkaa kirjanpitoa asiasta ei ole missään yhdessä paikassa. Salminen on tullut siihen tulokseen, että leikkauksia on tehty Suomessa vähintään 1700 kappaletta.

– Se on väkilukuun suhteutettuna paljon; enemmän, kuin esimerkiksi Englannissa tai Yhdysvalloissa, Salminen toteaa.

Töölön sairaala oli neurokirurgian keskittymä, johon lähetettiin potilaita maakuntien sairaaloista. Yksittäisistä mielisairaaloista Seinäjoki on tilastojen kärjessä 390 leikkauksellaan, Oulussa tehtiin noin 250 lobotomiaa. Lisäksi muillakin paikkakunnilla suoritettiin leikkauksia: esimerkiksi Mikkelissä tehtiin Salmisen kokoamien tietojen mukaan 24 lobotomiaa.

Valtaosa tehtiin psykiatrisista syistä, mutta joitakin leikkauksia sovellettiin myös kipupotilaisiin. Lähtökohtaisesti lobotomia oli viimeinen vaihtoehto. Muut hoitomuodot ja luonnollisen paranemisen mahdollisuus piti olla poissuljettuja.

Salmisen mukaan suurin osa potilaista on ollut skitsofreenikkoja, vaikka lobotomia valittiinkin usein oireiden eikä diagnoosin mukaan. Näitä oireita olivat muun muassa tuskaisuus, ahdistuneisuus, aggressiivisuus ja rauhattomuus.

Salmisen mukaan kuvailusta voisi herkästi päätellä, että operaation ajatuksena oli potilaiden kontrolloiminen ja hallinnoiminen.

Se oli osittain totta. Salminen kertoo, että Oulun piirimielisairaalan vuosikertomuksessa 1951 valiteltiin sairaalan pahaa paikkapulaa. Lobotomiat aloitettiin seuraavana vuonna, ja niistä toivottiin apua sekä potilaiden kiertoon että paikkapulaan. Arveltiin, että potilaita voitaisiin leikkauksien jälkeen jopa kotiuttaa tai siirtää kunnalliskodin mielisairaalaosastolle.

– Ajatuksena oli, että rauhallinen potilas on terveempi ihminen, ei pelkästään hallinnollisesti helpompi sairaalassa, Salminen kertoi.

Seuraavina vuosina paikkapula Oulussa kuitenkin jatkui. Vaikka potilaiden tuskaisuus ja rauhattomuus saattoi helpottua, osa heistä palasi sairaalaan. Tulokset olivat usein jokseenkin väliaikaisia. Osa potilaista menetti terän tunne-elämästään, toiset taas taantuivat tuntikausien ilmeettömään istuskeluun.

Viimein 1950-luvulle tultaessa markkinoille tuli psyykelääke klooripromatsiini. Lobotomian leikkausmäärät romahtivat, vaikka niitä yhä jatkettiin harvalukuisemmin Suomessakin.

Psyykelääkkeiden yleistyessä mielenterveyden hoidossa alkoi uusi aikakausi.

Psykokirurgian maine puolestaan oli pitkälti mennyttä.

Lobotomiaporan teriä.
Lobotomioita tehtiin valtaosin pääkaupunkiseudulla, mutta myös pienemmillä paikkakunnilla. Kuvan terät ovat Mikkelistä Moision sairaalamuseosta.Esa Huuhko / Yle

Salmisen mukaan 1970-luvulle tultaessa lääketieteen piireissä oltiin jo havahduttu lobotomian jälkiin siinä määrin, että koko psykokirurgia-termistä haluttiin eroon. Siksi tuon ajan konferenssien nimissä saattoikin vilahdella pyöristetympi termi "psykiatrinen kirurgia". Salminen tosin huomauttaa, että lobotomian hirveyksistä puhuminen on historiantutkimuksen näkökulmasta hieman kyseenalaista, sillä aikanaan lobotomian ajateltiin todella auttavan. Sen epäinhimillisyys ymmärrettiin vasta myöhemmin.

Lobotomian ja psykokirurgian mainetta kolhivat myös uudet potilaiden oikeuksia korostavat kansanliikkeet ja ihmisoikeusaatteet. Salminen nostaa esiin muun muassa suomalaisen Marraskuun liikkeen, joka vaati inhimillisempää kohtelua mielenterveyspotilaille. Lobotomioita kun oli siihen mennessä tehty pitkälti potilaiden omaisten suostumuksella, eikä potilaita välttämättä kuultu lainkaan.

Lobotomia jäi Suomessa lopullisesti historiaan 1970-luvulla. Psykokirurgia ei. Sen kehitys jatkui mainehaitoista huolimatta.

Kapsulotomia, uusi tapa kajota aivoihin

Timo Kallioaho vietti kuusi vuotta psykiatrisessa sairaalahoidossa, ja oireet pahenivat. Suurimman osan ajasta hän ei ehtinyt edes aamupalalle, sillä yövaatteiden riisuminen ja päivävaatteiden pukeminen kesti liian monta tuntia. Hänen piti varmistaa, että juuri oikeat vaatteet tulivat päälle eikä petiin jäänyt kuhmuja. Hoitaja saattoi käydä moittimassa pakko-oireista potilasta, sillä Kallioahon tuskia ei ymmärretty.

– Silloin ei edes käytetty lyhennettä OCD, pakko-oireisuus, Kallioaho toteaa.

Nykyään Kallioaho tietää, että oireisiin voi olla vaikea löytää sopivaa lääkitystä. Montaa kokeiltiin. Yhtä niistä Kallioaho kuvailee vanhan polven psyykelääkkeeksi, jota käytettiin Vietnamin sodan aikana. Se sai Kallioahon lähinnä nukkumaan.

Vuodet vierivät ja maailma meni eteenpäin Kallioahon ollessa kiinni oireissaan. Suomi liittyi Euroopan neuvostoon, Kallioaho oireili. Tianamenin aukiolla osoitettiin mieltä, Kallioaho oireili. Neuvostoliitto kaatui, Kallioaho oireili. Berliinin muuri ajettiin alas, Kallioaho oireili.

Lopulta alkuvuodesta 1992 Törnävän sairaalaan astui uusi lääkäri. Hän kysyi Kallioahon omaa mielipidettä: miten tämä koki sen, että sairaalassa oli vierähtänyt kuutisen vuotta, ja tilanne oli lähinnä pahentunut?

– En osannut vastata mitään, mutta lääkäri pyysi minut kansliaansa. Hän soitti saman tien Ruotsiin, Kallioaho toteaa.

Lääkäri soitti suomalaiskirurgille nimeltään Lauri Laitinen. Pian Kallioaholle tuli kirje. Hänet oli hyväksytty pakko-oireisia auttavaan kapsulotomia-nimiseen leikkaukseen.

Hän lähti laivamatkalle kohti Tukholmaa sairaalan lääkintävahtimestarin kanssa.

Timo Kallioaho sulkee kotinsa ovea.
Aikaisemmin kotoa poistuminen oli Kallioaholle suoranainen operaatio. Nykyään hän voi vain sulkea oven ja jatkaa elämäänsä.Niko Mannonen / Yle

Moni on sotkenut kapsulotomian ja lobotomian keskenään – Kallioahon suureksi harmiksi. Vaikka molemmat ovat psykokirurgiaa ja kuulostavat nimiltään hieman samalta, Kallioaho huomauttaa leikkaustapojen eroavan toisistaan kuin yö ja päivä.

Lobotomiassa katkaistiin aivoyhteyksiä tyystin ilman nykyaikaisia kuvantamismenetelmiä, ja välineinä saatettiin käyttää jopa jääpiikin kaltaista esinettä. Kapsulotomiassa aivoja kuvataan ja pää kiinnitetään tarkkaan mittakehikkoon. Aivojen tiettyyn hermorataan tehdään peruuttamaton pieni vaurio, leesio. Sen tarkoitus on lieventää pakko-oireita.

Kapsulotomioita tehtiin psykiatrisista syistä muutama vuosikymmen sitten Suomessakin, kunnes leikkauksia eniten suorittanut kirurgi Lauri Laitinen läksi Ruotsiin ja jatkoi leikkaamista siellä.

Laitinen oli mukana Suomessa jo varhaisissa lobotomioissa, ennen kuin psykokirurgiassa siirryttiin kapsulotomian kaltaisiin hienovaraisempiin menetelmiin. Ville Salmisen mukaan syynä kirurgin lähtöön oli kenties se, että lobotomian jälkimainingeissa Töölön sairaala kielsi kaikki psykokirurgiset operaatiot vuonna 1976. Niiden katsottiin olevan epäeettisiä, sillä ne muuttivat ihmistä pysyvästi.

Tosin Salminen huomauttaa, että esimerkiksi silmien laserleikkauskin muuttaa ihmistä pysyvästi. Salminen arvioi, että Laitinen nosti Uumajan neurokirurgian klinikan kenties yhdeksi maailman parhaista alansa keskuksista 1980-luvulla. Tiedossa ei ole, montako potilasta Laitisen hoteisiin lähetettiin Suomesta, mutta Salminen arvelee luvun olevan melko pieni.

Yksi heistä oli Timo Kallioaho.

Kallioaho muistaa yhä, miten tarkkaa puuhaa kapsulotomia oli. Aivoista otettiin erilaisia kuvia ja laskettiin koordinaatteja. Pää asetettiin kehikkoon, jotta se ei liikkuisi millimetriäkään toimenpiteen aikana.

– Laitinen sanoi leikkausta tehdessään, että tämä on enemmän matematiikkaa kuin muuta, Kallioaho kertoo.

Kuten leikkauksissa yleensäkin, on kapsulotomiassakin riskejä. Osalle leikkaus aiheuttaa esimerkiksi tunteiden tylpistymistä, alhaisempaa aloitekykyä tai välinpitämättömyyttä (siirryt toiseen palveluun) (Journal of American Medical Association). Kallioaho tiesi myös marginaalisista riskeistä liittyen vaikkapa aivoverenvuotoon.

Hän meni silti.

– Ajattelin, että kun niin paljon elämästä oli mennyt hukkaan, menen leikkaukseen riskienkin uhalla, jos apua saa.

Timo Kallioaho lukee OCD:stä kertovaa lehteä.
Timo Kallioaho on perehtynyt pakko-oireiseen häiriöön ja tilaa muun muassa aiheeseen liittyvää lukemistoa.Niko Mannonen / Yle

Leikkauksen jälkeen Kallioaho vietiin laivalla takaisin Turkuun ja haettiin satamasta sairaalaan.

Sitten Kallioaho nukkui. Paljon. Hän muistaa elävästi, miten lääkkeet ja aamupala tarjoiltiin sairaalassa puoli kahdeksalta. Herätyksen jälkeen Kallioaho oli nukahtanut jälleen.

Ja hänen annettiin nukkua.

Kun Kallioaho meni suihkuun, siellä ei mennyt neljää tuntia. Siihen kuluu nykyäänkin vain viisitoista minuuttia.

– Olin todella tyytyväinen ja iloinen. Sitä ei voi sanoin kuvata. Osaston henkilökuntakin ihmetteli, miten se näin onnistuu, Kallioaho muistelee myhäillen.

Pari kuukautta leikkauksen jälkeen Kallioaho pääsi sairaalasta siviiliin. Silloin hän vei lääkärilleen kimpun ruusuja kiitokseksi.

– Hän kyllä ansaitsi sen.

Timo Kallioaho istuu ja pitelee silmälasejaan.
Timo Kallioaho on kapsulotomiaansa tyytyväinen. Hän on myös aktivistina hyvin perillä mielenterveysalan julkaisuista ja lukee jatkuvasti uutta tietoa aiheesta.Niko Mannonen / Yle

Karkeasti sanottuna kapsulotomia on poistanut noin 75 prosenttia Kallioahon oireista. Kun Kallioaho on stressaantunut, oireet ovat pahempia, ja silloin leikkaustulos ainoastaan puolittaa oireet. Joka tapauksessa Kallioaho kokee, että kapsulotomia on auttanut häntä säätelemään pakko-oireita.

Kallioaho on ollut eläkkeellä jo sairaala-ajoista lähtien. Leikkaus ei palauttanut työkykyä, mutta toi niin paljon lisätunteja elämään, että Kallioaho on saanut aikaiseksi paljon muuta.

Kesken jääneen pro gradu -tutkielmansa hän palautti vuonna 2003. Sen arvosana oli piirua vaille erinomainen, totta kai. Kallioahosta tuli viimein filosofian maisteri.

Nykyään 59-vuotias Kallioaho on aktiivinen järjestötyössä. Hän on ainoa suomalaisjäsen kansainvälisessä potilasaktivismiverkostossa (European Network of (ex)users and survivors of psychiatry). Verkoston tarkoituksena on muun muassa toimia välittäjänä potilaiden ja EU:n päätöksentekijöiden välillä ja tuoda esiin tietoa erilaisten sairauksien vaikutuksista potilaiden elämään (siirryt toiseen palveluun). Kallioaho edustaa Pohjoismaita verkoston hallituksessa.

Kallioaho lukeutuu niihin potilaisiin, joiden persoonaa kapsulotomia ei muuttanut. Hän tarkisti asian hoitajaltaankin. Kukaan ei ole huomannut, että Kallioaho olisi eri ihminen aivojen operoimisen jäljiltä. Siitä hän on hyvillään.

Sami Rannan aivoihin asennettiin elektrodit

Vuonna 2009 ajatus aivoihin kajoamisesta nytkähti taas uuteen uskoon. Silloin Suomen Kuvalehti uutisoi (siirryt toiseen palveluun) olleensa läsnä Suomen ensimmäisessä psykokirurgisessa leikkauksessa. Kyseessä oli dbs-hoito, eli deep brain stimulation, syväaivostimulaation nimellä kulkeva hoitomuoto.

Tarkkaan ottaen uutisessa ei oikeasti ollut kyse ensimmäisestä psykokirurgisesta leikkauksesta Suomessa, kuten lobotomian historia osoittaa. Silti dbs herätti ansaittua huomiota.

Kuusi vuotta uutisen jälkeen kauhajokelaisen Sami Rannan kalloon porattiin kaksi reikää Tampereen yliopistollisen sairaalan neurokirurgian poliklinikalla. Ohimoihin asennettiin elektrodit. Korvan takaa kulkee johto. Ihon alla rinnassa piilee pieni koje, josta virtaa sähköä aivoihin. Sen tarkoitus on pitää pakko-oireet katkolla niin hyvin kuin mahdollista.

Sami Ranta, 45, oli Kallioahon tavoin kärsinyt pakko-oireisesta häiriöstä nuoresta aikuisesta saakka. Käsienpesu- ja bakteerikammorituaaleihin saattoi uhrautua tuntikausia päivässä. 1990-luvulla Ranta kokeili vuoden ajan kognitiivista terapiaa ja lukuisia lääkkeitä, tuloksetta.

Lopulta, Rannan kärsittyä oireiden kanssa vuosi toisensa perään, lääkäri otti esiin dbs-metodin.

Röntgenkuva päähän sijoitetuista johdoista.
Dbs-laite näkyy aivoissa tässä röntgenkuvassa. Kuvassa ei ole kukaan haastatelluista.Yle

Ranta kertoo, että osa leikkauksesta suoritettiin hänen ollessa hereillä. Poran ääni oli ikävä, mutta elektrodien asettaminen ei tuntunut oikeastaan missään. Rannan epäonneksi leikkaushaavat kuitenkin tulehtuivat, ja hän joutui jäämään sairaalan antibioottihoitoon.

– Enää en varmaankaan uskaltaisi mennä leikkaukseen. Silloin oli sen verran kokeilunhalua, että menin, Ranta kertoo.

Rannan mukaan häntä ei koskaan ohjattu kokeilemaan esimerkiksi altistusterapiaa, jossa omat pakko-oireet pitäisi kohdata tehtävien ja harjoitteiden kautta. Sen sijaan Ranta kuuli kyseisen terapiametodin olemassaolosta televisio-ohjelmista. Sen kokeileminen voisi kiinnostaa.

Dbs-laite leikkasi hänen karkean arvionsa mukaan 30–40 prosenttia pakko-oireista. Tosin Ranta pohtii, että säätövaraa olisi: laitteeseen voi saada vahvemman sähkövirran, joka saattaisi katkaista vielä isomman osan oireista. Laitetta voisi periaatteessa säätää itsekin, mutta sitä Ranta ei tohdi tehdä. Vaikka dbs ei ole toistaiseksi auttanut aivan niin paljon kuin Ranta toivoi, hän voisi silti suositella hoitoa muillekin.

– Jos jollain on oikein paha pakko-oireinen häiriö, se saattaisi auttaa siihen.

Aivot sähkön ja magneetin alla

Aivoihin kajotaan mielenterveyssyistä edelleen, mutta kalloa ei välttämättä tarvitse avata lainkaan. Nykyään hoitomuotoihin lukeutuvat esimerkiksi magneettistimulaatiohoidot ja sähköllä stimuloiminen, joilla aivot voidaan buutata kallon pinnalta.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri neuropsykiatrian poliklinikalla työskentelevä psykiatrian dosentti Tuukka Raij kertoo, että rutiinikäytössä on yhä perinteinen, 1930-luvulta asti käytössä ollut ECT eli sähköhoito. Se on järeähkö toimenpide, jossa potilaalle tuotetaan nukutuksessa eräänlainen kouristuskohtaus. Sen seurauksena psyykkiset oireet tavallisesti lievittyvät.

Uudempaakin on tarjolla. Masennusta voidaan tänä päivänä hoitaa aivosolujen toimintaan vaikuttavilla magneetti-impulsseilla (siirryt toiseen palveluun) (Vaasan keskussairaala). Tätä transkraniaalista magneettistimulaatiohoitoa on alustavasti käytetty myös esimerkiksi pakko-oireisuuden ja ahdistuneisuushäiriön lievittämiseen. Sähköhoitoja ja magneettistimulaatiota käytetään Raijn arvion mukaan kolmessakymmenessä sairaalassa ympäri Suomea.

Magneettistimulaatiohoito katsotaan niin turvalliseksi, että siihen voi päästä, vaikka kaikkia muita keinoja ei olisikaan vielä masennuksen hoitamiseksi kokeiltu. Kallista se kyllä on – kalliimpaa kuin lääkehoito tai psykoterapia.

Kliinisen neurofysiologian erikoislääkäri Selja Vaalto esittelee yhdessä Aalto-yliopiston tutkija Jaakko Niemisen kanssa TMS laitetta.
Kliinisen neurofysiologian erikoislääkäri Selja Vaalto esittelee yhdessä Aalto-yliopiston tutkija Jaakko Niemisen kanssa TMS-laitetta. Kuvituskuva. Janne Lindroos / Yle

Mitä tulee psykokirurgiaan, Raijn mukaan syväaivostimulaatio on käytännössä ainoa psykokirurgiseksi luettava toimenpide, jota Suomessa suoritetaan. Sitäkin ehdittiin tehdä psykiatrisista syistä viimeisen kymmenen vuoden aikana vain parikymmentä kappaletta ennen kuin hoitomuoto laitettiin tauolle.

Syynä taukoon on, että vaikka tulokset ovat olleet lupaavia, Suomessa viranomaishyväksynnän saaneen dbs-laitteen virta ei kestä järin pitkään. Laitteen virtalähde jouduttaisiin vaihtamaan joka kerta leikkauksessa, ja siinä taas piilee aina uusi infektioriski.

Nyt Suomessa on alustavasti suunniteltu tutkimusluvan hankkimista ladattavien dbs-laitteiden käytölle. Sillä välin dbs-hoitoja annetaan kuitenkin muista kuin psykiatrisista syistä esimerkiksi Parkinson-potilaille.

Raij tunnistaa psykokirurgian mainehaitat alan historiasta. Hän toteaa, että nykyisin toiminnassa ollaan aina hyvin varovaisia, eikä riskejä oteta samaan tapaan kuin kenties jollain vähemmän leimautuneella alalla voitaisiin ottaa.

Tarkkaan ottaen Suomessa ei sellaista alaa kuin "psykokirurgia" ole itsenäisenä edes olemassa. Silloin harvoin, kun esimerkiksi pääkaupunkiseudulla kajotaan jonkun aivoihin psykiatrisista syistä, on kyseessä neurokirurgian ja mielenterveyden häiriöihin erikoistuneiden osastojen yhteistyö.

Esimerkiksi kapsulotomioita ja vastaavia operaatioita kuitenkin suoritetaan ja tutkitaan yhä maailmalla. Eräs tuore yhdysvaltalainen neurokirurgian julkaisu (siirryt toiseen palveluun) vertaa kapsulotomiaa syväaivostimulaatioon ja toteaa kapsulotomian olevan turvallinen, hyvin siedetty, ja tehokas. Sen alikäytön katsotaan johtuvan historiallisesta ennakkoluulosta.

Viimeisen vuosikymmenen aikana suomalainen mielenterveyskeskustelu näyttää saaneen jälleen uusia kierroksia. Mielenterveyslääkkeiden mahdollisista haitoista nousee keskustelua aika ajoin, ja niiden liikakäytöstä ollaan huolissaan.

Raijn mukaan esimerkiksi magneettistimulaatiohoidon teho suhteessa sen hintaan ei pysty vielä kisaamaan lääkehoitojen kanssa. Tutkimukset jatkuvat sen suhteen, miten magneettikentän vaikutusta aivoihin voitaisiin kohdistaa vielä paremman hoidon saavuttamiseksi. Tulevaisuus on vielä auki, mutta varovaisia arvioita voi toki tehdä:

– Jos tällaiset tutkimuslinjat etenevät lupaavasti, ja magneettistimulaatiota pystytään käyttämään tulevaisuudessa tehokkaammin, se voi alkaa kilpailemaan esimerkiksi lääkehoidon kanssa, Raij arvioi.

Sillä välin on hyvä muistaa, että myös psykoterapia ja lääkehoito ovat aivoihin konkreettisesti vaikuttavaa toimintaa. Jyväskylän Aivotutkimuskeskuksen johtaja, aivotutkija Tiina Parviainen katsoo, että sekä psykoterapia että esimerkiksi sähkö- tai magneettihoidot ovat aivojen toimintaan puuttumista, mutta eri tavoin. Niitä on turha asettaa vastakkain.

– Lääkehoitoa tai stimulaatioita voitaisiin käyttää aivojen saamiseen muovautuvampaan tilaan, jossa aivoverkostoja voidaan rakentaa uudestaan. Mutta psykologina pidän tärkeänä muistaa, että vuorovaikutus toisen ihmisen kanssa saattaa olla olennaista, jotta verkostot voidaan rakentaa oikealla tavalla, hän toteaa.

Psykoterapiakin on kehittynyt vuosikymmenien aikana. Nykyään esimerkiksi pakko-oireista häiriötä voidaan hoitaa sekä lääkityksellä että käyttäytymisterapeuttisilla menetelmillä (siirryt toiseen palveluun) (Vastaamo). Oireille löytyy jopa omahoito-opas (siirryt toiseen palveluun) (Mielenterveystalo).

Timo Kallioahon nuoruudessa näitä keinoja ei vielä tunnettu.

Se, olisiko terapia tai toisenlainen lääkitys voinut auttaa, jää arvoitukseksi ja jälkiviisasteluksi, mutta Kallioaho on tilanteeseensa tyytyväinen. Kapsulotomia auttoi, ja hänen aktivisminsa jatkuu. Sille on ilmeisesti tarvetta, sillä ihmiset eivät vieläkään ymmärrä, millaista psykokirurgian nykypäivä on.

– Suomessa aivoihin kajoaminen mielenterveyssyistä on tabu. Vieläkin, Kallioaho toteaa.

Lue myös:

Kivusta ja masennuksesta eroon magneettistimulaatiolla

Koe lobotomia, sähköshokki ja kestonarkoosi – virtuaalielokuva Hullujen hautausmaa vie sinut 1900-luvun alun hourujenhoitolaan

Lobotomia poisti ahdistusoireita, mutta aiheutti apatiaa – sivuvaikutuksena tylsä vitsikkyys

Korjaus 16.1.2020 klo 08:55: korjattu virheellinen väittämä Suomen viimeisestä lobotomiasta; sitä ei tehty Turun Kellokosken sairaalassa vaan Turun yliopistollisen keskussairaalan neurokirurgian osastolla. Korjattu myös "Salmisen mukaan suurin osa potilaista vaikuttanut olevan skitsofreenikkoja" muotoon "Salmisen mukaan suurin osa potilaista on ollut skitsofreenikkoja".

Lähteet: Salminen, Ville: Lobotomy as a psychiatric treatment in Finland.